Going home

Keskiviikko. Hoitaja tulee herättämään. Kestää hetken ennen kuin tajuan, missä olen. Sänky on outo ja on liian avaraa ja valoisaa. Ai niin, tehostetulla valvontaosastolla. Hoitaja kysyy, miten juon kahvini ja mitä haluan leivän päälle. Nukahdan. Hoitaja herättää uudelleen ja asettaa aamiaistarjottimen sivupöydälle. Ehdin ajatella, että kohta ja nukahdan samantien uudestaan. Vähän ajan päästä hoitaja herättää kolmannen kerran ja sanoo, että kahvi jäähtyy, jollen nouse nyt. Nousen vaikeasti istumaan. Happisaturaatiolaite sormessa on mahdotonta syödä, joten hoitaja irrottaa sen. Tippa on yöllä hankautunut peiton reunaan ja kämmenselkä on kipeä ja arka. Saan syötyä aamiaista. Vessaan joudun raahautumaan tippatelineen kanssa. Olo on hutera. Sitten kaadun sänkyyn ja nukahdan jälleen.

Ehdin nukkua jonkin aikaa, jonka jälkeen minut taas herätetään ja sanotaan, että lähden vastaanotto-osastolle 7. Vartija odottaa minua miespotilaan kanssa. Kävelemme kolmistaan sairaalan puolelta psykiatrian puolelle. Kukaan ei sano mitään. Valot ovat liian kirkkaat ja olo epätodellinen. Matka on pitkä sairaalan käytäviä pitkin, mutten muista kävelleeni sitä kokonaan. Vaikka kävelinkin. Jätämme ensin miespotilaan toiselle osastolle ja sitten vartija saattaa minut seiskalle ja katsoo, että menen sisälle asti.

En ole koskaan ennen ollut vastaanotto-osastolla. Enkä haluaisi nytkään olla. On kamalan levotonta ja potilaat ovat oikeasti sekaisin ja aika pelottavia. Yksi potilas tulee melkein iholle kiinni sormella osoittaen ja puhuu sekavia. Yksi syö kahvinporoja ja sotkee niillä sitten koko ruokailutilan. Yksi kulkee ympäri osastoa kahvipannun kanssa. Yksi on todella vihainen ja riehuu ja huutaa hoitajille. En tahdo olla täällä.

Lounas. Minä ja yksi miespotilas syömme osaston puolella, kun muut syövät ruokalassa. Merimiespataa. Saamme muovimukit, pahvilautaset ja muoviset aterimet. Aterimet ovat ihan onnettomat eikä niillä tahdo saada leikattua edes perunaa. Syöminen on hankalaa. Miespotilas yrittää virittää keskustelua, mutta olen aivan liian väsynyt puhumaan.

Lounaan jälkeen en tiedä, minne menisin. Hoitoneuvottelu/perhetapaaminen on jossain tunnin tai kahden sisällä, mutta kukaan ei osaa sanoa tarkalleen milloin lääkäri ehtii tavata minua. Kaikki huoneet ovat varattuja, joten minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä. Löydän yhteisön eli televisiohuoneen. Yliannostus vaikuttaa vieläkin unettavasti enkä yksinkertaisesti pysy hereillä. Käperryn yhteen nojatuoleista mykkyrälle nukkumaan. On suojaton olo. Pelkään, että koska tahansa joku saattaa tulla kasvoihini kiinni tuijottamaan minua, tökkimään sormella tai käymään päälle. Ummistan silmäni ja nukahdan.

Ehdin nukkua ehkä tunnin, kun hoitaja tulee herättämään minut. Vanhempani ovat saapuneet osastolle ja lääkäri tapaisi minua nyt. Vanhempani eivät itke. Olin varma, että ainakin äiti itkisi. Tuijotan laminaattilattiaa. Ei ole mitään sanottavaa.

Ehdin toivoa, että pääsisin vielä hetkeksi aikaa osastolle 9. On turvaton olo ja pelkään yrittäväni uudestaan päättää päiväni. En pääse. Minut on tänään uloskirjattu sieltä. Piste. Vaihtoehtona on jäädä osastolle 7 tai mennä kotiin. Haluaisin jäädä sairaalaan, mutten tahdo jäädä tälle osastolle. Täällä on aivan liian levotonta. Vanhempani ovat samaa mieltä. Sovimme, että menen joksikin aikaa asumaan äitini luokse. Minun ei kuulemma olisi hyvä asua nyt yksin.

Olo on yhä sekava ja kuin olisin osin toisessa todellisuudessa. Muistissa on aukkoja tapahtumista. Kenenkään kasvot eivät jääneet mieleen: vartijan, hoitajan, lääkärin eikä ruokapöydässä vastapäätä istuneen miespotilaan. Osasto 9:n omahoitajani ja yksi mieshoitaja ovat pakanneet tavarani ja tuovat ne minulle. Emme puhu yliannostuksestani mitään. Minut uloskirjataan. Paluuta ysille ei ole.

Matkalla autossa tuijotan autonikkunasta ohi viistäviä maisemia. Kukaan ei puhu matkan aikana mitään. Ei ole mitään puhuttavaa. Silti olen kuitenkin iloinen, että olen vielä täällä.