So alone

Tämä on jatkoa kirjoitukselle I'm drowning in my sorrow.

Ennen kesäloman alkua kävin koulun terveydenhoitajalla puhumassa surustani. Kerroin hänelle huolestani, että saisin kuulla Eevan löytymisestä ollessani rippileirillä. Terveydenhoitaja rauhoitteli. Hänestä oli hyvin epätodennäköistä, että saisin kuulla uutisen juuri niiden 8 päivän aikana. Minun ei kannattanut murehtia sitä. Minä intin kuitenkin pelostani. Minulla oli vahva, mutta selittämätön tunne, että saisin kuulla suru-uutisen juuri silloin.

Heinäkuussa koitti rippileiri. Minä kävin sen Pécsissa, Unkarissa. 11.6.2005 leiriä oli jäljellä neljä päivää. Istuin hotellimme piha-alueella yhdessä muiden kanssa. Alkuilta oli lämmin, t-paidalla tarkeni. Me tytöt istuimme juttelemassa ja katselimme, kun pojat potkivat jalkapalloa. Odottelimme iltahetken alkua.

Huomasin, että olin unohtanut punaisen laulukirjani hotellihuoneeseen. Tarvitsimme niitä iltahetkessä. Lähdin hakemaan sitä. Kirja oli sängylläni, siinä mihin olin sen unohtanut. Aivan ohimennen päätin katsoa yöpöydällä olevasta kännykästäni kelloa. Halusin tietää olisiko iltahetki jo alkanut ja täytyisikö minun kiirehtiä.

Kännykkä näytti yhtä puhelua ja kahta viestiä saapuneeksi. Silloin minä arvasin. Minä tiesin. Puhelu ja viestit olivat Eevan äidiltä. KRP:sta oli soitettu, että Eeva oli tunnistettu. Toisessa viestissä luki, että Eeva tuotaisiin Suomeen torstaina 16.6. sekä halusinko lähteä Helsinki-Vantaalle vastaanottamaan Eevan kotiin. Halusin. Minä halusin. Luin viestit yhä uudelleen ja uudelleen varmistuakseni, että olin lukenut oikein. Eeva todella oli tunnistettu.

Jotenkin käsittämättömästi muistin ottaa laulukirjan mukaan. Palasin pihalle muiden luokse. Olin lähellä romahtaa täysin. Päätin sinnitellä, sillä en halunnut murtua muiden edessä. Pahinta olisivat olleet kymmenet uteliaat silmäparit, kohdistettuina minuun. Lukuisat kyselyt ja utelut. Supinat ja kuiskutukset selkäni takana. En halunnut kohdata sitä.

Iltahetken alkuun oli vartti. Ne 15 minuuttia olivat elämäni pisimmät ja piinallisimmat. Istuin muiden seurassa eteeni tuijottaen, puristaen kirjaa käsissäni. En kuullut muiden keskustelusta mitään. Purin vain hammasta ja hoin päässäni tauotta: Vielä 5 minuuttia, vielä 5 minuuttia, enää 4 minuuttia...

Minä kestin. Ehdin nykäistä yhtä ohjaajaa hihasta ja päästä toiseen huoneeseen ennen kuin murruin. Itkin tauotta 20 minuuttia. Pystymättä puhumaan. Pystymättä kertomaan miksi itkin. Itkuni loputtua olin aivan tyhjä. Olin väsynyt. Tuntui kuin olisin tehnyt rankan urheilusuorituksen.

Myöhemmin oli vielä iltahartaus, rauhoittuminen, jossa hiljennyttiin ja kuunneltiin virsiä. Sen illan hartaudessa sytytimme Eevalle kynttilän ja rukoilimme.

Hotellimme ravintolassa oli eräs sympaattinen ja mukava miestarjoilija, joka hymyili aina ja vaikutti yhdeltä maailman onnellisimmistä ihmisistä. Kuultuaan suru-uutisesta, hän teki Eevalle todella kauniin muistolyhdyn lasipurkista, kynttilästä ja kukista.

