lauantai 18. heinäkuuta 2020

Revival


Aika on kulunut. Varkain ja vaivihkaa niin, etten mä ole edes huomannut sitä. Mä muistin, että se oli viime vuonna kun mä olen viimeksi kirjoittanut tänne... mut se olikin toissa vuonna. Ja mä havahdun huomaamaan, että on mennyt lähes kaksi vuotta. Tuntuu, kuin mä olisin nukkunut niistä ohi tai hukannut ne vuodet jonnekin, matkan varrelle. Mä en ole unessa, mut en täysin hereilläkään. Mä en ole kokonaan täällä, mut mä olen. Täällä. Kuitenkin. Halusittepa tai ette - halusinpa tai en.

Ehkä joku psykologi sanoisi, että on muutos parempaan kun mun ei ole ollut pakko päästä kirjoittamaan traagisesta elämästäni tänne, että mä en ole oikeastaan edes ajatellut sitä.

Mut musta on ihan kiva, että mä olen täällä.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

It's good to be alive



Oho. Long time no write. Hups... soriii. Mä en pitkään aikaan edes muistanut tän blogin olemassa oloa. En tiedä. On ollut liian paljon kaikkea, ehkä siksi. Paljon on tapahtunut, mut samalla ei yhtään mitään ja kaikki on niin kuin ennenkin. Maapallo pyörii edelleenkin samalla nopeudella samaan suuntaan ja mulla on diagnooseina syömishäiriö ja masennus. Mut tänään mä muistin tän ja mun oli pakko saada tulla kirjoittamaan. Nyt mä olen täällä. Elossa. Hengitän. Mä olen. Täällä.

Tänään on hyvä päivä olla elossa.

Lauantai, joulukuun 8. päivä. Tänään olis ollut Eevan synttärit. On. Olisi ollut. Mulla oli ostettuna sydänkynttilä, johon mä olin liimannut kaksi pientä, Rafaelin enkeli -tarraa. Mun oli tarkoitus käydä viemässä se pikkujoulu-illanistujaisten jälkeen, mut mulla oli tyttöjen kanssa niin kivaa, etten mä ehtinytkään. Mut mä tiedän, että sä ymmärrät ja oot iloinen mun puolesta, kun mulla oli pitkästä aikaa oikeasti kivaa ja mä jaksoin seurustella ihmisten kanssa. Mä tuon sen kynttilän sulle nyt sunnuntaina.

Mä tulen vielä takaisin.
Mä lupaan.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Let me help you

Perjantai. Päiväpoli. Ei jaksaisi mennä. Ei huvita, ei kiinnosta. NOT INTERESTED. Mä haluan vaan maata sängyssä peiton alla ja kadota sinne... lakata olemasta. Mut mä en voi hyvin ja joku pieni osa mussa haluaa apua... ehkä jopa muutosta. Ja se on ihan uutta mussa.

Joten mä menen. Sitä paitsi mulla on sovittu aika enkä mä ehtisi sitä enää perua ilman, että siitä tulisi lasku. Melkein viiskymppiä. Sillä saisi ostettua vaikka mitä kivaa. Ehkä se on vaan hyvä. Tulee mentyä. On pakko mennä. Ja mä tarviin noi käynnit.

Keskiviikkona oli tutustumiskäynti. Hoitojakso on 2-3 viikkoa ja käynnit vähintään 2 krt/vko, kun harvemmista käynneistä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. Mut niinhän se on. Me sovitaan mulle nyt alkuun ainakin toi kaks käyntiä viikkoon. Hoitoon on sitouduttava. Tuntuu paljolta. Kun sitä jaksamista ei ole.

Viime päiväpoli oli fucking disaster. Ei mua siellä näkynyt. Mun vointi oli silloin aika huono niin en saanut oikein koskaan lähdettyä sinne vaan laitoin aina tekstarin ja peruin käynnin. Eikä mulla ollut oikein motiakaan käydä siellä, kun omahoitajan kanssa ei kemiat kohdanneet, vaikka en tiedä sen mielestä ehkä kohtas ihan hyvinkin, mut mun mielestä juu ei. Ja se vaati aina, että mä viettäisin aikaa polilla, mitä mä en halunnut, joten mä olin että no way josé this ain't gonna work, bitch I'm leaving - sayonara and no hard feelings. Ei toiminut ei.


