#Overdose

Kotiloma perjantai-tiistai. Maanantaina menen käymään osastolla ryhmässä. Siinä olisi tarkoitus harjoitella ahdistuksensietotaitoja ja esim. ahmimis- tai itsetuhoisuusyllykkeiden hillintää ja arjessa pärjäämistä. Ryhmän jälkeen käyn kansliassa puhumassa hoitajalle. Kerron, kuinka ahdistaa, haluan kuolla ja pelkään tekeväni sen ja etten tule pärjäämään kotona. Mieshoitaja on tyly. Todella ilkeä. Hän sanoo Voi voi, kaikkien on pärjättävä omillaan. Sä olet kuin pikkulapsi, joka haluaa että sua hoivataan. Oletko sä yhtään miettinyt, että sun pitäis tehdä jotain sun elämälläs? Ottaa vastuu itsestäsi! Et sä voi aina vaan vuosi toisensa jälkeen tulla tänne osastolle uudestaan ja uudestaan! Ei tää toimi näin! Kaikkea tylytystä en enää edes muista. Yritän anoa tukea toiselta hoitajalta, mutta hän on harjoittelija eikä uskalla sanoa mitään. 

Lähden itku kurkussa pois, mutta annan kyynelten tulla vasta käytävässä, kun kukaan ei näe. Matkalla autolle tyrehdytän itkun ja pyyhin kyyneleeni, sillä en halua vanhempieni näkevän. En pysty vieläkään todella näyttämään, miten heikko olen. Pahimmalta tuntuu se, että hoitajat sanovat, miten aina saa soittaa osastolle tai palata kesken kotiloman takaisin, jos tuntuu ettei pärjää. Ja sitten kun mä pyydän apua, mä en sitä saa.

Tiistai-iltana palaan osastolle. Uloskirjaus on seuraavana aamuna. Osastokaverit kyselevät kuulumisiani kotilomastani. He ovat iloisia kotiutumisestani, mutta samalla puolestani surullisia, kun en vielä olisi valmis kotiutumaan. Minun tulee heitä ikävä.

Seison huoneeni kylpyhuoneessa. Olo on tyhjä. Turta. Millään ei ole enää mitään väliä, tajuan. En jaksa tätä enää. En enää yhtäkään päivää. En yhtäkään hetkeä. Mulle riitti, kiitti. En tiedä, mitä tapahtuu. Otan meikkipussista pussillisen lääkkeitä ja kumoan ne lavuaarin reunalle. Pyörittelen pillereitä hetken sormillani, laskeskelen lääkkeiden suhteita ja mietin, että vielä voi perääntyä. Ja paskat. Kolme kourallista kaikkiaan ja kourallinen kerrallaan kumoan lääkkeet veden kanssa suuhuni. Toisen kourallisen jälkeen yökkään, mutta otan vielä viimeisetkin. Kaikki tai ei mitään. En tiedä, miltä nyt tuntuu. Tyhjältä yhä, mutta jollain eri tapaa. Tehty mikä tehty.

Menen toisten kanssa katsomaan Salkkareita ja sen jälkeen haen iltalääkkeet. Lisää lääkkeitä naamaan. Alkaa melkein naurattaa. Hillitsen itseni. Sen jälkeen iltapala. Eikä kukaan tiedä mitään.

Iltapalan jälkeen makaan huoneeni sängyllä ja katselen Youtubesta videoita. Ei tunnu miltään. Vielä. Puoli yhdeksän menen yhteisöön katsomaan miespotilaiden kanssa Simpsoneita. Yksi jakso on ehtinyt jo mennä. En jaksanut tulla katsomaan sitä. On hieman sumea olo. Yksi potilaista kyselee kotilomastani ja juttelee, mutten jaksaisi millään vastata. Simpsoneita on vaikea seurata. Tekstitys sumenee silmissä valkoiseksi mössöksi, en edes ehdi lukea tekstiä ennen sen vaihtumista ja tekstin lukeminen ja liikkuvan kuvan seuraaminen yhtä aikaa on mahdotonta. Aivot käyvät hitaalla eivätkä pysty suoriutumaan sellaisesta. Oksettaa. Pyörryttää. Heikottaa. Väsyttää. Unettaa. Tahdon nukahtaa. Pää on täynnä sumua. Alkaa pelottaa. Mitä jos mä kuolenkin tähän kohta ihan oikeasti??? Mä saatan ihan oikeasti kuolla tähän. Tänään. Lopullisesti. Enkä mä enää heräisi. Mua ei enää olisi. Alkaa pelottaa aina vaan enemmän ja enemmän. En mä haluakaan kuolla. En mä hei haluakaan kuolla vielä! Apua.

Nousen nojatuolista ja hoipun lääkehuoneen ovelle. Matka sinne tuntuu maratonin mittaiselta. Soitan summeria. Koska töissä on enää yököt eli kaksi yöhoitajaa, saattaa kestää, että kukaan tulee avaamaan ovea. Mietin, menisinkö istumaan vähän matkan päässä oleville tuoleille. En pysty seisomaankaan tässä kauaa. Mutta sitten joutuisin kävelemään ensin tuoleille ja sieltä taas takaisin lääkehuoneen ovelle. Ajatus uuvuttaa. En ehdi tehdä päätöstä, kun hoitaja avaa lääkehuoneen oven. En sano mitään, menen vain suorinta tietä huoneeseen ja istun tuolille.