Rippileirin neljä viimeistä päivää olivat elämäni yksinäisimmät. En ole koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, hylätyksi. Pahinta ei ollut muiden ilo ja nauru, kyky pitää hauskaa. Pahinta oli se musertava yksinäisyyden tunne. Olisin halunnut hautautua peiton alle itkemään, käpertyä jonkun syliin suremaan. Mutten voinut. En saanut aamuisin jäädä sänkyyn makaamaan. Minun oli mentävä tunneille ja retkille. Mukaan peleihin ja leikkeihin. Tuntui, että minulta vaadittiin kohtuuttoman paljon.

En jaksanut pysyä muiden vauhdissa mukana. En jaksanut olla aktiivinen enkä sosiaalinen. En jaksanut osallistua keskusteluihin. Vetäydyin omiin oloihini. Roikuin porukan liepeillä mukaan pakotettuna. Olisin tarvinnut ystävää vierelleni joka hetkeksi, joka ikiseksi sekunniksi, mutten voinut vaatia sitä keneltäkään. En voinut pilata kenenkään toisen leiriä. Muut halusivat pitää hauskaa. Ei kukaan olisi halunnut viettää leiriä kuivaten toisen kyyneleitä ja toistellen riittämättömältä tuntuvia lohdutuksen sanoja.

Mielessäni kävi pyytää aikaisempaa lentoa kotiin, mutten pyytänyt. En halunnut olla vaivaksi. Joten sinnittelin. Päivisin yritin hymyillä, iltaisin itkin itseni uneen. Hiljaa, huonetoverieni kuulematta.

Olin pyytänyt, että saisin tietää heti, kun Eeva löytyy. Minun oli saatava tietää se heti. Olin varautunut siihen. Odotin, koska kännykkä alkaisi täristä laukussani kesken saksan tunnin. Kesken fysiikan tai ruotsin tunnin. Säpsähdin, jos niin kävi. Olin miettinyt mitä tekisin, jos kuulisin tiedon ollessani koulussa. Kuitenkaan en ollut selittämättömästä tunteestani huolimatta miettinyt miten hoitaisin tilanteen ja mitä tekisin rippileirin aikana. Minun olisi pitänyt miettiä.

En puhu mielelläni rippileiristä. En katsele leirikuvia albumista. En halua palata vapaaehtoisesti niihin heinäkuisiin päiviin. Ymmärrätte varmaan miksi. Leiri itsessään olisi ollut mukava, mutta uutinen ja sen tuoma suru ja yksinäisyyden tunne loivat mustan varjon koko leirin ylle. Eikä se varjo poistu koskaan.

Song of the day: Nightwish - Two For Tragedy

Rails on my arm

Yhdeltä terapia.

Terapeutti: Meillä alkais olla aika lopussa. Olisko vielä jotain?

Minä: Ei.

T: Meillä onkin seuraava aika perjantaina.

Tässä vaiheessa minun kuuluisi nousta ylös, hyvästellä terapeuttini tältä päivältä ja lähteä. Mutta en tee elettäkään noustakseni tuolista.

T: Sä näytät miettivän jotain. Onko sulla jotain, mitä haluaisit sanoa?

Minä: ...

T: ...

Minä: On joo.

T: Mihin se liittyy?

Minä: Viiltelyyn.

T: Mitä sä haluaisit kertoa?

Minä: Oikeastaan mä haluaisin näyttää... ne. Mut mä en pysty.

T: Ei sun ole pakko näyttää niitä.

Minä: Mutta mä haluan! Mä en halua salailla mitään.

T: Mutta ethän sä salaile, koska sä olet kertonut viilteleväsi, minkä sä silloin aiemmin mun luona käydessäsi salasit.

