I can't forgive myself

... if the worst thing happen.

Kaiken piti mennä hyvin. Mikään ei mennyt niin kuin piti. Vein kissani ulkoilemaan. Se pääsi irti. Eikä se antanut ottaa enää kiinni. Helvetti mun sisälläni pääsi irti.

Mä olen laittanut katoamisilmoitukset kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Pahinta on nähdä se kuva siinä. Minun pieni silakkasuuni. Mä en pysty katsomaan sitä. Enkä mä pysty katsomaan noita pieniä ruokakuppeja keittiön lattialla uunin edustalla. Mun ei olis ikinä pitänyt viedä sitä ulos. Ei ikinä! Mä en anna itselleni koskaan anteeksi, jos sille käy jotain.

Mä olen itkenyt viimeiset puoli tuntia. Enää mä en itke. Koska mä olen liian väsynyt itkeäkseni. Ripsari on valunut mustiksi juoviksi poskille. Mulla on nälkä, mut mä en pysty syömään mitään. Oksettaa. Mä haluaisin ehkä soittaa jonnekin palvelevaan puhelimeen, mut mä olen liian väsynyt puhumaan. Silti mä olen liian sairas huolesta pystyäkseni nukkumaan.

Pitkästä aikaa mä tahdon viiltää. Vetää terää uudestaan ja uudestaan ja uudestaan pitkin vedoin poikki reiden. Mä haluan satuttaa itseäni. Hakata ja pahoinpidellä itseäni. Mulla ei oo edes mitään syytä olla satuttamatta itseäni. Se on väärin, mä tiedän. Mut mä en välitä. Mä haluan edes hetken olla ajattelematta. Tai ajatella jotain ihan muuta.

Mä en edes tajunnut miten rakas se on mulle. Onhan se mulle tärkeä, mut mä en oikeasti tajunnut kuinka tärkeä ennen kuin nyt. Mä ymmärrän sitä ja se ymmärtää mua. Meillä on ihan omat jutut, päivittäiset rutiinit. Usein me ymmärretään jonkin asian tärkeys vasta sitten, kun me ollaan menetetty se. Mä en ole vielä menettänyt sitä. Mut mä olen oppinut tässä elämässä pelkäämään pahinta.

Ulkona on pilkkopimeää ja se on tuolla jossain. Yksin.

Even the Sun was smiling at us

Mä kävin sun ja sun siskosi haudalla. Pesistreenit oli ohi ja mä mietin, että nyt mä menen käymään, kun olen siinä ihan lähellä enkä mä ole edes käynyt hetkeen. Rastaalla oli pesä läheisessä pensaassa. Orava kulki liian likeltä ja rastaat ajoivat sen kauemmaksi. Hautakiven päällä oli kaksi pientä, valkoista enkelikoristetta. Toisella oli viulu ja toisella kirja. Mä en osaa oikein kesäisin käydä siellä. En ole koskaan osannut. Kun kaikki vuosipäivät sun synttäreistä, jouluaattoon ja aina tapaninpäivään osuu talvelle. Mä pahoittelin sitä sulle. Mut mä voisin tuoda sulle jotain kukkia joku päivä. Jotain nättejä. Ehkä jotain pieniä, vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä. Mä uskon, että säkin pitäisit niistä.

Mulle tuli taas jotain hyviä muistoja mieleen, jotka mä haluan kirjoittaa tänne.

Sä sait Playstationin jossain siinä yläasteen alussa. Mun malli oli vanha ja kulmikas. Sä sait silloisen uusimman mallin, PS Onen. Pienen ja kompaktinkokoisen. Vaaleanvärisen. Kahdesta pelistä muodostui meidän ehdottomat suosikit, joita me tahkottiin aina koulun jälkeen jomman kumman luona, kun meillä molemmilla oli ne.

