Still here

When the First Angel blew his trumpet
wind and rain pounded the earth.

When the Second Angel blow his trumpet
mountains of fire came tumbling down.

When the Third Angel blew his trumpet
a flaming star fell from above burning like a torch.

When the Fourth Angel blew his trumpet
the sea rose up and swallowed two hundred thousand people.

When the Fifth Angel blow his trumpet
a star fell from heaven to earth and to Him was given the key to the bottomless pit.

When the Sixth Angel blow his trumpet
the beast was freed from the bottomless pit and wreaked havoc upon the earth.

- Book of Revelation, 8:7

Tapaninpäivä. Tsunamin vuosipäivä. Ei tunnu enää juurikaan miltään. Ei niin, että olisi mitään kirjoitettavaa. Ei ole mitään sanottavaa. Ei tunnu miltään.

En ole melkein kahteen viikkoon kirjoittanut tänne tai edes ilmoittanut itsestäni. Anteeksi. Koneeni on ollut viimeiset pari viikkoa huollossa ja minun oli tarkoitus saada se takaisin jo viikko sitten, mutten ole saanut. Kännykällä en ole jaksanut alkaa väsätä minkäänlaisia tekstejä. Muutenkin joulun aika on ollut äärettömän stressaavaa ja väsyttävää. Olen aivan lopussa. Tosin nyt alkaa varmaan helpottaa. Mitään kertomisen arvoista ei ole tapahtunut. Toivottavasti saan koneeni pian takaisin, jotta pääsen kirjoittelemaan.

Not your time

Astun terveyskeskuksen hissiin. Huokaan. Vastapäisestä nuhruisesta peilistä tuijottaa väsynyt minä takaisin. Nojaan hissin seinään. Väsyttää niin, etten jaksa edes seistä suorassa. Hissi pysähtyy 3. kerroksessa ja muutama ihminen tulee sisään. Ootko sä menossa ylöspäin? Joo. No me ollaan menossa alaspäin, mutta koukataan sitten sieltä kautta. 5. kerros ja hissin ovet avautuvat. Olen ainoa, joka jää pois. Tunnen miten kaikkien hississäolijoiden katseet ovat naulittuna valtavaan metallikylttiin, jossa lukee: 5 Psykiatrian pkl.

Mitäs tässä. Minä nyt vaan satun tarvitsemaan näitä palveluja. Silti hävettää. Ei minua hävetä myöntää sairastavani anoreksiaa. Mutta masennus... kaikkien näiden vuosien jälkeen se on yhä minulle vähän tabu. En ymmärrä. Eihän siinä ole mitään hävettävää. Onneksi en kuitenkaan salaile sitä enää. On helpompaa olla, kun olen kertonut siitä muille. Mutta vielä helpompaa olisi, jos osaisin kantaa sairauteni pystypäin.

Istun yksin odotushuoneessa. Kello tulee puoli kolme. No niin. Sitten viittä yli puoli. No, ehkä edellinen potilas on pudottanut viime minuutin pommin (mitä minäkin harrastin välillä terapiassa, kun en saanut kerrottua vaikeaa asiaa aiemmin käynnin aikana). Ihan normaalia tämä on. Kello lähenee jo varttia vaille. Nyt tämä ei ole enää normaalia. Menen vastaanottoon tiedustelemaan aikaani. Se on huomenna klo 14.30. Vasta huomenna. Kiva juttu.

Kerrankin, kun minulla olisi asioita, joista haluaisin ihan vartavasten puhua. Enkä nyt pääsekään puhumaan niistä. Mutta kyllä minä selviän. Olen selvinnyt ennenkin. Eivätkä ne niin akuutteja asioita ole.

Sain viimein käytyä labroissa ja EKG:ssa. Eihän mun pitänytkään käydä kuin kuukausi sitten. Mutta kun kaikki on niin ylivoimaista enkä meinaa jaksaa hoitaa mitään. EKG otettiin multa ensimmäisen kerran vuosi sitten ollessani osastolla. Silloin hoitaja vain pamahti yksi aamu huoneeseen herättämään minut, että nyt otetaan sydänfilmi. Rintakehään lätkittiin pieniä, pyöreitä, valkoisia tarralappuja ja yhdet lätkäistiin nilkkoihin. Sitten tarroihin kiinnitettiin piuhat ja minun piti maata aloillani ja hengittää rauhallisesti hoitajan tutkaillessa monitoria. Silloin minulla todettiin sydämen vajaatoimintaa. Nyt hoitaja ei nähnyt mitään huolestuttavaa. Pitäisi varmaan iloita tai jotain.

