0 kcal hamburger

40,2 kg. Se käväisee jo 39,9 kg:ssa, mutta ei suostu vielä jäämään sinne. Silti. 40,2 kg. Mä en voi uskoa, että mä olen oikeasti pystynyt pudottamaan painoa 1,5 kuukaudessa 3,1 kg:a. Siis oikeasti. Kun tuntuu, ettei paino ole meinannut laskea millään ja mä tulen ikuisesti olemaan läski, samalla kun toiset laihtuu kauniiksi keijukaisiksi. Mut paino on laskenut. Ja laskee edelleen. Tekee mieli tanssahdella. Mä olen kaunis, vahva ja voittamaton. Hetken, aivan pienen hetken ajan mietin, että tähän voisi ehkä jopa jäädä... mutta ei. Mä haluan painaa vieläkin vähemmän. 37... tai 36 kg maybe? Mä haluan olla painoton. Niin kevyt, ettei painovoima vaikuta muhun.

Lauantai-ilta. Näen tyttöjä ja istutaan iltaa. Mulla on todella kivaa. Ihan oikeasti. Pitkästä aikaa. Tuntuu hyvältä. Melkein normaalilta. Vaikka enhän mä ole. Mutta tämän hetken ajan mä saan olla. Tämän pienen hetken, joka loppuu siihen, kun mä menen kotiin ja suljen kotioven perässäni kiinni.

Mulla on kivaa. Kunnes me mennään Burger Kingiin ja mä pilaan kaiken. Mitä sä aattelit ottaa? En varmaan mitään. Mulla ei oo oikein nälkä. Mä olen vahva ja voittamaton ja... mä näen kuinka mun kaverit tilaa herkullisen näköisiä hamppareita ja ranskiksia. Seuraavassa hetkessä on mun vuoroni ja mä kuulen itseni sanovan myyjälle Yks Whopper Junior. Yks. Kas kun ei kaks. Tai koko ateriaa. Häpeä lyö vasten samantien. Mä en voi olla näin heikko. Ei mulla oikeastaan ollut edes juurikaan nälkä. Hampurilainen maistuu taivaalliselta. Mutta silti mä olisin pärjännyt aivan hyvin ilman sitäkin. Onneks se oli aika pienikin. Mut enää mä en aio sortua. Jos haluaa olla laiha, kaunis ja painaa vähemmän, ei voi sortua. Ei vaan voi.

Onneks paino on tänään saman verran kuin eilenkin. Muuten mä en antaisi sitä hampparia itselleni vieläkään anteeksi. Muuten mä yhä löisin itseäni reisiin ja itkisin, miksi menin syömään sen.

I wanna fly away

Ahdistaa. Päivä on ollut hyvä, mutta ahdistaa siitä huolimatta. Voi olla, että tänään on tapahtunut niin paljon kaikkea, että se on vaan yksinkertaisesti ollut mun päälleni liikaa. Mut mä en jaksa tätä enää. Mitä muutakaan mä voin enää sanoa? Mä en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa. Mä en tahdo olla täällä enää. Mä tahdon pois. Mä olen niin väsynyt. Niin kovin väsynyt. Kun pääsis edes puhumaan jonkun kanssa. Mut seuraava keskusteluaika hoitajan kanssa on kuukauden päästä. Mä murenen jo nyt. Miten mä edes voisin selvitä sinne asti?

Antakaa mun lähteä pois. Olkaa kilttejä, älkääkä pakottako mua jäämään tänne. Mä en jaksa enää.

Äiti kysyy, miksen koskaan soita.

It's a fairy tale

40,6 kg. Tunnen itseni kauniimmaksi. Laihemmaksi. Olen taas itsevarmempi. Tuntuu paremmalta olla taas minä. Niin kuin se nyt voi paremmalta tuntua. Jalat näyttää kaventuneen selkeästi. Lonkkaluutkin tulee enemmän esiin. Piirteitä keijukaisuudesta alkaa tulla taas näkyviin. Hymyilen salaa. Sillä itseään ei saisi ihailla. Mutta matka on silti vielä pitkä. Jotenkin mä onnistun aina kesäksi laihduttamaan itseni pieneksi pienemmäksi.

Suihkussa kuuma vesi valuu jo hyvää vauhtia, mutta tärisen silti kylmästä. Menee hetki, että keho lämpenee sisältäkin. Syömättömyyden niitä pieniä, huonoja puolia. Jotka ei kuitenkaan mua haittaa. Suihkun jälkeen peilistä erottuu selkeästi selkäranka ja sen jokainen nikama. Katseeni hyppii järjestelmällisesti nikamasta toiseen laskien niitä yksi kaksi kolme neljä viisi. Hymyilyttää.

Iltapalaksi kaksi leipää. Siinäkin on yksi liikaa. Kunpa paino olisi huomenna vähemmän. Kunpa mä olisin jo numeroissa kolmosen puolella. Mä haluan sitä niin kovasti, että muhun melkein sattuu.