Toinen oli Crash Bandicoot 2 (oikeastaan kaikki Crashit, mut eritoten tämä ja nelonen). Me luotiin yhteinen tallennustili, jonka nimi oli wumpat (pelissä kerättävien wumpa-hedelmien mukaan). Sitten me pelattiin tasoja vuorotellen läpi. Vaikeissa kohdissa me aina tsempattiin toisiamme. Kaikista parhainta oli etsiä yhdessä salakäytävät ja niissä olevat timantit. Kokeile tosta. Ei siitä tapahtunut mitään. Aijaa no entäs jos hyppää tosta. Oota mä kokeilen. Hei apua kato täst tapahtuu jotain! Hei se on varmaan se salari!! Me löydettiin ne kaikki lukuunottamatta 1. tason, vaikka miten yritettiin. Se oli aika kelju. Siinä me soitettiin sun isosiskosi kaverille. Mut kaikki muut me keksittiin yhdessä. Nykyään voi vaan Youtubesta katsoa walkthrough-videoita. Silloin ei voinut. Mä olen niin ylpeä meistä.

Toinen oli Ape Escape. Sekin me pelattiin yhdessä läpi. Mä muistan kun me sinä iltana istuttiin olohuoneessa siinä valkealla sohvalla ja pelattiin. Mä olin sun luona yökylässä ja sun äiti pyysi meitä syömään. Teillä oli tortilloja. Sä sanoit ihan kohta. Se viimeinen taso oli ihan tajuttoman vaikea. Mut me selvitettiin se. Yhdessä. Ja se tunne. Kun peli on pelattu 100% läpi ja lopputekstit tulee ruutuun. Me vaan istuttiin hiljaa ja katottiin toisiamme. Me noustiin ja mentiin syömään tortilloja eikä osattu sanoa vieläkään mitään. Se oli vaan jotain niin hienoa. Mä olen myöhemminkin pelannut pelejä 100% läpi, mut mulla ei ole ollut jakaa sitä fiilistä kenenkään kanssa. Silloin mä aina toivon, että sä olisit täällä ja mä voisin jakaa sen sun kanssasi.

Ala-asteella me ostettiin pienet, punaiset, tekonahkakantiset muistikirjat. Samanlaiset. Kansiin kirjoittettiin mustalla tussilla PRIVATE. Niihin me kirjoitettiin yhteisiä salaisuuksia, juoruja, se salakieli jota me ei koskaan jaksettu käyttää ja suunnitelmia kesälle. Paljoa me ei niihin koskaan kuitenkaan kirjoitettu. Hauskempaa oli mennä Tiimariin etsimään sopivaa kirjasta ja suunnitella kirjan kansi ja tuleva sisältö. Sitä kirjaa mulla ei ole enää tallessa. Se on sääli.

Yökyläillessä meillä oli usein tapana kuunnella nukkumaan mennessä joku äänikirja. Sellainen hevoskirjakerhosta saatu kauhutarina. Mä harrastin ratsastusta, sä et, mut säkin pidit hevosista ja olit siinä kirjakerhossa. Ne äänikirjat oli jännittäviä ja me kuunneltiin niitä aina pilkkopimeässä peittojemme alla. Joskus sä nukahdit kesken tarinaa. Viimeisin, joka me kuunneltiin oli Valkoinen aavehevonen. Me ei taidettu ehtiä kuunnella sitä loppuun. Se levy unohtui sun mankkaan, kun sä lähdit niin äkkiä pois. Lähdit, etkä enää palannutkaan. Mä löysin yksi päivä yhden äänikirjan ja kuuntelin sen. Se ei ollut enää yhtään pelottava. Kaikki se hohto oli kadonnut. Samalla lailla kun katosi monista muistakin asioista, kun sä lähdit.

Me oltiin myös ihastuttu samaan poikaan. Se poika kuunteli Linkin Parkia ja sen mielestä In The End oli superhyvä biisi. Me sanottiin, että niin on meidänkin mielestä. Se biisi oli ihan ok, mut ei se meidän mielestä mikään huippu ollut. Me kuunneltiin mieluummin Spice Girlsia. Wannabe:hen me tehtiin koreografia. Laitettiin mankkaan mun isältäni saama Spice Girlsien levy pyörimään ja keksittiin liikkeet. Me opeteltiin se niin hyvin, että voitiin tanssia se tismalleen samanaikaisesti tekemättä yhtäkään virhettä. Koskaan me ei sitä kuitenkaan esitetty kenellekään.

