Istun odotustilan sohvalle ja laitan huulikiiltoa. Muita ei ole. Hyvä vain. Jossain on tv päällä ja sen ääni kuuluu odotustilaan. Haluaisin vain istua hiljaisuudessa. Hoitaja tulee hakemaan. Se on taas liian iloinen ja sillä on liian värikkäät vaatteet, että mua ihan väsyttää. Istuudun nojatuoliin. Ilma huoneessa on tunkkaista.
Mä voin huonosti. Seinällä mua vastapäätä on magneettitaulu täynnä jääkaappirunous-sanoja. Mun tekisi mieli erotella sieltä omaksi ryhmäksi kaikki sellaiset sanat kuin paska, kurjuus, väsymys, kuolla, mut siellä ei taida olla sellaisia sanoja. Ne vaan kuvais just nyt sitä miltä musta tuntuu.
Mä en ole enää edes huono kopio aiemmasta itsestäni. Mä en jaksa hymyillä enkä mä enää naurahtele ajoittain. Mä yritän kertoa hoitajalle mun vointia, mut se ei kuule mua. Se ei ymmärrä. Mun terapeutti olis ymmärtänyt. Se olis ymmärtänyt sanomattakin. Se näki aina heti, jos mä en voinut hyvin tai jos mulla oli vaikeita asioita mielessä, mut joita mä en saanut sanottua ääneen. Se näki. Ja se ymmärsi.
Saan seuraavan ajan kahden viikon päähän, koska resursseja ei ole käydä useammin. Marraskuun puolivälille saan ajan psykiatrille lähinnä lääkeasioissa ja pitäisikö kokeilla jotain muuta lääkettä. Mut ehkä se tajuaisi. Mä en vaan tiedä, kuinka mä jaksan sinne asti.
14 kommenttia:
Hm. Mulle ainakin on sanottu että jos tuntuu ettei kestä, voi mennä päivystykseen. Eihän se mukavaa ole mutta ei kai ne siellä voi vaan ihan tolleen sivuuttaa. Mulla oli kans akuutilla hoitaja, joka ei selvästikään kestänyt mitään raskaita aiheita. Puhuttiin vaan jostain sen kissoista monta kuukautta. Koin et siinä vaan kontrolloitiin etten oo heittäny henkeäni, koska mitään apua moisesta ei ollut.
-K
Hoitaja oli vissiin väärällä alalla töissä/lähtenyt opiskelemaan väärää soten alaa (niitä kun monta - lähihoitaja, sosionomi, s.hoitaja, psykologi jne.), jos ei kestänyt kovin rankkoja aiheita.
Ja Pura, kiva, että "jaksat" päivittää blogia vähän useammin tällä hetkellä, vaikkei sulla ole kovin paljon voimia edes elää :/ Minusta on kiva lukea tätä sun blogias, mutta älä ota yhtään mitään paineita tätä blogia kohtaan, ota hetki kerrallaan vastaan ja kirjoita kun jaksat.
Ja p.s. harmittaa edelleen sun terapiasuhteen loppuminen, se, jossa et ollut kertaakaan katsonut terapeuttiasi silmiin ja joka taisi tuntea sut sen verran hyvin, jotta osasi sanoa, milloin sulla oli huono päivä ja milloin täysin huono päivä ja milloin meni vähän paremmin :(
K: Joo, mun on vaan tosi hankalaa lähteä mihinkään tai pyytää apua, jos sitä tarvitsen. Pelkään kanssa, että ne suhtautuu päivystyksessä itsetuhoisiin ihmisiin tosi kylmästi. Oon kuullut sellaista, vaikka ne onkin tietysti vaan yksittäistapauksia. Tosi kurjaa, ettei sulle ollut niistä käynneistä mitään apua. Ei tosiaan olo voi parantua, jos ei edes käsitellä mitään asioita.
Welhokaniini: Ihan totta. Mustakin on joo kiva kirjoitella, vaikka en ookaan aina ihan tyytyväinen tekstieni laatuun. Mut en ota, nyt tuntuu muutenkin hyvältä kirjoittaa. :D
Muakin harmittaa se. Katsoin mä itse asiassa yhden kerran ja sitten aina tullessa ja lähtiessä. :D Ihan totta ja sillä oli intuitiota huomata asioita.