Panic! At The Disco - The Ballad Of Mona Lisa

Exhausted

Väsyttää. Mä olen niin uupunut. En jaksa mitään. Masentaakin. Että näin.

Tänään aloitettiin pienehkö remontti mun asunnossa. Mä olen aivan poikki, kun olen änkenyt tavaraa kaappeihin mitä mahtuu ja mitä ei mahdu olen siirrellyt huoneesta toiseen remontin tieltä ja imuroinut sahanpölyä ja luutunnut ja ties mitä. Normaali terve ihminenkin olisi väsynyt saati sitten minä. Mä olen melkein kuollut.

Sekin väsyttää, että mun kotona on koko päivän muita ihmisiä. Tuttuja ihmisiä, joiden kanssa mun ei tarvitse edes mitenkään seurustella, keittää vaan remppakahveja. Mutta silti. Mä en jaksaisi minkäänlaista sosiaalista kanssakäymistä. Mä haluaisin olla vaan yksin kotona ja maata sängyssä ja nukkua. Masennus väsyttää. Anoreksia väsyttää. Koko tää elämä väsyttää.

Mä olen jo niin uupunut, etten mä meinaisi jaksaa enää edes puhua. Välillä kaupassakäyntikin tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Ei, en tarvitse apua, kattelen vaan, kiitos. Joo otan kuitin. Laita vaan pakasteet pieneen pussiin. Ei oo plussakorttia. Hei, kiitos, näkemiin. Älkää kysykö multa mitään. Älkää puhuko mulle. Mä en jaksa vastata. Jossain vaiheessa mä en varmaan jaksa enää ollenkaan puhua. Puhelimessa puhuminenkin tuntuu välillä niin raskaalta, että mä yritän hoitaa asian mahdollisimman nopeasti ja saada vaan puhelun lopetettua. Vaikutan varmaan tosi tylyltä, tiedän. Oikeasti en meinaisi jaksaa vastata koko puhelimeen, mutta pakko. Mä huolestuttaisin ihmiset muuten.

Huomenna on aika psykologillekin ja mä olen kerrankin ihan odottanut sitä. Terapiaa mä aina odotin, mutta psykologin vaihduttua käynnit on tuntuneet vähän pakkopullalta. Nyt mulla olisi kuitenkin asioita, joista mä haluaisin puhua. Mä en vaan tiedä, jaksanko mä ollenkaan puhua. Yhtään mitään. Mä olen niin väsynyt.

Sitä paitsi en mä ole ansainnut tätä. Mä olen laiska, tyhmä ja saamaton. En mä ole tehnyt mitään tai ollut sellainen, että mä olisin ansainnut monen tonnin rempatun kodin ja uusia huonekaluja. Vanhemmat haluaisi remontoida vielä keittiön. Mä yritän toppuutella. En mä edes jaksaisi uusia remontteja. Mä en tiedä, selviänkö mä hengissä tästäkään. Sitä paitsi mä en halua elää. Tää kaikki tuntuu ihan turhalta. Mut en mä sitä vanhemmille sano. Mä sanon, että mulle kelpaa aivan hyvin tämä asunto tälläisenä. Eikä sekään ole vale.

Ben Howard - Oats In The Water

Chinese dragon bowls

Viimeisimmiltä psykologikäynneiltä:

Minä: Mä ostin iskälle isänpäivälahjaan suklaata ja mua hävetti hirveesti, kun mä laskin sen levyn liukuhihnalle. Mun posket oli varmaan ihan punaiset. Kun en mä voi ostaa herkkuja, vaikka ne tulis muille. Muut vois luulla, että mä ostan itselle... ei ne tietäis, että mä ostan jollekulle toiselle.
Psykologi: Nehän vain ajattelisivat, että sä olet parantumassa. Mutta siis jännä... mä en olekaan ajatellut, että se voisi olla noin päin. Eikö sua sitten hävetä anoreksia?
Minä: Ei.