Viimeisenä kesänä me mentiin Lintsille. Se oli ehkä paras kesä koskaan. Me syötiin hattaraa ja naurettiin, käytiin kaikissa hurjimmissakin laitteissa ja syötiin ranskiksia ja nugetteja. Aurinko hymyili meille ja kaikki oli hyvin. Mä en osannut edes aavistaa, että muutaman kuukauden päästä se kaikki olisi loppu. Mulla on kuva meistä Raketissa. Äiti halus välttämättä ottaa, vaikka me molemmat inhottiin kuvattavana olemista. Mut mä olen iloinen, että äiti otti sen. Mä vaan toivoisin, että niitä kuvia meistä olis niin paljon enemmän.

Song of the day: Maroon 5 - Secret

Fucked up

Sekasin. Enkä tällä kertaa puhu itsestäni vaan siitä uutuussarjasta: Kotimainen uutuusdraama Sekasin netissä ja Yle TV2:ssa toukokuussa. Se on Areenassa. Vihdoin. Kyllä, mä oon sitä oottanut. Tästä pääsee katsomaan sarjan. Jos ootte kattoneet niin kertokaa mitä itse tykkäsitte. Olisin mieluusti katsonut ihan täyspitkiä jaksoja, joissa olis syvennytty enempi henkilöhahmoihin, mut en valita. Musta on hyvä, että mielen sairauksista ja suljetusta tehdään sarja. Ne on kuitenkin vielä jokseenkin arkoja, hävettyjä, salattuja aiheita. Vaikka niin ei pitäisi olla.

Hauska se ainakin on. Ja vaikka se välillä menee vähän yli niin mä luulen, että se kuvaa muuten ihan suht todentuntuisesti ainakin psykan vastaanotto-osastoa. Oon saanut toisilta sen käsityksen, että vähän ton suuntaista siellä olisi. Mä kun olen ollut vaan aikuisten, lyhyehköjen hoitojen varhaiskuntouttavalla. Siellä oli ainakin niin unettavan rauhallista, et ei siitä olis mitään tv-sarjaa saanut tehtyä. Kesäleiriä se lähinnä muistutti kuin hullujenhuonetta. Mut se oli vaan hyvä. Sai rauhassa paikata haavojaan.

Song of the day: Ruger Hauer - Sekasin

Sekotan itteni toisiin, miten sen myöntää voisin

Pois luotaan työntää voisin, tai turpaan lyödä voisin

Niin vois tehdä monet, mul on korkeet tolet siihen mikä mä olen

Kusetan itelle meret ja joet, kun normielämä on niin bore

Stoorit sä uskot niihin, se vois olla totta jos must ois kiinni

Ei se niin aina oo, ei se kuitenkaa meidän taivas oo

Joten turhaan ne vaivatkoon, sä vaa sekotit pakan taas huolella

Etin vapaata paikkaa mun sydämeltä ja suonelta, hyvää huomenta

Jotenkin tän ennusti Weberin Max: Jos toisel on yks, mun pitää saada kaks

Vaik tajuttiin jo muksusta, ettei tarvita mihinkää enempää luksusta

Talous on tättähäärää ja maailma pyörii ku väkkärä

Eipä kumma siis, et aivokäyrä on muodoltaan kiero käkkärä

On sekasin speksit, safka ja seksi, vaan huumeet tekee onnelliseksi

Teen päinvastoin kuin käsketään, mun pää on mun, se on mun

Pelkään että se räjähtää, et sieltä kuuluu yhtäkkii pum pum

Ja pääni sekotin, mun pääni sekotin, mun pääni sekotin-tin

Yksinään ulos menin, ajatuksii pakenin

Puiston penkiltä painajaisiin yöllä heräsin

Sekasin sekasin sekasin

Sekasin sekasin sekasin

Sekasin sekasin sekasin

Kaikki nuoret tyypit on sekasin, ja vanhat on vielä enemmän

Anna aivojen lepää ja mieltä kevennä, maailma on hullujen tekemä

Ei oo pää mitää oppinu käyttää, tää on just sitä miltä tää näyttää

Ku märkä on ruuti ni muudi on enemmän hyrrä ku Rubikin kuutio

Kuka haluu olla kunnos, kuka haluu olla tylsä

Ootsä puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä, ketää ei kiinnosta yhtää