Oon lukenu sun blogia monta vuotta ja musta on tosi kiva kuulla millasta osastolla on ku en ite oo koskaan ollut enkä mistään muualta oo kuullut. Tykkään myös tosi paljon sun kirjotustyylistä. Oon niin ilonen ettet kuollu. Ja ajatella että sä voit vaan kuolla eikä me täällä koskaan saatais ees tietää. :(
Kuoletko mieluummin ku yrittäisit parantua anasta? Koska kuten varmasti tiiät niin se auttais oloa. :( Elämä on muutenkin niiiin lyhyt aika että miksi se pitäis kuluttaa johonkin niin pysymättömään ja saavuttamattomaan joka vielä aiheuttaa ainoostaan pahaa oloa. Mutta joo tiiän ettei se riipu logiikasta.
Vau, kiva kuulla! Mä katson, jos saisin osastosta tehtyä vielä jotain postauksia. Niin, ihan totta. Mä en ole edes ajatellut tota. :(
Kyllä, kuolen mieluummin. Tosin en anoreksian vaan masennuksen takia. Anoreksia ei mua itseäni haittaa, vaikka joskus väsyttääkin sairastaa sitä. Mut oot ihan oikeessa.
Mitä sä odotat kuolemalta? Mikä siinä parantumisessa on niin pahaa, että mielummin kuolisit? Eikö se elämä kannattas nyt elää, kuolla kerkee myöhemminkin! -toinen ano
Mun käsityksen ja kenttäkokemuksen (heh) mukaan anoreksia ja masennus kulkee niin käsi kädessä, että ei voi parantua masennuksesta ilman että paranee anoreksiasta. Anoreksiassa ilmenevä, aivoihin vaikuttava aliravitsemustila ja silkka rasvojen puute johtaa väistämättä depressio-oireisiin. Karu juttu vaan että voi mennä pitkäkin aika ennen kuin ravitsemustilan korjaamisen jälkeen ne oireet kunnolla hellittää.
Oon myös miettinyt, kuinkahan paljon se on vaikuttanut älyyni, että 11-vuotiaasta pitkälle teini-ikään välttelin kaikkea rasvaa. Millanen musta ois tullut, jollen ois sabotoinut omaa terveyttäni. Surullinen juttu.
<3 K
Ehkä sitä, että kaikki päättyy. Ei ole enää mitään eikä tarvitse enää jaksaa mitään. Vaikka uskonkin, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Mut tosiaan, viisainta olis elää kun kerran vielä voi.
Joo ihan oikeessa oot. Mullekin mm. osaston lääkäri puhunut tota samaa. Mut ongelma tulee siinä, kun anoreksia en (vielä) halua parantua, mutta masennuksesta ehkä haluaisin, mutta sitä "ei" hoideta, koska ensin pitäisi saada anoreksia hoidettua. Mut mä kyllä uskon, että sä olet just ihan niin fiksu ja älykäs kuin sä muutenkin voisit olla. <3
Eikö sua ahdista ajatus ettei olemassaolo koskaan lopu? Mitä jos sillon onki vielä jotain jos kerta elämä jatkuu vielä? Ite ku uskon että kuoleman jälkeen me yksinkertaisesti lakataan olemasta ja ois kauheeta jos en näin itseäni vihaavana koskaan pääsis eroon itestäni.
Jaa, ei kai. En oo ajatellut asiaa niin. Musta olis ehkä kamalampaa ajatella, että lakkais vaan kokonaan olemasta. Tietoisuus ja kaikki vaan lakkais. Mä uskon, että kuoleman jälkeen elämä jatkuu taivaassa ja siellä on kaikki hyvin. Tosiaan, vähän huonosti muotoilin edellisen kommenttini, tarkoitin siis sillä 'ettei ole enää mitään' ettei ole enää kipua, sairauksia eikä surua tai mitään ikävää ja taivaassa tapaa taas kaikki aiemmin menettäneet läheisensä.
Olishan se ikävän tuntunen ajatus, en tiiä mitä sä uskot mutta ennen syntymää mehän ei oltu olemassa, ei se nyt niin kamalaa ollu.
Ihan totta, mut ehkä se kun silloin tietoisuus ei ollut vielä herännyt eikä tiennyt mistään mitään. Mut nyt tietää. Ja pelkää, mitä toisella puolella on vai onko enää mitään, kun ei voi tietää varmasti. Mut eipä sitä kannata pelätä.
Lähetä kommentti