Nyt saattaa jopa toimia. Omahoitaja tuntuu itse asiassa aika kivaltakin ja musta tuntuu, että se taitaa ehkä jopa ymmärtääkin mua. Mikä on iso juttu. Monet ei ymmärrä tai sitten musta tuntuu, että ne vaan tuomitsee eikä ymmärrä. Mut tää ei tuomitse. Eikä se pakota mua hengaamaan polilla, jos mä en halua, vaan mä saan tulla polille ainoastaan keskusteluihin ja lähteä sitten kotiin, jos mä haluan niin. Mut nyt mä saattaisin voidakin oleilla siellä, kun siihen ei pakoteta ja kun päiväpoli on lisäks muuttanut uusiin, isompiin ja paljon viihtyisämpiin tiloihin.

Me lopetetaan 60 minuutin jälkeen ja se sanoo, että meillä oli hyvä keskustelu. Mä nyökyttelen. Munkin mielestä oli. Se sanoo, että se pitää musta, kun mä sanon asiat suoraan niin kuin ne on ja uskallan sanoa vastaan tai jos mä olen jostain eri mieltä.

Tää voi ehkä auttaakin mua.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

EAT ME!

Kurssipäivä. Se kuntoutumis. Mennään läheiselle urheilukentälle potkimaan palloa ja heittelemään frisbeeta. Muilla on kivaa. Mä olen aina pitänyt kaikesta urheilusta. Mullakin pitäisi olla kivaa... mut mulla ei ole. Mä seison keskellä kenttää eikä mua huvita. Masentaa. Taivas on kirkas ja pilvetön, mut alakulo vyöryy massana mun päälle enkä mä voi tehdä sille mitään. Hetken verran mä toivon, että mä olisin niin kuin toiset ja mullakin olis kivaa.

Sen jälkeen tehdään hamppareita. Oikeita, kunnon hamppareita. Mä en pysty osallistumaan. Ahdistaa. Mä en pysty syömään. Mä makaan sohvalla ja mua ahdistaa. Mä yritän, että se ahdistus menis pois, mut se ei suostu menemään.

Mä en halua nähdä miten hyviltä ne hampparit näyttää, mut mä en voi olla haistamatta niitä. Ne tuoksuu niin herkullisilta, että mä pystyn melkein maistamaan ne. Mäkin tahtoisin yhden. Mut mä en pysty.

Mä saisin syödä yhden. Saisin - ja en kuitenkaan saisiHamppari on kiellettyjen listalla, hamppari on siis ehdoton ei. Ensin se maistuisi hyvältä, ehkä jopa taivaalliselta, mut sitten tulisi morkkis - kovaa ja korkealta. Miksi mä menin syömään sen, miksi? Mä olisin aivan hyvin pärjännyt ilmankin. Miksi mä söin sen? Mulla ei ole yhtään itsekuria. Läski. Läski!


Rytmihäiriöt tulee. Varoittamatta ja voimalla. Sydän hakkaa kovaa, muljahtelee. Tuntuu ilkeältä. Ahdistus pahentaa rytmihäiriöitä ja rytmihäiriöt pahentaa ahdistusta. Kiva noidankehä. Mä yritän hengittää ja saada ne menemään ohi, mut ne ei mee. Mun omaohjaaja kysyy, että pitääkö soittaa jonnekin. Se tarkoittaa varmaan ambulanssia. Ei, ei tartte. Nää menee kyllä ohi. Eikö meekin. On ne aina menneet. Meneehän nää ohi? Meneehän?

Mä makaan edelleenkin mykkyrässä siinä sohvalla. Mä kuuntelen, kun toiset juttelee keskenään, nauraakin. Mä en pysty osallistumaan keskusteluun. Mut musta on ihan kiva kuunnella sitä siinä.

Mulla olis ollut suoraan täältä mun oman kurssiohjaajan kanssa tutustuminen toiseen kuntoutuspaikkaan, jossa mä varmaankin aloitan joskus siinä elokuussa, kun tää kurssikin loppuu ihan kohta. Mut mä en pysty menemään sinne. Me siirretään se ens viikkoon. Mä en mistään pikkujutuista peru sovittuja asioita, etenkin kun tapaamisesta oli sovittu myös tämän toisen paikan ohjaajan kanssa, mut nyt mä en oikeasti pystynyt menemään.

