Eilen oli lääkäriaika. Kysyttäessä pidin katseeni lattiassa ja myönsin olevani edelleen itsetuhoinen ja satuttaneeni itseäni viime aikoina viiltelemällä. Ainahan minä olen itsetuhoinen. Minkä minä sille voin. Lääkäri nyökkäsi ja nosti Zoloftin 100 mg:sta 150 mg:aan. Azona jätettiin pois, sillä en saa sen avulla unta ja tilalle otettiin Ketipinor, jota voin ottaa 50-200 mg. Näillä pitäisi taas jaksaa jatkaa tätä elämää. Sovimme myös, että päiväpoli lopetetaan. Hurraa! Sitä ei ole mitään mieltä jatkaa, koska en saa käytyä siellä. Muutenkin hoitojaksot päiväpolilla pidetään lyhyinä ja minä olen "käynyt" siellä nyt kuukauden. Huomenna haen lääkkeeni sieltä pois ja sitten pitäisi pystyä pitämään purkkien kannet kiinni ja sormet erossa läpipainopakkauksista silloin kun ahdistaa, etten nappaa kaikkia nappeja kerralla. Houkutus vain on joskus liiian suuri. Seuraavaksi minulle aletaan hakea paikkaa syömishäiriötyöryhmästä. Tarkoitus olisi alkaa tavata sairaanhoitajaa viikottain ja keskustella ja työstää syömishäiriöasiaa. Minä vain en tahdo työstää sitä. Minä tahdon olla laihempi. Lääkäriajan loppupuolella: Lääkäri: No mites se seurustelu? Minä: Haha, en mä seurustele. L: Mut entäs se miesystävä? Minä: Me tavattiin kerran. L: Se ei sujunut? Minä: Ei oikein. L: Miksei? Minä: Mä en ollut kiinnostunut siitä. L: Ahaa... No sitten vaan uutta kehiin, eiks niin? Minä: Öh... joo kai. L: Rakkauden tunne vois lievittää sun masennustakin. Harmi vaan, ettei sitä tunnetta voi pakottaa.
Mulla oli lauantaina hyvä päivä. Musta on se on tosi outoa, enkä mä pysty oikein käsittämään sitä. Se ei tunnu todelliselta. Ei edes kirjoitettuna. Mä en voi uskoa sitä. Sillä ei mulla ole juuri koskaan hyviä päiviä. Mut mulla oli silloin hyvä päivä. Eikä se ollut unta. Kävin ensin kaverin kanssa leffassa katsomassa elokuvan Hannu ja Kerttu ja sen jälkeen mentiin baariin parille. Sen piti jäädä siihen pariin, mutta innostuinkin sitten toisen kaverin kanssa lähtemään yökerhoon. Jestas, mä en ole ollut aikoihin yökerhossa! Tilasin drinkkejä, juttelin luontevasti ihmisten kanssa, nauroin ja tanssin neljään asti aamulla. Olin kuin kuka tahansa muu. Humalluin musiikista ja ilosta. Ja unohdin hetkeksi kuka olen. Olisipa näitä päiviä enemmän. Mutta kun ei ole. Niitä ei enää riitä mulle. Sitä iloa kesti sen aikaa. Nyt olen oma vanha itseni, hukkumassa tähän epätoivoon. Haluaisin tietää tuleeko koskaan se päivä, jolloin voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen ja haluavani elää.
