D is for Doctor

Tiistaina oli lääkärikäynti aikuispuolella. Minun oli tarkoitus kirjoittaa siitä aiemmin, mutten saanut muotoiltua käynnistä minkäänlaista tekstiä. En järkevää enkä järjetöntä. Ja minä kun kuvittelin itseni selväksi.

Aikuispuoli sijaitsee terveyskeskuksessa. Hissiin tuli kanssani muita ihmisiä. Painoin vitosta ja poskiani kuumotti, sillä 5. kerroksessa ei ole muuta kuin psykiatrian poliklinikka. Miksi? Eihän minun enää pitäisi nolostella, minähän puhun tästä kaikesta avoimesti. Sitä paitsi ketään ei kiinnosta mihin kerrokseen minä menen vai menenkö ylipäätään mihinkään. Ketään ei kiinnosta eikä kukaan huomaa vaikka ajelisin koko päivän hissillä ylös ja alas. Joskus vain kuvittelen olevani näkyvämpi kuin todellisuudessa olen.

Odotushuoneessa oli minun lisäkseni muutama muu rikkinäinen ihmispolo. Kaikki muut olivat aikuisia-aikuisia. Nelikymppisiä. Olenko minä vielä silloinkin masentunut psykoterapiapotilas? Lohduton ajatus.

Paikalla oli lääkäri ja sairaanhoitaja. Kysymyksiä, kysymyksiä, lisää kysymyksiä. Vastauksia niihin. Tutut kysymykset, samat vastaukset. Milloin masennus alkoi miksi mitä lääkkeitä käytän olen käyttänyt millä annostuksella kuinka kauan olenko itsetuhoinen miten syön nukun osaanko nauraa? Mitä? Missä? Milloin? Miksi? Miten? 60 minuuttia kysymyksiä sarjatulituksena. Vastaaminen kävi työstä. Jossakin 45 minuutin kohdalla aloin tuntea itseni väsyneeksi. Aloin haaveilla mukillisesta kahvia. Maidolla, kiitos.

Luonnollinen katsekontakti oli taas ylivoimainen asia toteuttaa. Lääkäriä pystyin vilkuilemaan, sairaanhoitajaa en sitäkään. Etupäässä keskityin tuijottamaan paperia, jolle lääkäri tallensi tietoja minusta. Seurasin paperille ilmetyviä nuolia, alleviivauksia, ympyröintejä ja huutomerkkejä. En edes yrittänyt tosissani luoda katsekontaktia. Eikä sitä otettu puheeksi.

Lopuksi lääkäri kirjoitti minulle Paroxetiinia (neverheard) 10 mg masennukseen. SSRI-lääke. En tiedä auttaako se minua. En tiedä auttaako mikään lääke minua. Enkä tiedä tahdonko alkaa syödä sitä. En tahdo päätäni sekaisin. Hain kuitenkin lääkkeen apteekista. Olen nyt pari iltaa pyöritellyt lääkepakettia käsissäni, toivoen sen kertovan minulle mitä minun pitäisi sen kanssa tehdä. Lääkärin mukaan minun pitäisi alkaa käyttää lääkettä. Terapia ei yksin paranna masennusta, kuten eivät lääkkeetkään - tarvitaan molemmat. Minä en jaksa uskoa, että minun masennustani parantaisi mikään.

Kirjoitan käynnistä huomenna lisää.

Tashaki Miyaki - Best Friend

The cat is on the table

Viikon toinen terapia oli eilen. Nyt täytyy taas jotenkin jaksaa viikonlopun yli. Onneksi seuraava aika on heti maanantaina. Olen parilla viime käynnillä puhunut eräästä asiasta, josta en valitettavasti voi kertoa muuta kuin että se ei ole mitään mistä pitäisi huolestua. Pienisuuri asia. Ei sen enempää.

Olen vain aina ajatellut, ettei ole asioita, joista minun olisi vaikea puhua terapiassa. Voin puhua masennuksesta, itsetuhoisuudesta ja syömishäiriöstä suhteellisen vaivattomasti. Nyt ensimmäistä kertaa otin esille asian, josta ei ollutkaan ihan niin helppo puhua. Yksi syy siihen saattaa olla se, etten puhunut asiasta silloin kun se oli ajankohtainen. Nostin kissan pöydälle vasta nyt, vuosia myöhemmin. Minulla on paha tapa pantata vaikeita asioita sisälläni.

Minä tiesin mitä sanoa. Muotoilin lauseet valmiiksi päässäni. Kuitenkaan en saanut niitä suustani ulos. Tuntui kuin leukalihakseni olisivat lukkiutuneet ja kieleni liimautunut kitalakeen. En saanut sanaakaan suustani. Istuin hiljaa paikalleni jähmettyneenä ja tunsin pulssini kohoavan ja kohoavan ja kohoavan... ja toivoin, että sinä osaisit lukea ajatukseni, jolloin minun ei tarvitsisi edes yrittää sanoa mitään. Sain kuitenkin puhuttua. Tosin työläästi. Mutta kissa on nyt pöydällä, joten tästä on helpompi jatkaa. Ehkä saan tämän käsiteltyä ja voin tulla ihmisenä edes hieman ehjemmäksi. Toivon mukaan.