Minä: Mä en voi syödä enää salaattia mun lempikulhoista. Ne on sellaiset kiinalaiset, sinivalkoiset lohikäärmekulhot, jotka mä ostin joskus yhdestä pienestä aasia-kaupasta.
P: Miksi sä et voi syödä niistä?
Minä: Koska ne on liian isoja. Ja kun mä haluan mun salaattiin aina kaikkea mahdollista niin se kulho tulee aina täyteen. Mä olen siirtynyt nyt pienempiin kulhoihin niin ei haittaa, vaikka ne tulis täyteen.
P: Mistä sulle on tullut tarve säännöstellä salaatin määrää? Kun se on salaattia... eihän siinä ole edes juurikaan kaloreita.
Minä: En mä tiedä... mä vaan tajusin miten isoja ne mun lempikulhot on ja musta tuntuu, että mä syön ihan liikaa.

P: Oletko sä tehnyt sitä viikkojärjestystä, johon sä olet merkinnyt joka päivältä ja tunnilta sun tekemiset ja syömiset? Me voitais kattoa sitä.
...
P: Sä olet aika paljon koneella tai katsot tv:tä. Jos mä väritän punaisella kaiken sen ajan...
Minä: Ei siihen taida paljon muuta jäädä.
P: ...Tästä kynästä loppui kärki. Joo eipä siihen paljoa jäänyt valkoiseksi.
Minä: Ehm... hieman huolestuttavaa. Mut kyl mä tiedän, että mun pitäis vähentää.

P: Jos me katsotaan tästä viikkojärjestyksestä sun syömisiä niin et sä kyllä ole juuri mitään syönyt.
Minä: Mut mä söin keskiviikkona kaks suklaapatukkaa! Ihan kamalaa. Mut mä kävin leffassa ja ja...
P: Saahan nyt leffassa syödä suklaata.
Minä: Ei saa!... Tai no mä en saa.
P: Sulla on taas omat säännöt itsellesi.
Minä: Niin on. Mut viel kaks suklaapatukkaa. Yksin olis riittänyt.

P: Sun pitäis lisätä sun päiviin jotain mielekästä tekemistä.

Minä: Niin... mutta kun mikään ei ole enää mielekästä.

P: Sitten sä voisit ainakin yrittää korjata sun unirytmiä ja harjoitella säännöllistä syömistä, että söisit kolmen neljän tunnin välein, vaikka sitten vähän. Sillä sä et varmaan suostu lisäämään syömisiä, vai?

Minä: En. Mut unirytmin mä ainakin haluaisin korjata. Mua vaan masentaa aamuisin niin paljon.

P: Miksi?

Minä: Kun on kirkasta... ja päivä tuntuu sitten niin pitkältä.

P: Niin kun sulla ei ole mitään tekemistä.

Minä: En mä tahdokaan mitään. Mä en tahdo tehdä mitään.

John Newman - Cheating

Blue and white... but mostly blue

Tämä päivä on mennyt itsenäisyyspäivän vastaanottoa katsellen ja siihen liittyvää bingoa pelaten. Bingonkin sain! Mutta yksin ei ollut hauska pelata. Viime vuoden itsenäisyyspäivän vietin osastolla. Katsoimme porukalla hoitajat mukaan lukien linnan juhlia ja pelasimme samaista bingoa. Silloin en saanut riviä, mutta se ei haitannut. Meillä oli kivaa. Kommentoimme pukuja ja kävimme taistelua siitä oliko viimeksinäkemämme puku liila vai pinkki ja saako siitä ruksia bingoruudukkoon. Saimme juhlapäivän kunniaksi keittiöltä kahvit ja suklaaleivokset. Minä tosin jätin leivoksen välistä. Anorektikot eivät syö leivoksia. Eivät edes itsenäisyyspäivänä. Viime vuotta muistellessa tuli vähän haikea mieli. Voisin mieluusti mennä takaisin osastolle. Mutta mitäpä minä sinne menen, parantuakaan kun en tahdo.

Tänään tuntuu jollain tapaa haikealta. Surkealta ja yksinäiseltä. Enkä tiedä miksi. Pitäisi varmaan olla enemmän ihmisten kanssa. Mutta kun en jaksa.

En nyt osaa oikein kirjoittaa mitään. Mutta tulinkin vain kertomaan, että täällä ollaan. Hengissä. Jotenkuten. Sinnitellen.


Hyvää itsenäisyyspäivää!

Terveisin tuntematon potilas

Juha Tapio - Anna pois itkuista puolet