Postiluukusta tipahti osastonylilääkärin loppulausunto. Tässä lausunto (lähes kokonaisuudessaan):
16.1.2013 Loppulausunto Hoitoaika 21.9.2012-16.1.2013 Diagnoosi F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö F32.9 Tarkemmin määrittämätön masennus Potilas tuli sairaalahoitoonsa vapaaehtoisella lähetteellä erikoislääkärin puhelinsoiton perusteella. Potilas yrittänyt käydä päiväpoliklinikalla, mutta käynnit jaksamattomuuden vuoksi vaikeutuneet, ruokailu niukentunut olemattomiin. Ilmeisesti syönyt n. 400 kilokaloria päivässä. Paino ollut laskusuunnassa. Kaikenlainen yhteistyö päiväpoliklinikan kanssa kangerrellut. Tulovaiheessa potilaalle kerrottu somaattisen tilan hoidon olevan ensisijaista, myöskin vuorokausirytmiä alettu korjata. Tulovaiheessa potilas kertonut pääsevänsä ylös sängystä iltapäivällä. Varsin pian osastohoidon aikana vuorokausirytmi normalisoitunut. Syöminen ollut koko osastohoidon aikana vaikeaa, ajoittain potilaan kanssa merkittäviä yhteistyöongelmia ruokailujen suhteen, pyrkinyt itse säätelemään ruokailuaan, ajoittain vetäytynyt yhteistyöstä, toisinaan taas pystynyt sitoutumaan hieman paremmin. Ravitsemusterapeutin kanssa tehnyt yhteistyötä, mutta jättänyt useinkin noudattamatta tehtyjä sopimuksia. Pitkän osastohoitojakson aikana potilaan paino ei merkittävästi noussut. Todennäköinen painonnousu vain noin kilon luokkaa. Ruokarytmi edelleen häiriintynyt, viikonloppujen aikana potilas ilmeisesti käyttänyt myös jonkin verran päihteitä, tästä ei tarkkaa tietoa saatu. Potilaan terapeuttia tavattu osastohoidon aikana, tällöin keskusteltu avoimesti myös terapiasuhteen ongelmista, mm. kuusi vuotta kestäneen terapiasuhteen aikana potilas ottanut hyvin huonosti katsekontaktia, tuskin lainkaan, myöskin kertonut terapeutille asioita, joista osastohoidon aikana osaston henkilökunta ollut tietämätön, mm. puhunut itsemurha-ajatuksista. Nämä asiat terapeutti luonnollisesti tuonut esille hoitotaholle. Potilas osastolla myös useamman kerran kertonut halustaan viillellä, muutaman kerran toteuttanutkin pinnallisia viiltoja. Kokonaisuudessa syntynyt mielikuva, että potilaalla esiintyy myös persoonallisuuden kypsymättömyyttä ja epävakautta. Viimeisimmällä kotijaksollaan potilas käytti ekstaasia. Bentsodiatsepiinien kirjoittamisesta potilaalle pidättäydyttiin ja koska potilas ajoittain myös toi esille itsetuhoisia impulsseja, päädytty ajatukseen, jonka mukaan lääkitys jaetaan päiväpolilla. Potilas saateltu päiväpoliklinikalle, alustavasti käynnit kolme kertaa viikossa.
En tiedä mitä kirjoittaisin. On tyhjä olo. Ihan kuin sisukseni olisi kaivettu jälkiruokalusikalla ulos. Mikään ei tunnu miltään. Pää on tyhjä. Olen vain jotenkin ihmeen kaupalla elossa oleva ihmiskuori. Kolmesti viikossa raahaudun päiväpolille. Syön niin vähän lounasta kuin vain voin ja juttelen omahoitajani kanssa. En tahtoisi jutella hänen kanssaan. Enkä kenenkään muunkaan paitsi terapeuttini. Terapiakin loppuu kesään mennessä. En tiedä miten sitten selviän tämän elämän kanssa. Tai itseni kanssa. En tiedä. En tosiaankaan tiedä. Päivät kuluvat katsoessani leffoja maratonina. Mitä muutakaan tekisin. En pysty keskittymään mihinkään muuhun. En jaksa tehdä mitään. Ei minua edes huvita tehdä mitään. Ei edes mitään mistä ennen pidin. Mikään ei tunnu enää tuottavan iloa. Mikään ei saa suupieliäni nousemaan hymyyn. En enää edes tiedä kuinka hymyillään. Tätä tämä on päivästä toiseen. Masentuneen harmaa arki. En itsekään ymmärrä kuinka jaksan tätä.
