I ♥ your blog

Mää tykkään su blogist. -tunnustuksen pelisääntöinä sanotaan seuraavaa:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggajasi jakavat sen eteenpäin.

Tämän ideana on muistaa ja tuoda esille mahtavia blogeja, joilla on alle 500 lukijaa.

Kiitokset Elfille tunnustuksesta. Minulta tunnustuksen saavat:

1. Riikka (Koska uusi blogisi on salainen, en linkitä sen osoitetta tähän ellet niin halua).

2. Piipula

3. K

4. Star Chaser

5. Lis

How does that make you feel?

“Think of your head as an unsafe neighborhood; don't go there alone.”

- Augusten Burroughs: Dry

Ajattelin kirjoittaa terapiakäynneistäni. Noin yleisesti. Sillä en tiedä millaisia käsityksiä ihmisillä on niistä.

Nuorisopsykiatrian poliklinikan odotushuoneessa on radio ja iso muovikasvi, jota valitettavan usein huitaisen kävellessäni sen ohi. Lisäksi siellä on neljä sohvaa. Kaksi punaista ja kaksi oranssia. Tilaa istua. Saan harvoin olla odotushuoneessa yksin. Yleensä siellä on aina muitakin.

Me emme istu toistemme viereen, ellei odotushuone ole niin täysi ettei ole muuta mahdollisuutta. Emme vilkuile toisiamme. Emmekä missään tapauksessa puhuttele toisiamme. Me kunnioitamme toistemme yksityisyyttä. Nämä ovat terapian kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki terapiassa käyvät tietävät. Odotushuoneessa istuessamme sulkeudumme omaan pikku maailmaamme odottaessamme, että meidät tullaan hakemaan.

Joskus odotushuoneessa on jonkun nuoren vanhemmat, jotka ovat tulleet omalle käynnilleen tai hoitoneuvotteluun yhdessä nuoren kanssa. He eivät ole tottuneet istumaan odotushuoneessa. He eivät osaa olla siellä luontevasti. Eivätkä he koskaan ole hiljaa. He puhuvat tauotta arkisista asioista täyttäen tilan puheella. Ehkä heitä ahdistaa kaikki se huoneessa oleva ahdistuksen määrä. Ehkä he pelkäävät sen tarttuvan heihin ja saavan heidätkin masentumaan. Puheella he pitävät sen loitolla.

Sinä tulet hakemaan minua aina täsmällisesti. Saavut odotushuoneen ovelle ja tervehdit minua. Et sano nimeäni. Seuraan sinua huoneeseesi. Kävelet aina reippaasti. Se on joku teille terapeuteille ja lääkäreille (mukaan lukien hammaslääkärit) ominainen tapa. Ehkä te ilmaisette sillä tehokkuutenne.

Kättelemme ja istuudun punaiseen nojatuoliin. En siis makaa sohvalla kattoon tuijottaen. Käyn psykodynaamisessa psykoterapiassa. Siis istun nojatuolissa. Sinä istuudut minua vastapäätä enkä minä katso sinua. Vieläkään. Ja ei, me emme juo kahvia.

Sitten sinä kysyt, mitä minulla on tänään mielessä. Ja minä saan puhua kaikesta. Ihan kaikesta. Vaikka en tietenkään käytä kolmea varttia puhumalla kissoista. Puhun siitä mitä olen viime päivinä tuntenut. Mitä olen ajatellut. Mikä on vaivannut mieltäni. Puhun asioista, jotka tekevät elämäni raskaaksi. Asioista, joihin tarvitsen neuvoa ja apua.

Ennen sinä kyselit. Enää sinä et kysele. Minun täytyy puhua. Esität kyllä lisäkysymyksiä esilleottamiini aiheisiin. Kysymyksiä, jotka saavat minut pohtimaan omaa käytöstäni ja omia ajatusmallejani. Kyseenalaistamaan itsestäänselvinä pitämiäni asioita. Sinä myös neuvot tai ohjeistat minua, jos olen eksynyt. Annat minulle vaihtoehtoja kuinka toimia. Ennen kaikkea sinä tahdot tietää mitä minulla on mielessäni. Jos aloitan lauseen, on minun aina sanottava se loppuun. En saa koskaan jättää lausetta kesken. Sekin on jotain teille terapeuteille ominaista.

Joskus ajattelen sitä, että olet psykologi. Sinä analysoit olemustani, eleitäni ja äänenpainoja, hiljaisia hetkiä sekä taukoja lauseiden välillä, taukoja sanojen välillä. En saisi ajatella sitä, koska se saa minut jännittämään.