Huomenna on viikon toinen ja viimeinen kurssipäivä ja koko kurssin toiseksi viimeinen päivä. Mä tiedän, että siellä saa olla oma itsensä ja jokaisella siellä on omat haasteensa, mut huomenna mä yritän olla taas iloinen ja positiivinen. Mä päätän niin.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Emergency case

Kello näyttää puoli kolmea. Mulla on kuukauden ensimmäinen keskusteluaika omahoitajalle syömishäiriöpolilla. Verenpaine. Punnitus. Ja mä riisuudun alusvaatteisilleni. Sä olet viiltänyt! Äänessä on suuttumusta. En mä mitenkään paljoa tai pahasti oo, mut mä en osaa sanoa kuin joo. Paino 37,2 kg. Viime kerrasta laskua yli kilon. Hoitaja huokaa. Mä kuulen, miten pettynyt se on.


Me ei ehditä jutella kauaa, mä kerron sille mun viime päivien voinnista ja oireista ja se sanoo, että se soittaa nyt mun lääkärille: Puralla on paino laskenut huomattavasti... aamuisin rytmihäiriöitä... ottanut liikaa laksatiiveja... pyörtynyt tänä aamuna ja lyönyt päänsä... Oikeastaan vaan pikkasen kolautin sen. Mä sanon siitä, mut hoitaja ei korjaa sitä. Lääkärille soitto on huono juttu. Se on aina huono juttu ja se tietää yleensä aina jotain vakavampia seurauksia ja toimenpiteitä. Tää ei tuu tietämään mitään hyvää. Laittaako ne mut tästä osastolle? Mä en mene sinne. En kyllä mene.

Sä lähdet tästä nyt suoraan päivystykseen. Se on suoraviivainen toteamus. Ei kehotus vaan käsky. Me lopetetaan käynti siihen, kesken. Mulla olis ollut vielä 15 minuuttia ja mä olisin halunnut vielä puhua. Sitä paitsi mulla on nyt ihan ok olo. Mut ei ole vaihtoehtoja. Multa ei kysytä. On vaan lähdettävä ja mentävä.

Kävelen päivystykseen. Ei tunnu miltään. Tai tuntuu sittenkin. Epäonnistuneelta. Mä huolestutan taas kaikki. Mua huolestuttaa nyt jopa itseänikin. Mitä jos mun sydän ei enää kestä? Onko mun keho juuri sanomassa itsensä irti, eikö se jaksakaan enää? Pelottaakin ihan vähän.

Mä istun potilassängyn reunalla ja heiluttelen jalkoja. Tuntuu pieneltä, jotenkin lapselta. Lääkäri on mies. Se on ihana. Mä joudun nyt valitettavasti kyllä sotkee sun meikin, se sanoo kun se ultraa mun poskiontelot tulehduksen varalta. Verenpaine, verensokeri, happisaturaatio, sydämen kuuntelu, keuhkot, yleiset labra-arvot - kalium ja natrium ainakin, koska oksentelija. Jos arvot on kunnossa, saan lähteä kotiin, muuten joudun varmaan johonkin tarkkailuun - en tiedä. Verensokeri on vähän matala. Mut kaikki on kunnossa. Vaikka oikeesti mä en oo kunnossa - mikään ei oo kunnossa.

Sopiiko, että sä juttelet vielä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ennen kuin sä pääset lähtemään kotiin?

Hoitaja katsoo mua. Sä olet tutunnäköinen, ootko sä ollut osasto ysillä? Oon, mut mä en muista sitä. Olikohan se siellä silloin, kun mä otin sen yliannostuksen ja mut vietiin yöksi tarkkailuosastolle? Siellä oli joku ruskeahiuksinen enkeli, joka laittoi tipan, happisaturaatiolaitteen ja kävi parin tunnin välein varmistamassa, että mä olen vielä elossa. Ehkä se oli se, mut mä en kysy.

Me jutellaan jonkin aikaa. En tiedä kauanko. M1-lähetteelle ei oo nyt perusteita ja mä huokaan helpotuksestako?... kyllä. Mä en halua osastolle. Me sovitaan, että mä soitan huomenna mun omahoitajalle ja juttelen tilanteesta. Päiväpoli olisi ehkä nyt hyväksi sen kuntoutumiskurssin lisäksi. Mustakin tuntuu ehkä siltä. Mä tarvitsen nyt tukea... mä tarvitsen... jotain.