Minä: Niin mutta mä haluan näyttää ne. Musta tuntuu, että mun kuuluu tehdä niin. Sitten mun olo helpottaa.

T: Helpottiko sun oloasi, kun sä olit kertonut viilteleväsi?

Minä: Joo.

T: Mikä tekee siitä näyttämisestä vaikeaa?

Minä: Koska ne on niin henkilökohtainen asia. En mä esittele niitä kaikille. Kukaan ei ole nähnyt niitä aiemmin... tai no on muutama sairaanhoitaja, kun ne on ottaneet verikoetta.

T: Eli joku on nähnyt ne.

Minä: Niin mutta se on eri asia. Ne ei ole halunneet nähdä niitä.

T: Missä sulla on niitä jälkiä?

Minä: Vasemmassa käsivarressa. Ranteesta kyynärpäähän. Oikeassa kädessä ei ole.

T: Voithan sä näyttää ne seuraavalla kerralla, perjantaina?

Minä: Ei, mun on näytettävä ne nyt. Kun mä olen miettinyt tätä jo pitkään ja jos mä siirtäisin tätä niin tää jäisi vaivaamaan mua.

T: Entä jos sä näytät niistä vaan osan. Ja ens kerralla vaikka enemmän.

Minä: Ei, mä haluan näyttää kaikki kerralla. Kaikki tai ei mitään.

T: Ajatteletko sä aina niin, että kaikki tai ei mitään?

Minä: Kyllä, mä tavoittelen aina täydellisyyttä.

T: Siitä meidän pitäisikin puhua. Sä asetat itsellesi aivan liian korkeita tavoitteita ja varaudut siten pettymykseen jo ennen haastetta.

Minä: En varaudu. Mä uskon ja luotan itseeni aina sataprosenttisesti.

T: Mutta sun täytyisi sitten tehdä kovasti töitä saavuttaaksesi tavoitteesi.

Minä: Niin mutta mä en jaksa.

T: No sitten sun täytyisi asettaa matalammat tavoitteet.

Minä: Ei se riitä. Jos mä saavuttaisinkin sen tavoitteen, niin mä en koe onnistumisen tunnetta enkä voi olla ylpeä itsestäni.

T: Meidän täytyisi alkaa lopetella.

Käännään käsivarttani niin että kämmenpohjani on ylöspäin. Nyperrän hihaa sormillani. Kääntelen sitä sentti sentiltä ylöspäin. Huokaisen syvään ja vedän hihan ylös. Sinä nouset ylös ja tulet katsomaan kättäni lähempää. Minä yritän hengittää syvään ja tasata tiheäksi noussutta pulssiani. Katson sinusta ja kädestäni poispäin.

Tämä oli tähän mennessä haastavin tehtäväni. Haastava se oli siksi, etten esittele viiltelyjälkiäni. En näytä niitä kenellekään. Ne ovat henkilökohtainen asia. Yksityinen. Intiimi. Niitä ei kuulu näyttää muille. Mutta minä näytin ne tänään sinulle. Koska tunsin, että minun kuuluu tehdä niin.

T: Parantuuko noi?

Minä: Toivottavasti.

T: Jos sä olet viiltänyt syvään, niin noi arvet saattavat jäädä vaaleanpunaisiksi. Mitä jos ne ei parane kokonaan?

Minä: Sitten se on mun murheeni.

T: Miltä susta nyt tuntuu, kun sä näytit noi?

Minä: Hyvältä. Mä olen ylpeä itsestäni.

Nousen tuolista hyvästelläkseni sinut. Kätellessämme en pystykään katsomaan sinua silmiin. Se on ylivoimaisen vaikeaa. Sinä et päästä kädestäni irti, ennen kuin olen nostanut katseeni. Sitten liukenen ovesta ulos. Odotushuoneessa vilkaisen kelloa. Olin 20 minuuttia yliaikaa. Olen samaan aikaan kiihtynyt, helpottonut ja ylpeä onnistumisestani. Sekä jännittynyt siitä, mitä mahdat puhua asiasta perjantaina. Mikäli otat asian silloin puheeksi.