Kaikkien niiden vuosien jälkeen, jolloin pidin masennusta sisälläni ja hymyilin väkinäisesti yrittäen piilottaa sen muilta, minun pitäisi jo ymmärtää, ettei asioita kannata pantata sisällään. Se vain pahentaa tilannetta. Rauhassa kasvaessaan ne saavat lopulta toivottua suuremmat mittasuhteet ja syövän tavoin levittäytyvät joka soluun. Vievät voimat ja uuvuttavat. Mutta enhän minä opi. Ahneuden jälkeen ihminen saa maksaa eniten tyhmyydestään.

Capital Cities - Kangaroo Court

Pot plants

"I love therapy! There's nothing like talking to someone who has no emotional tie to your life."

- Eva Mendes

Terapia. Astun perässäsi huoneeseesi ja kätellessämme silmäilen samalla ikkunalautaasi. Lupasin viime kerralla katsoa sitä ja nyt katson sitä. Tosin tämä tuntuu vähän huijaamiselta katsoa tässä vaiheessa. Riman alitukselta. Minun pitäisi katsoa vasta siinä vaiheessa kun istun nojatuolissa. Siinä vaiheessa en enää pysty katsomaan.

Odotan tajunnanräjäyttävästi näkeväni ikkunalaudallasi samanlaisia patsaita kuin tohtori Melfillä, mutten näe. Näen liudan viherkasveja sulassa sovussa keskenään. Mietin miten ne pysyvät hengissä. Niin paljon ahdistusta pakkautuneena niin pieneen tilaan... ja ne imevät sen kaiken itseensä. Ehkä se on se terapian parantava vaikutus, joka pitää ne hengissä. Sama, joka pitää minutkin hengissä.

Silti sinun viherkasvisi voivat paremmin kuin minä.

Saan puhuttua asioita ja tunnen kuinka paino hellittää hieman hartioilta. Hieman. Ihan vähän. Minun ei enää tarvitse kantaa kaikkea päässäni. Saan puhua kaikesta. Ihan kaikesta. Asioista, jotka painavat hartiani kasaan ja vetävät suupieleni alaspäin. Voin jakaa ne jonkun kanssa. Jonkun, joka kuuntelee ja ymmärtää, muttei syyllistä. Jonkun, joka ottaa huoleni kannettavakseen ilman, että väsyy niiden painosta. Vaikka silti joskus minä pelkään...

Better Than Ezra - Juicy

I hate the world today

Paska päivä. Tämä, kuten kaikki edeltävät ja tulevatkin päivät elämässäni. Tämä päivä vaan on tavallista kurjempi. Olen kipeä. Jotain kuumeen tapaista. Siihen päälle vielä masennus. Hurjan kiva olo. Päätä särkee. Valo sattuu silmiin. Samoin kirkkaat mainokset ja kovat äänet. K-Citymarketin mainos oli murhaa silmille.

Olin aamulla pesemässä kasvojani, kun minua alkoi huimata. Silmissä sumeni ja taivuin kaksin kerroin lavuaarin ylle puristaen käsilläni altaan reunoja. Siitä päädyin kylmän hien saattelemana makaamaan suloisen viileälle eteisen lattialle kunnes tuli kylmä ja raahauduin sänkyyn peiton alle. Kahvi seisottui pannuun ja jouduin perumaan iltapäivän terapian. Kiva. Nyt vasta masentaakin. Vieläpä kun minulla olisi ollut A5:n verran puhuttavaa terapiassa. Pieniä ja vähän suurempia asioita. Merkityksellisiä ja ei niin merkityksellisiä. Nyt joudun kantamaan kaikkea sitä päässäni tiistaihin asti. Koko viikonloppu menee niitä pyöritellessä ja vetvoessa, kyvytön kun olen niitä itsekseni purkamaankaan.

Tänään haluaisin olla joku muu kuin minä.

Suzi Quatro feat. Chris Norman - Stumblin' In

Oops...

Maanantainen terapia. Myöhästyn. Suututtaa. Jos myöhästyn terapiasta, on se aina minulta pois. Sillä lopetamme joka tapauksessa sovittuun aikaan. En ole voinut istua odotushuoneessa orientoitumassa terapiaan. Tulen kiireessä. Tasaan hengitystäni ja yritän koota ajatuksiani. Mistään ei tule mitään. Minuutteja menee hukkaan, kun yritän saada taas terapian juonesta kiinni.