Minä en itke. Koskaan. Minä tiedän, että sinulla (ja kaikilla muillakin terapeuteilla) on nenäliinoja ja minä saisin niitä, jos minua alkaisi itkettää, mutta minä en itke. En itke, vaikka minua itkettäisi. En, vaikka joskus haluaisin itkeä. En, vaikka minulla on lupa siihen.

Minä en näe kelloa, eikä minun tarvitsekaan. Sinä pidät huolta ajasta. Kun aikamme on lopuillaan, kysyt, onko minulla vielä jotain mielessä. Usein minulla ei ole. Varaamme seuraavan viikon terapia-ajat ja kättelemme ja minä lähden, täsmällisesti 45 minuutin kuluttua aloitettuamme.

What's wrong with me?

Taivas on marjapuuronpunainen eikä minua masenna. Ei juuri nyt. 

Minulla on diagnosoitu vaikea-asteinen masennus, mutta minun masennukseni ei kuulemma ole klassinen. Sellainen tyypillinen masennus. Koska jaksan tehdä ulkomaanmatkoja ja pitää huolta ulkonäöstäni. Olen ainoa osastolla joka meikkaa, lakkaa kynsiään ja vaihtaa vaatteita päivittäin. Jos minun masennukseni olisi tyypillinen, makaisin päivästä toiseen sängyssä, josta en jaksaisi nousta ylös.

Lisäksi olen kuulemma epävakaa. Mielialani vaihtelevat ylös alas. Ylös. Ja alas. Kuin vuoristoradassa. Saatan yhdessä hetkessä nauraa ja seuraavassa hetkessä itkeä ahdistustani kylpyhuoneen lattialla. Tämä mielialojen vaihtelu on melko uuvuttavaa, vaikkei se niin nopeasti tapahdukaan.

Tämän tarkemmin en tiedä mikä minua vaivaa. Kukaan ei tiedä. Ei lääkärikään. Toivoisin, että edes joku tietäisi. Olisi tuomio sitten kuinka musertava tahansa.

Tell me what's wrong with me?

Blue Öyster Cult - Don't Fear The Reaper

Gray day

Masentaa. Enemmän kuin eilen. Paljon enemmän. Ulkona oli tänään nätti ilma, aurinko paistoi ja valkeat hanget hohtivat, mutta päässäni vallitsee loskakeli 365 päivänä vuodessa.

Jos olisi tälläinen paska fiilis joskus. Kerran kuussa tai kerran viikossa edes. Ei joka päivä. Joka ikinen päivä. En minä tälläistä elämää toivonut. Mutta tälläisen minä sain ja tästä pitäisi olla vielä kiitollinen, sillä niin monilla muilla menee huonommin kuun minulla. En silti osaa olla.

Kaikki masentaa. Oleminen ja eläminen ylipäätään. En tiedä missä tahtoisin olla vai tahtoisinko olla missään. Olen alakuloinen ja masentunut. Sen lisäksi olen väsynyt ja surullinen ja vihaan itseäni. Jatkuvasti. On hurjan kivaa olla minä.

Sadness is killing me

Masentaa. Kaikki. En tunne saavani mielihyvää enää juuri mistään. Mikään ei kiinnosta, mikään ei huvita, millään ei ole mitään väliä. En ole ollut onnellinen viimeiseen 8 vuoteen. Se on melkein puolet elämästäni. En enää edes muista miltä tuntuu olla onnellinen. Mitä onni on? Minä en tiedä enää.

En osaa enää hymyillä silmilläni. Joskus osasin. Eron voi huomata laittamalla koulukuvani riviin. Ajan ennen masennusta ja ajan masennuksen kanssa. On melkeinpä pelottavaa miten selkeä ero on. Nyt silmäni ovat surusta sameat ja suupieleni ommeltu alaspäin.

On jotenkin surkea olo. Tuntuu tyhjältä. Yksinäiseltä. Huonekaverinikin on kotona pitkällä kotijaksollaan. Tekisi mieli itkeä, mutta kyyneleitä ei ole. Ja kello on vasta kymmenen aamulla. Hauskaa päivää vaan teillekin!

Sorrow never dies

Tapaninpäivä. Välillä tuntui, kun suru olisi hellittänyt, mutta nyt tuntuu kuin se olisi taas tiukentanut otettaan musta. Pois se ei lähde. Se tulee kulkemaan aina mukana. Mull on ikävä sua.

Eeva, kunpa sä olisit täällä. Mä palasin tänään osastolle viiden päivän kotijaksolta. Ja mä olen surullinen. Mä ajattelin taas muistella jotain hyviä muistoja meistä, mut mä olen niin surullinen, ettei mulle tule mitään mieleen. Mä en osaa ajatella muuta kuin että sua ei oo enää.