Mulla on huono olo, saan sanottua. Hoitaja kysyy anoreksiani tietäen, olenko syönyt tänään mitään ja johtuisiko huono olo syömättömyydestä. Mä otin lääkkeitä... paljon. Hoitaja kyselee mitä lääkkeitä, kuinka paljon, milloin, miksi ja miten. En voi sille mitään, kun kasvoilleni nousee irvokas tyytyväisyyden hymy. Hoitaja käskee minut istumaan takaisin yhteisöön ja menee soittamaan päivystävälle lääkärille. Sillä aikaa toinen yökkö menee ratsaamaan huoneeni kiellettyjen tavaroiden varalta. Joskus olen itse saanut olla paikalla huonetta ratsattaessa, tällä kertaa en. Lääkkeitä ei enää ole, otin ne kaikki, mutta höylän piilotin. Just in case. Hän ei löydä sitä.

Hoitaja tulee puhelimesta ja sanoo, että voin mennä huoneeseeni lepäämään. Nousen nojatuolista ja päässä heitättää pahasti. En tiedä, kuinka onnistun kävelemään huoneeseeni. Pyörryttää, kaikki on sumeaa ja epäselvää ja olen kuin jonkinlaisessa kuplassa. Kuljen koko matkan seiniä pitkin niistä tukea ottaen. Hoitaja kulkee ihan likellä siltä varalta, että kaadun.

Joudun juomaan ison pullollisen lääkehiiltä. Se maistuu, noh... lääkehiileltä. Ei hyvää, muttei kamalan pahaakaan. Maku ei ole pahin, vaan juotava määrä. Olen kahden mukillisen jälkeen jo aivan täynnä, mutta kaikki on juotava yhteen menoon. Neste on mustaa ja se tahrii suupieleni mustiksi. Hoitaja ojentaa paperia, johon pyyhin suuni, mutta kaikki ei taida lähteä. En jaksa välittää. Vihdoinkin saan maata. En pysty olemaan pystyasennossa enää yhtään kauempaa.

Multa otetaan verenpaineet, happisaturaatio ja ekg. Paineet on todella korkeat. Sydän hakkaa niin kovaa, että se melkein tekee kipeää ja mä pelkään, että se pysähtyy. Sitten alkaa nykimiset. Ekg:n ottamisesta ei tule mitään, koska mä en pysty pysymään sitä muutamaa minuuttia täysin liikkumatta paikallani. Mä yritän, mut koko kehoo nytkähtelee, jalat pahimmin. Hoitaja ottaa ekg:n kolmesti ja sitten luovuttaa. Mä en tiedä, onko mittaustulos yhtään käyttökelpoinen. Mä pyydän anteeksi, kun en pysty olemaan liikkumatta.

Hoitaja menee odottamaan päivystävää lääkäriä ja mieshoitaja jää vierihoitamaan mua. Mä nyin koko ajan ja todella pahasti. Jalkojen nykiminen tuntuu tosi ilkeältä. Mä yritän maata eri asennoissa - selällään, mahallaan ja mykkyrässä, istua sängyn laidalla tai jalkojeni päällä, mut mikään ei auta. Lääkehiilikään ei vielä vaikuta. Mä lähestulkoon itken hoitajalle, että mä en kestä enää ja mä lupaan ja teen ihan mitä tahansa, jos ne saa nykimisen loppumaan. Hoitaja vain istuu hiljaa ja katsoo mua, eikä sano mitään.

Lääkäri tulee. Mä nyin koko ajan pahasti ja mun on vaikea puhua. Se kysyy mitä lääkkeitä olen ottanut ja lääkkeiden nimien sanominen on hankalaa. Puhe puuroutuu ja en ole varma, saako lääkäri siitä mitään selvää. Se kysyy, halusinko mä kuolla ja mä sanon, että kyllä mä halusin, mut sitten mua alkoi pelottaa enkä mä halunnutkaan. Lääkäri lähtee ja mä jään makaamaan vierihoitoon.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hoitaja tulee herättämään mut. Nykiminen on hellittänyt ja mä olen tainnut torkahtaakin. Mut autetaan pyörätuoliin ja mieshoitaja lähtee kärräämään mua valvontaosastolle. On tasan keskiyö ja sairaalan käytävät on autiot. Tuntuu absurdilta rullailla keskellä yötä tyhjillä käytävillä. Pyörätuolissa ei ole jalkatukia, joten mä joudun pitämään jalkoja ylhäällä ja keskittymään ettei sisäkengät tipu jaloista. Kumpikaan ei puhu mitään.

Tehostetun valvonnan osastolla mut autetaan sänkyyn. Viereisellä sängyllä nukkuu joku mies. Mä olen hyvin, hyvin uninen. Ne kysyy mun tuoreista viiltojäljistä käsissä, mut mä en jaksa kuin mutista vastaukseksi. Mun oli tarkoitus viiltää ranteesta valtimo auki, mut mulla ei ollut kanttia painaa tarpeeksi lujaa. Säälittävää.

Mulle laitetaan sormeen happisaturaatio(?)laite ja tippa kämmenselkään. Se sattuu kamalasti eikä ne meinaa saada sitä paikoilleen. Mulle tulee tosi huono olo ja olen lähellä oksentaa, kun ne renkkaa sitä paikoilleen. Saan sanottua sen. Tippa saadaan paikoilleen ja hoitajat lähtevät. Yritän kääntyä kyljelleni, mutta kaikkien musta lähtevien johtojen takia se on mahdotonta. Pakko nukkua selällään. Tippa hankautuu välillä peiton reunaan tehden kipeää kämmenselässä. Vasen käsi on pakko asetella peitteen päälle. Sitten nukahdan.

Oon nukkunut ehkä tunnin, kun herään siihen, että mua taas piikitetään, tällä kertaa oikeaan kämmenselkään ja musta otetaan kokeita. Sitten saan nukkua aamuun asti.

Seuraavasta päivästä kirjoitan seuraavassa postauksessa.

Anteeksi.