Manu Chao - Merry Blues

I'm drowning in my sorrow

Tämä on jatkoa kirjoitukselle The day my earth stood still.

10.1.2005. Ensimmäinen koulupäivä rentouttavan loman jälkeen. Muistotilaisuus Aasian katastrofin uhreille koulun liikuntasalissa. Muutamia painuneita päitä ja kumaria hartioita. Varovainen puheensorina, joka katkesi heti rehtorin käskiessä meidät seisomaan. Monet itkivät avoimesti. Hekin, joilla ei ollut ketään läheistä kateissa. Minä en itkenyt. En sallinut sitä itselleni. Heti tilaisuuden jälkeen alkoi itsesyyttely: minun olisi pitänyt näyttää tunteeni. En muista rehtorin puheesta sanaakaan. Muistan hänen vain lopuksi maininneen, että terveydenhoitajalle voi mennä puhumaan, jos on tarvetta. Ajattelin, etten tarvitse apua. Minä selviän tästä yksin! Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Tilaisuuden jälkeen minulla oli kotitaloutta. Odotin opettajaa yksin käytävällä. Konkreettisesti yksin, sisäisesti yksin. Kaikella mahdollisella tapaa yksin. Kotitalousluokasta tuli erityisopettaja ja ilmoitti minulle, että tilaisuudessa pyörtynyt poika on takahuoneessa lepäämässä. En saanut vastattua mitään. Ajattelin, että minun täytyy kertoa asiasta kotitalousopettajalle. En muistanut kertoa. Valmistimme tunnilla teeleipiä ja siskonmakkarakeittoa. Minun ei ollut nälkä.

Yhteiskoulussa, koulussa, jota Eeva kävi, oli muistopöytä Eevalle koulun käytävällä. Pöydällä oli valkea liina, valkeat kynttilät, kuva Eevasta ja muistokirja, johon sai kirjoittaa osanottonsa. Halusin mennä katsomaan pöytää. Halusin kirjoittaa kirjaan. Minä halusin. Mutten uskaltanut. Ajattelin, etten saisi mennä naapurikouluun. Että se oli jollain tapaa kiellettyä. Minulle sanottiin, että voisin aivan hyvin mennä. En mennyt. Onneksi sain lukea muistokirjan jälkeenpäin.

Erääksi suruni käsittelymuodoksi minulle muodostui kävely. Lähdin lähestulkoon joka ilta kävelemään Radiomäelle. En tuntenut kylmyyttä ja pakkasta. Tunsin vain pohjatonta ikävää.  Mutta kävelylenkin suorittaminen auttoi, helpotti oloa. Reitti oli joka kerta sama, joskus tosin kävelin pidempää kautta kotiin. Reitillä ei ollut merkitystä. Ei, sillä juuri oli merkitystä. Kävellessäni aina saman lenkin minun ei tarvinnut keskittyä miettimään minne kävelisin. Saatoin keskittyä muistelemaan Eevaa. Meitä. Kuuntelemaan musiikkia. Usein kuuntelin vain kahta tiettyä levyä: Red Hot Chili Peppersin By The Way ja Maroon 5:n Songs About Jane, jonka kappaleet tuovat aina mieleeni Eevan. Aina.

Keväällä jäin viikoksi sairaslomalle. Olin väsynyt, surullinen, epätietoinen, masentunut ja itsetuhoinen. Loma auttoi hetkellisesti. Sain vähäksi aikaa lisää voimia. Parin viikon kuluttua olin samassa pisteessä kuin ennen lomaa. Pelkäsin, että minut laitettaisiin osastolle, joten ainoa vaihtoehto oli sinnitellä koulussa. Aloitin lintsaamisen. Siten jaksoin käydä koulua. Jotenkuten. Samoihin aikoihin aloin polttamaan. Minä en kapinoinut. En heittelehtinyt murrosiän myllerryksessä. En koetellut rajojani enkä paininut teini-iän pinnallisten pikku ongelmien parissa. Minä olin hukkua suruni mustaan aallokkoon. Minä yritin vain selvitä.