Muistan mä jotain. Sen miten me katottiin Selviytyjiä ja meillä oli omat suosikkimme. Ja me pelattiin Crash Bandicootia ja syötiin niitä kana-peruna-sipsejä, joiden nimeä mä en muista. Ne oli kyl hyviä. Niitäkään ei vaan myydä enää. Ja me oltiin toistemme luona yökylässä ja valvottiin aina myöhään yöhön ja supateltiin, vaikka meidän olis pitänyt nukkua. Sitten sä nukahdit, aina ennen mua, ja mä jäin valvomaan sun unta ennen kuin mä nukahdin itse.

Mä muuten kasvatan taas otsatukkaa pois. Muistatko, kun me 5. luokalla päätettiin yhtä aikaa kasvattaa otsatukat pois? Sun hiukset kasvoi tosi nopeesti ja mun ei ja mä jouduin pitämään sitä tyhmästi pinneillä sivussa ja mua harmitti.

Jos mä muistelen sua tai nään susta unta, niin sä olet niissä aina 14-vuotiaan näköinen. Mä en osaa kuvitella sua muun näköiseksi. Sä tulet aina olemaan sen näköinen. Sillä aika pysähtyi sun kohdalla.

Musta on jotenkin lohdullista kirjoittaa sulle kirjettä, vaikket sä voikaan lukea mun kirjeitä. Tai ehkä voit, mutta mä en saa sulta vastausta.

Mä kuulen kuinka toiset potilaat nauraa. Niillä on hauskaa, mut mua melkein itkettää. Mull on ikävä sua.

Diagnonsense

Osastolla ollessani minut on nyt diagnosoitu uudelleen. Uudet diagnoosini ovat:

F32.2 Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita (vaihtui keskivaikeasta masennuksesta)

F34.1 Pitkäaikainen masennus

F50.1 Epätyypillinen anoreksia nervosa

Lisäksi minulla on todettu osteopeniaa eli osteoporoosin esiastetta lonkkaluissa ja lantiossa. Minulla on myös elektrolyyttitasapaino matalalla, mikä voi johtaa sydämen rytmihäiriöihin. Minun pitäisi olla huolissani terveydestäni, itsestäni, mutten ole. En jaksa välittää. Enää.

"Yksi osa aivoista, luultavasti hypotalamus", Fabio aloitti hänestä välittämättä, aivan kuin selitys tekisi asian helpommaksi," valvoo organismin rasvaindeksiä. Jos indeksi laskee liikaa, gonadotropiinin tuotanto estyy. Tietyt ruumiintoiminnot pysähtyvät, kuukautiset jäävät pois. Mutta se on vain ensimmäinen oire. Tapahtuu muita, vakavampia asioita. Luiden mineraalitiheys vähenee, mikä johtaa osteoporoosiin. Luut murentuvat kuin vohvelikeksit."

- Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Lääkitystä on myös muutettu. Tällä hetkellä menee:

• Zoloft 50 mg masennukseen (nostettiin viikko sitten 25 mg:sta)
• Zyprexa 7,5 mg ruokahalua herättämään sekä nukahtamiseen (nostettiin viikko sitten 5 mg:sta)
• Diapam tarvittaessa lievittämään ruokailun tuoma ahdistusta
• Tenox 10-20 mg tarvittaessa nukkumiseen

Näillä mennään.

Amadou & Mariam feat. Manu Chao - Senegal Fast Food

A. Nervosa, nice to meet you too.

Muutama viikko sitten ajattelin jotenkin utopistisesti, että paranen anoreksiasta ihan helposti. Etten tahdokaan tulla laihemmaksi, täydellisemmäksi. Sitä ajattelua kesti ehkä viikon, jos edes sitäkään. Nyt ajatukseni ovat jälleen anoreksiamyönteiset. Ei tästä niin vaan parannutakaan. Tuntuu kuin anoreksiapeikko olisi viime päivinä vain tiukentanut otettaan minusta. Ei ollut ainakaan hyvä ajatus katsoa viime kotijaksolla ohjelmaa Dieetit vaihtoon!.

Päivittäinen kalorinsaantini on yhä 1400 kcal ja ateriasuunnitelmani on jämähtänyt tasolle 3. En ole edistynyt viime aikoina ollenkaan. Painoni on päin vastoin ollut laskusuhdanteessa. BMI:ni on 15,9, matalin aikoihin. Kun vaaka toissa-aamuna näytti kolmosella alkavaa lukua, hymyilin salaa.

Lisäksi minulla on kuulemma ruokailussa anorektisia tapoja, joista minun pitäisi päästä eroon. Syön yhden ruokalajin kerrallaan ja aina samassa järjestyksessä, kun sen sijaan minun pitäisi ottaa samaan haarukalliseen sekä pihviä että perunaa ja syödä leipä päällisineen eikä nakertaa kurkkuviipaleita ja salaatinlehtiä erikseen.

