Smuggling an apple

Torstai. Siivouspäivä. Keskiviikko on aina liikkapäivä ja torstai on siivouspäivä. Lauantai on tylsäpäivä ja sunnuntai masennuspäivä. Mä olen edelleenkin ollut yksin huoneessa, mikä on tosi epätavallista näin pitkän ajan jälkeen. Mä joudun siis myös siivoamaan yksin. Mut ei se haittaa. Imureita on vaan kaks ja niistä tulee aina pulaa. Nopeimmat ehtii saada imurit ja muut käy huoneilla kysymässä Saaks mä sen sun jälkeen? Eiku se menee tolle. No saaks mä sen sit sun jälkeen. Joo. Ooksä jo imuroinut? En ihan vielä. Okei. Mut jostain syystä imurien jonottaminen vaan on rasittavaa, kun sitä ennen ei pääse pesemään lattioita eikä siis saamaan siivousta valmiiksi.

Lounaalla oli kasvispyöryköitä ja perunaa. Päivällisellä oli soijarouhekeittoa (miks sitä on niin usein?) ja jälkkärinä puolukkakukkoa. Aiemmin oli aina mustikkakukkoa. Mut torstaisin on aina jotain spesiaalimpaa jälkkäriä, kun muina päivinä on aina kiisseliä kiisseliä kiisseliä kiisseliä... Mä otin sitä, mut onneks se pala oli pieni.

Illalla kävin juoksemassa. Nyt kun mua ei hoideta osastolla anoreksian takia niin mä saan käydä juoksemassa (vaikka hoitajat ei sitä suosittele, koska mulla kuitenkin on anoreksia ja mä olen alipainossa). Tuntui hyvältä juosta. Ei vaan sen takia, että kaloreita palaa vaan ihan muutenkin. Mä alan päästä taas ehkä juoksuun kiinni. Mun keho on vaan vielä liian heikko, enkä mä pysty juoksemaan samalla lailla kuin ennen. Mulla oli päällä pitkähihainen, mut koska aurinko paistoi, oli liian kuuma juosta se päällä. Mä siis juoksin hihat siitä käärittyinä, vaikka mä olin vasta joitakin päiviä aiemmin viiltänyt koko vasemman käsivarteni kyynärpäästä aina ranteeseen asti ja ne viillot loisti vieläkin kuin liikennevalot. Joku lenkkipolulla vastaan tullut nainen taisi nähdä ne, mut mä en jaksanut enää välittää.

Mä ehdin juosta 5 km ja mulle tuli kiire takaisin osastolle, kun ulko-ovet menevät lukkoon klo 19.00. Samoin sairaalan sisäovet menevät lukkoon ja ne pystyy avaamaan vaan hoitaja avainkortilla. Olin osaston ovien takana muutamaa minuuttia vaille. Ulko-ovessa on kyllä summeri ja mullakin oli puhelin mukana (koska mun on pakko saada mitata juostu matka, aika ja ennen kaikkea kulutetut kalorit), mut en usko, että hoitajat olis kauheen iloisia, jos joutuisivat tulemaan avaamaan mulle oven. Vedin puserosta hihat takaisin alas ja ehdin juuri ja juuri ajoissa takaisin sisälle.

Iltapalan jälkeen katsottiin toisten potilaiden kanssa taas Simpsoneita. Tai no minä ja miespotilaat katsottiin. Siitä on tullut mulle joku tapa osastolla, kun en mä kotona koskaan katso Simpsoneita. Samoin kun mä osastolla katson Salkkareitakin. Mut kaikki katsoo ja on mukavaa kokoontua porukalla yhteisöön katsomaan niitä.

Iltapalalla mä en tietenkään ottanut muuta kuin kaakaota (ja niin, että kaakao on sekoitettu tilkkaan maitoa ja suurimmaksi osaksi veteen. Siten kaakao maistuu paremmalle kuin pelkkä vesikaako, mut siinä ei ole läheskään niin paljon kaloreita kuin maitokaakaossa. Omakeksintöni. Ja syömishäiriöoireilua, tiedän).

Simpsonien jälkeen porukka alkoi valua nukkumaan ja mä tajusin, että mulla on aivan jäätävän kova nälkä. Joten mä salakuljetin yhteisön hedelmäkorista omenan omaan huoneeseeni. Vaikeinta oli viedä omena kanslian ohi, joka on joka sivulta yhltäältä alas asti lasiseinää, jotta hoitajat voivat samalla vahtia meitä. Mut kukaan ei nähnyt. Onneksi. Mä olisin kuollut häpeästä. Omenan mä söin salaa omassa huoneessani ja piilotin omenankaran roskakorin pohjalle.

Ihan niin kuin kaksi vuotta aiemminkin edellisellä osastojaksolla. Silloin mä salakuljetin huoneeseeni banaanin ja ahmin sitä nälkääni posket häpeästä punaisina sängyllä istuessani, samalla kun huonekaverini nukkui ja mä en toivonut mitään muuta kuin, että se ei heräisi enkä mä jäisi kiinni. Naurettavaa, tiedän. Osaston hedelmäkori on aina täynnä hedelmiä sitä varten, että potilaat voivat syödä niitä aina kun tahtovat. Eli mun ei olisi tarvinnut salakuljettaa sitä omenaa kuin joku varas. Lisäks hoitajat olis vaan olleet iloisia, jos ne olis nähneet mut hedelmävarkaissa.