Mitä asiaa mul on tänne, unelmat pulloon ja kierrätän ne

Vanupuikko jo liian syvällä, huono olo mut sillee hyvällä

And Back

It feels good to be back. Mä en edes tajunnut, miten mä olin kaivannut kirjoittamista ennen kuin mä aloin toissa päivänä kirjoittaa. Vaan kirjoittaa. Sanoja toistensa perään sen suuremmin ajattelematta. Mun viimeisin kunnon kirjoitus on tammikuun lopulta. Sitä edeltävät loppuvuodesta.

Mitä on tapahtunut sillä välin? Kaikkea ja samalla ei mitään. Paitsi, että mä olen ollut tosi huonona. Tosi tosi huonona. Tulevissa postauksissa mä voin kyllä sivuuttaa alkuvuotta. Ja nyt mä olen vastannut kaikkiin vastaamattomiin kommentteihin ja laittanut kuvani tänne apua.

Keskiviikko oli taas parempi. Kaikki paha tiistaista oli pyyhkiytynyt pois uuden päivän myötä. Mä tunnen olevani vuoristoradassa, lukittuna paikoilleni penkkiin. Mielialat vaihtuu yhtä nopeasti kuin vaunu kulkee radalla. Ylös alas ylös alas ylös ja alas. Yhdessä hetkessä mä saatan olla hajoamaisillani, heijaten itseäni yrittäen pitää itseni koossa ja olla aivan valmis hyppäämään parvekkeelta. Seuraavassa hetkessä mä olen happyhappyjoyjoy, ostelen uusia vaatteita ja hymyilen peilikuvalleni: elämä on mahtavaa enkä mä haluakaan kuolla.

Tavallaan on hyvä, että tuntee jotain. Mut tää on hirvittävän uuvuttavaa. Eikä vaunusta pääse pois. Ensimmäisellä käynnillä uuden lääkärin luona, mun siirryttyä syömishäiriöpolilta julkiselle terveydenhuollon puolelle, mun eteen laitettiin kynä ja kyselylomake. Se kartoitti kakssuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. Mut tulos oli negatiivinen. Se on hyvä asia. Ehkä.

Illalla olin pesistreenit/pelit harrasteryhmän kanssa. Ja mulla oli kivaa. Ihan oikeasti kivaa. Ehkä siksikin keskiviikko oli hyvä päivä. Mä en tuntenut sieltä ketään, mut kaikki oli ihan huipputyyppejä ja pesis kun on mun lempparilaji koululiikasta. Viimeksi mä olin pelannut sitä lukiossa koulujenvälisissä (joista tuli kultaa!). Ens viikolla uudestaan. Enkä mä malttaisi odottaa.

Song of the day: Melanie C - Here It Comes Again

To the Moon

On pimeää ja mä haluan kuolla. Ulkona on yöstä mustaa, mutta mun sisälläni on vielä sitäkin paljon mustempaa. On ollut jo kauan. Liian pitkään. Niin pitkään, ettei sitä voi enää saada pois. Se on levittäytynyt muhun kuin syöpä. Olen yksin ja yksinäinen. Kaikki hyvä tiistaista on poissa. Vai oliko sitä edes ylipäätään? Odotukset huomisesta ovat muuttuneet arvottomiksi. Menettäneet merkityksensä, joka niillä vielä aiemmin oli. Aika jatkaa armotonta kulkuaan viisareina kellotaululla, mutta aikakaan ei voi enää auttaa. Ehkä mikään ei voi. Mä haluaisin vain jo pois. Ja mä olen niin kovin väsynyt.

Mutta silti... silti mä olen täällä vielä, kun yö vaihtuu aamuksi. Mä lupaan sen.

Song of the day: Red Hot Chili Peppers - Breaking The Girl