Ruokailun aloittaminen on myös oma haasteensa. Yleensä tuijotan lautasta 20 minuuttia, jonka jälkeen ilmoitan, etten aio syödä haarukallistakaan. Hoitajat eivät myöskään katso hyvällä, kun revin leivästä pieniä paloja sen sijaan että levittäisen leivälle levitteen ja söisin sen kuten normaalit ihmiset syövät. Mutta minähän en olekaan normaali.

En minä voi näille tavoilleni mitään. Kaikki vain on pilkottava pieneksi ja syötävä yksitellen. Kaiken on oltava hajutonta, mautonta, rasvatonta, sokeritonta ja kaloritonta, jos meinaan saada ylipäätään jotain syödyksi.

Minä tahtoisin vain olla täydellinen.

Divine Fits - My Love Is Real

Mad Christmas Party

Nyt on vietetty pikkujouluja osastolla. Leivottiin joulutorttuja ja pipareita, syötiin riisipuuroa osaston puolella kaikki yhden ison pöydän ääressä ja kuunneltiin joululauluja. Hoitajat olivat järjestäneet meille jouluvisan, jonka voitti Keltainen hoitoryhmä. He saivat pussillisen tikkareita. Me Punaiset tulimme toiseksi. Vihreät jäivät jumbosijalle.

Tänään oltiin kaikkien psykan osastojen voimalla liikuntasalissa laulamassa joululauluja. Ajattelin, ettei kukaan kuitenkaan laula, mutta väärässä olin. Mitä sitten, vaikka joku laulaa edellä muita ja joku kovaa ja korkealta jäljessä. Psykan potilaat ainakin osallistuvat!

Joulu tulee. Minun pitäisi olla onnellinen, mutten ole. Lahjat on hankkimatta ja terapiassa alkoi juuri vajaan kolmen viikon joululomatauko. Eivätkä edellämainitut asiat edes ole syynä siihen miksi olen onneton. Olisivatkin.

Maniac

Tietysti aina kun lupaan kirjoittaa postauksen tiettynä päivänä, en syystä tai toisesta pysty kirjoittamaan. En siis saa enää luvata mitään.

Vielä perjantaina ajattelin, ettei osastolle palaaminen ole ollenkaan ikävä asia. Lauantaina ääni oli jo muuttunut kellossa. Olisi ollut vielä vaikka mitä kivaa tekemistä.

Tunsin itseni perjantaina ja lauantaina maaniseksi. Olin iloinen, nauroin ja puhuin todella paljon (niin paljon, että kun lauantai-iltana ajattelin asiaa, minun olisi tehnyt mieli läimiä itseäni poskille. Luoja, olin muiden mielestä varmaan kamalan ärsyttävä).

En tuntenut itseäni tuolloin lainkaan masentuneeksi tai väsyneeksi. Halusin shoppailla. Ostella kaikkea ja kuluttaa rahaa silkasta ostamisen ilosta. Nukkumaanmennessä minua ei väsyttänyt lainkaan, enkä saanut unta. Olisin halunnut puuhata vielä kaikenlaista sen sijaan, että olisin nukkunut.

Olen tuntenut itseni muutaman kerran aiemminkin maaniseksi, jolloin se johtui aloittamani masennuslääkkeen sivuvaikutuksista. Silloin elämä on tuntunut käsittämättömän upealta. On tuntunut, että pystyy ihan mihin vaan, jos vain tarpeeksi sitä haluaa. Voisi vaikka napata kuun taivaalta, jos vaan kurkottaa riittävän paljon.

Maanisena olen nauranut ja tuntenut itseni onnelliseksi. Olen pursunnut energiaa ja nukkunut öisin neljä tuntia tuntematta itseäni lainkaan väsyneeksi. Olen tulvinut itsevarmuutta ja keksinyt hulluja ideoita, joita olen ollut lähellä toteuttaa seurauksista piittaamatta. Olen ollut lähellä ostaa 700€:n maastopyörän, vaikken harrasta pyöräilyä ja varata ulkomaanmatkan parin päivän varoitusajalla. Olen ollut holtiton ja minua on täytynyt pidätellä. Siitä taas olen vain ärsyyntynyt.

Lauantaina makasin sängyssä ja ammuin hiuslenkkejä kattoon yrittäen osua palovaroittimeen. Minua ei huvittanut tehdä mitään. Olin kuolla silkastaan tylsyyteen. Typerä osasto. Kaikki maanisuus oli kadonnut kerralla kuin savuna ilmaan. Mitään ei ollut jäänyt jäljelle. Ei edes pientä hippusta. Kaikki oli palannut samaksi harmaaksi arjeksi. Olin palannut omaksi harmaaksi itsekseni. Kuinka masentavaa.

Weeping Willows - Touch Me