Toiminnallisella tunnilla meillä ei ollut taaskaan järjestetty mitään ohjelmaa. Vaikka pitäisi olla. Siihen vastuutetaan joka aamu joku hoitajista. Mä kasasin 1000 palan palapeliä. Se on jo kuudes. Mä voisin tehdä niitä omassa huoneessanikin, mut mä teen niitä mieluiten yhteisössä. Aina joku osastokavereista tulee seuraksi istumaan samaan pöytään ja juttelemaan, auttamaan kasaamisessa tai värittämään värityskirjaa. Yksi aamu me laulettiin siinä. Hoitajat mietti varmaan, että Voi luoja! Joskus joku pyytää mua pelaamaan, koska ne tietää, että mä tykkään pelata ja musta saa aina peliseuraa. Toisinaan yhteisön tv on päällä ja me kommentoidaan menossa olevaa tv-ohjelmaa. Yksin omassa huoneessa palapelien kasaaminen olis tosi ankeeta.
Täällä on potilaita, jotka ei koskaan juttele tai vietä aikaa toisten kanssa. Ne on koko ajan vaan omissa oloissaan. Mä yritän ymmärtää niitä. Ehkä ne eivät halua tai jaksa. On mullakin niitä päiviä, kun mä olen niin väsynyt, etten vaan millään jaksa olla sosiaalinen. Mut mä en itse pystyisi siihen. Mä menin heti ekana iltana juttelemaan toisille potilaille. Mä tarviin ihmisiä ympärilleni, yhteenkuuluvuutta ja jonkun porukan, jonka keskiössä olla. Ja siitä porukasta saa voimaa. Voi jakaa tuntoja omista sairauksista, jutella, avautua lääkärin päätöksestä tai hoitajien tylystä käytöksestä, nauraa ja vitsailla. Ja kaikkiin hyviin kavereihin mä pidän yhteyttä kotiuduttuanikin. Kaikista parasta on lukea Facebookista positiivisia päivityksiä ja kuulla miten toiset ovat saaneet elämänsä raiteilleen. Vaikka minä en saa.
Lounaalla oli tofupihvejä ja perunaa! Mun osastokaveri ei tykännyt niistä. Se ei koskaan tykkää niistä ruuista, joista mä tykkään ja päinvastoin. Mut tofupihvit on superhyviä! Mä en vaan ole vielä tähänkään päivään mennessä löytänyt niitä kaupasta enkä mä edes tiedä niiden oikeaa nimeä. Niitä sai ottaa vain yhden per potilas, mutta mä söin sen mun osastokaverinkin pihvin. Mä kysyin, eikö se meinaa syödä sitä ja kun se pudisti päätään, mä haarukoin pihvin sen lautaselta. Ja tunsin ylitsevuotavaa häpeää. Anan mukaan ruokaa ei missään nimessä saisi ottaa lisää! Toivottavasti aulassa istuvat ja ruokailua vahtivat hoitajat ei nähneet. Vaikka ne olis siitä vaan iloisia, mut mä kuolisin häpeään.
Tapasin lääkäriä. Se oli jo vaihtamassa Seronilin toiseen masennuslääkkeeseen, kun siitä ei näytä olevan vastetta, mut ei se sitten vaihtanutkaan. Harmitti. Jos mä olisin viimeinkin saanut jonkun lääkkeen, joka ihan oikeasti tekisi mun elämästä parempaa. Mut ei sitten. Se kysyi mun itsemurhasuunnitelmista. Mä sanoin, että mulla on niitä ja kerroin miten mä sen tekisin. Se halusi tietää, missä mä sen tekisin, mut mä en suostunut kertomaan. Se aihe on mulle liian henkilökohtainen, jotta mä pystyisin jakamaan siitä kaiken. Sitten se kysyi, pelkäänkö mä, että jos mä paljastan paikan niin se menee sinne hoitajan kanssa vahtimaan, etten mä tule sinne päättämään päiviäni. Jostain syystä mä sain lähes hysteerisen naurukohtauksen kuvitellessani lääkärin ja hoitajan partioimaan paikalla yötä päivää kellonympäri. Hihittelin yksinäni. Lääkäriä ei naurattanut. Ei myöskään hoitajaa.
Lääkäri sanoi, että mun seuraava ja viimeinen kotiloma tulee olemaan pidempi, perjantai-tiistai, ja sen jälkeen on keskiviikkona uloskirjaus. Mua ei kuulemma ole enää syytä pitää osastolla. Mä en tarvitse sitä. Mut omasta mielestäni mä vielä tarvitsen. Mä en ole vielä valmis kotiin, valmis pärjäämään omillani. Mut mikään mitä mä sanoin, ei saanut lääkärin mieltä muuttumaan. Lähdin hoitoneuvottelun jälkeen kotiin lomalle, vaikken olisi yhtään tahtonut.
2 kommenttia:
Harmi että lääkäri ei koe, että sun tarvitsisi olla vielä osastolla. :(
Hyvä että vastustit anaa ja otit lisää ruokaa.
Joo niinpä. :/
Lähetä kommentti