Minä: Mä haluaisin kuulua johonkin. Mä tunnen itseni jotenkin irralliseksi. Ulkopuoliseksi. Niin kuin mä en kuuluisi mihinkään.
Terapeutti: Kuuluthan sä koulussa teidän luokkaan ja sun kaveriporukkaaan. Vai mitä sä tarkoitat?
Minä: No jotain urheilujoukkuetta... tai jotain. En mä oikein tiedä.

Olenko aina tuntenut itseni tällä tavalla irralliseksi? En. En ole. Siitäkään huolimatta, etten ole aiemminkaan kuulunut erityisemmin mihinkään. Nyt tunnen. Tuntuu siltä kuin en kuuluisi mihinkään, minnekään. Ettei minulle ole omaa paikkaa.

Minä: Mä oon kattonut nyt Sopranosia, siinä siis Tony Soprano käy terapiassa ja sen terapeutin huoneessa on patsaita ikkunalaudalla ja vaikka mä oon katsonut ne kaikki kaudet aiemminkin niin mä vasta nyt huomasin, että ne patsaat on välillä eri asennoissa. Eri istuntojen aikana.
T: Mä en olekaan katsonut sitä sarjaa... Miksi se on masentunut?
Minä: Haha, koska sen uima-altaassa oli ankkoja, jotka lensi pois. No ei, on sillä muitakin syitä.
T: Aloitko sä katsoa sitä sarjaa sen takia, koska se on masentunut?
Minä: Joo, mutta en mä pelkästään sen takia katsonut kaikkia kuutta kautta.

T: Tiedätkö sä mitä mulla on ikkunalaudalla?
Minä: En.
T: Sä voisit katsoa...

Olen tässä vaiheessa jo käsi ovenkahvalla lähteäkseni. Avaan oven ja tokaisen naurahtaen:

Minä: En mä tänään, mut mä voin ens kerralla.

Tajuan lupaukseni vasta hississä, jossakin kolmannen ja neljännen kerroksen välillä. En lupaa mitään, mitä en pysty pitämään. Lupaus lipsahti suustani täysin varomattomasti, puolihuolimattomasti. Silti. Lupaus mikä lupaus. Minun on nostettava katseeni ensi kerralla. Perjantaina. Shit shit shit!

Gotye feat. Kimbra - Somebody That I Used To Know

Try not to watch

Terapia jatkuu taas. Kuinka lohdullista. Minun ei tarvitse olla enää yksin pääni sisällön kanssa. Se on hyvä. Torstaina oli viikon toinen aika:

Tuntuu oudolta tulla terapiaan. Ihan kuin tulisin ensimmäistä kertaa. En ole oikein varma mitä tapahtuu, miten menetellään, kuka puhuu ja mitä. Vaikka mikään ei ole muuttunut sitten viime käynnin. Jännittää. Ihan kuin olisin menossa puhumaan suurelle yleisölle.

Kerron sinulle matkastani ja lomastani ylipäätään. Puhun nyt kun minulla on vielä puhuttavaa. Tiedän, ettei ensi käynnillä enää ole. Tuijotan edelleenkin kynsiäni. Tänään ne ovat khakinväriset. Kerron sinulle kuinka kävin apteekissa ja kuinka kolme ihmistä tuijotti minua tavalla, joka sai tuntemaan ettei omassa ulkonäössä ole kaikki kohdallaan. Kerron tuijotuksen tuntuneen epämiellyttävältä.

Terapeutti: Toi tuijottaminen on vähän sama kuin se, ettet sä katso ollenkaan, mutta niin kuin käänteisenä. Mitä jos sä tuijottaisitkin täällä?
Minä: Haha, sitä ei tuu tapahtumaan koskaan.
T: Jos sä katsoisit vaikka tota mattoa... tai vastapäistä seinää. Mä voin luvata ettei sulle tapahdu mitään.

Voitko? Vilkaisen mattoa ja *woosh* se roihahtaa ilmiliekkeihin. Sitten siirrän katseeni vastapäiseen seinään, joka kaatuu rymisten päälleni.

T: Tai sitten sä voisit vilkaista ikkunasta ulos, että sataako siellä. Tai jonnekin tässä huoneessa ja me voitaisiin keskustella, että mitä ajatuksia se herätti tai miltä se susta tuntui.

Sataako ulkona? Siinä tapauksessa minä kastun. Ai mutta enhän minä voi kysyä sinulta, koska sinä sanoisit, että voin ottaa asiasta itse selvää katsomalla.

T: Merkitseekö toisten ihmisten ilmeet sulle todella paljon vai eikö ne merkitse ollenkaan?
Minä: Kyllä ne jonkin verran merkitsee. Mut mä en vaan pysty.

Olen pahoillani etten pysty katsomaan sinuun. Oikeasti. Minä tiedän voin kuvitella miten epämukavalta se tuntuu. Se on varmasti kiusallista... ja ärsyttävääkin. Olen pahoillani.

Kavinsky - Nightcall