Iltapäivällä oli luuntiheysmittaus. Ensin otettiin pituus ja paino. Paino on viime päivinä noussut. Vaa'an lukema näytti aivan liikaa. Asiaa ei parantanut se, kun hoitaja vielä ilmoitti ääneen näytöllä loistavan lukeman. Hiero nyt oikein suolaa haavoihin.
Asetun sängylle makaamaan alusvaatteisillani ja kone naksuttaa ylläni lukien minua kuin viivakoodia. Otetaan seuraavaksi oikea lonkka. Suunnilleen tasan vuosi sitten olin tässä samassa mittauksessa. Silloin minulla todettiin osteopeniaa eli osteoporoosin esiastetta. Tilanne ei ole ainakaan voinut siitä parantua. En ole syönyt nyt sen paremmin kuin vuosi takaperinkään. Olen 23 ja minulla on luukatoa. Ei tämän näin kuuluisi mennä. Olen ajatuksissani ja polveni nytkähtää. Saamari. Meneeköhän kuva nyt uusiksi? Ei mene, onneksi.
Mittauksen jälkeen kävin iskän kanssa kahvilla. Otatko sä jotain kahvin kanssa? Pelkkä kahvi. Vain pelkkä kahvi. Kuitenkin jostain syystä käteni tarttuvat pullapihteihin ja lastaavat tarjottimelle valtavan berliininmunkin. Mitä minä olen tekemässä? Mitä helvettiä minä olen oikein tekemässä?
Otatsä tästä puolet, kun tää on näin iso? Iskä ei ota. Helvetti. Helvetin helvetti. Rasvaa tihkuva munkki tönöttää pienellä paperilautasella ja kun haukkaan siitä, voin melkein tuntea kuinka rasva ja sokeri imeytyvät kehooni ja muotoutuvat valkoiseksi, löllyväksi läskiksi vyötärön tienoille ja reisiin. Munkki maistuu hyvältä, myönnän, mutta minulla ei ollut mitään tarvetta syödä sitä. Eikä oikeutta. Painokin noussut. Onneksi en ole syönyt tänään sen lisäksi muuta kuin pienen kulhollisen salaattia ja kaksi pientä luumua. Mutta silti.
Hävettää. Hävettää niin, että meinasin jättää koko munkkiepisodin julkaisematta. Mutta parempi kertoa totuus niin empähän tee tätä virhettä toiste. Liian häpeällistä. Itseinhokin on valtava. Yh.
Huomenna on hammaslääkäri ja labroissakin pitäisi vielä käydä. En jaksa. En jaksa koko ajan rampata siellä sun täällä, testeissä ja virastoissa. Haluan pysyä kotona ja nukkua. Olen niin väsynyt. Antakaa mun vaan nukkua.
Bo Saris - The Addict
4 kommenttia:
Rakas Minerva, elä oo tyhymä! Sydämeen sattuu kun luin tätä. Olen ittekki käynny tätä läpi, selvinny turvallisemmille vesille, mutta yhä taistelevana. Oo kiltti ja ymmärrä, omaksi parhaaksi! Mie pakotin aikoinaa itteni syömää pikkuhiljaa enemmä, sallien myös herkuttelun kerra viikossa... Olen ollu pitkään ihannepainossa mut nää hiton lääkkeet nosti painon (tunnemässäily!) yli 10kg verran... Yritä ees, hiukan lähemmäs terveyttä ja onnea! Oot varmasti lukenu miun postauksia, en oo ittekkää vielä kovin vahvoilla mut toivottavasti valoa kohti menossa. Tiedostat sairautes, ekkö halua parantua? Oot ajatuksissa! <3
Voi kiitos ihanasta kommentista. Oon lukenut sun postauksia ja musta on mukava kuulla, että sulla menee paremmin. Mä tiedostan sairauteni, mutten kuitenkaan näe itseäni sairaana enkä (ainakaan vielä) halua parantua. Mutta yritetään. Kiitos <3
Ole hyvä <3 Käy joskus kommentoimas kun oot lukenu, on mukava lukia mitä muut aattelee :) tsemppiä ja rutistuksia!
Joo täytyy käydä ja samoin sulle voimahaleja! <3
Lähetä kommentti