Sitten koitti kesä. Kesäloma. Josta kaikki iloitsivat. Kaikki muut paitsi minä. Ensimmäinen kesä ilman Eevaa. Meidän oli ollut tarkoitus mennä Serenaan. Pyöräillä satamaan syömään jäätelöä, uida, nauraa, urheilla, shoppailla, valvoa myöhään, höpöttää pojista ja elokuvista. Meidän oli ollut tarkoitus viettää tämä kesä yhdessä. Niin kuin olimme viettäneet kaikki aiemmatkin. Kenen kanssa minä nyt nauttisin kesästä? Tästä eteenpäin aloin vihata kesää. Vihata lomaa ja aurinkoa. Ihmiset usein ihmettelevät miten en voi pitää kesästä. Kaikkihan siitä pitävät. En kerro heille koskaan todellista syytä. Tätä.

Kesäkuussa katastrofista tuli kuluneeksi puoli vuotta. Eikä Eevaa oltu löydetty. Epätietoisuus on kaikkein pahinta. Jossain vaiheessa se ottaa vallan. Se piinaa ja kalvaa. Se vie tilan kaikilta muilta ajatuksilta. Se ei jätä rauhaan. Se on viedä järjen. Silloin sitä alkaa toivoa kuulevansa jotain. Edes pahinta. Kunhan saisi tietää edes jotain. Kunhan saisi tämän piinaavan epätietoisuuden päätökseen ja voisi aloittaa surutyön työstämisen. Aftonbladetin artikkelissa kerrottin, ettei Eeva selvinnyt. Samaa sanoi ruotsalaismies. Mutta minä saisin varmuuden vasta KRP:lta. Sillä silti kaiken tämän keskellä minä pidin hiipuvaa toivoa yllä ja halusin uskoa hyvää.

Samoihin aikoihin jotkut alkoivat ihmetellä suruani. Eikö minun pitäisi päästä jo yli? Tapahtuneesta on kulunut jo puoli vuotta. Vieläkö minä surin? En ollut uskoa korviani. Eihän Eevaa oltu vielä edes löydetty. Hautajaisiakaan ei oltu vielä pidetty. Puoli vuotta. Pitäisikö minun päästä puolessa vuodessa yli parhaimman ystäväni, kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän ystäväni, kuin oman siskoni kuolemasta? Tuntui, ettei suruani ymmärretty. Ettei minua ymmärretty. Ja se sai minut tuntemaan itseni vain entistä yksinäisemmäksi.

Song of the day: Gorillaz - El Mañana

Why So Serious?

Mielenterveystoimisto perusti palvelevan puhelimen. Siihen soitettaessa kuului automaattisesta puhelinvastaajasta seuraavanlainen viesti:

Jos sinulla on pakkomielteitä, painele toistuvasti näppäintä 1.

Jos sinulla on huono itsetunto, pyydä jotakuta painamaan puolestasi näppäintä 2.

Jos sinulla on jakautunut persoonallisuus, painele näppäimiä 3, 4, 5 ja 6.

Jos olet skitsofreeninen, kuuntele tarkkaan: pieni ääni päässäsi kertoo sinulle mitä näppäintä sinun tulee painaa.

Jos olet vainoharhainen, muista että tiedämme kuka olet ja missä asut, sinun ei tarvitse painaa mitään näppäintä, sillä jäljitämme puhelusi jokatapauksessa.

Ja lopuksi, jos olet masentunut, on aivan sama mitä näppäintä painat kun kukaan ei vastaa kuitenkaan.

The Roots - The Seed