Buy a can of beans

10 päivää. Luvattoman pitkä postaustauko. Anteeksi. Olen kyllä halunnut kertoa kuulumisiani, mutta olen unohtanut taas kuinka kirjoitetaan.

Tiistaina oli hone eli hoitoneuvottelu lääkärin ja psykologin kanssa. Lääkäri olisi halunnut nostaa Sertralinin 100 mg:aan. Minä vastustin. En jaksa lääkeruljansseja. En nyt kun lääkkeen vaikutus on tasaantunut ja sivuoireet melkein kokonaan hävinneet. Voin olosuhteisiin nähden suhteellisen hyvin. Lääke auttaa. Kyllä, myönnän. En ole viikkoihin tuntenut ahdistusta. Oli ihan hyvä ajatus aloittaa se. En vain näe nyt tarvetta annostuksen nostolle.

Mites toi ravitsemusterapeutti, ootko käynyt sen luona? Pitäisikö varata sulle aika? Ei, ei varata. Viimeinen käynti oli huhtikuussa. Silloin sovimme, että lopetan käynnit hänen luonaan. Minulla ei ollut motivaatiota noudattaa annettua ateriasuunnitelmaa. Minulla ei ollut motivaatiota parantua. Ei ollut silloin. Eikä ole nytkään. Jos löydän motivaation, voin jatkaa käyntejä. Mutta nyt minusta on parempi, että käyntini saa joku, joka todella haluaa parantua.

Voisitko sä sitten vaikka edes lisätä ruokavalioosi tofua ja muita proteiininlähteitä, kerta sä olet kasvissyöjä? Voin. Voin minä. Siihen minä voin suostua.

Ensi kuun aikana pitää käydä vielä labroissa ja EKG:ssä. Taas. Huoh.

Tälläinen tuli myös väsättyä psykologille. YSQ - Young Schema Questionnaire eli skeemojen tunnistaminen ja niiden ilmeneminen nykyelämässä. Kotiläksyjä saan paljon, mutta minusta on ihan kiva tehdä niitä. Varsinkin testejä ja lomakkeiden täyttämisiä.

Tästä nyt tuli vähän jähmeä teksti, mutta tulin nyt ainakin ilmoittamaan, että olen vielä hengissä.

Santogold - Shove It

Neutral thoughts

Perjantainen psykologikäynti.

Psykologi: No mites on mennyt?
Minä: Ihan ok.
P: Kerro vähän enemmän.
MInä: En mä oo tehnyt oikein mitään, kun ei oo huvittanut tehdä mitään.

Minä: Mun paino on laskenut! Mun täytyy iloita tästä nyt, kun mä tiedän ettei se ilo kestä pitkään.
P: Paljon se on nyt?
Minä: 40,1 kg.

P: Mitä sä ajattelit silloin osastosta?
Minä: Aluks mä en sietänyt sitä yhtään, mut oli se sitten ihan ok paikka. Paitsi että mua ärsytti, kun mun paino nousi.
P: Eikö sulla ollut mitään paranemisajatuksia, että "Jes, nyt mä paranen tästä anoreksiasta"?
Minä: Ei. En mä halua parantua. Mä haluan olla laihempi.

P: Ootko sä kuullut anoreksian vaiheista?
Minä: En.
P: 1. vaiheessa kaikki on ihanaa: paino laskee ja laihtuu. Olo on hyvä ja vähäenergisempi ravinto saattaa aluksi tehdä jopa vähän energisemmäksi. Tuntuu hyvältä. 2. vaiheessa esiin tulee anoreksian negatiiviset puolet ja kaikki fyysiset vaivat. 3. vaihe on muutos ja siinä alkaa paraneminen, kun tajuaa, että haluaa parantua. Missä vaiheessa sä olet?
Minä: Varmaan ekassa.
P: Sä olet ollut siinä jo aika kauan. Vaikka sehän on tietysti yksilöllistä.

P: Mitä sä olet ajatellut tehdä tulevaisuudessa, vaikka puolen vuoden päästä?
Minä: En mä ole ajatellut. En mä halua elää... Mut en mä halua vielä kuolla. Ens kuussa tulee ensi-iltaan Nälkäpelin toinen osa... joo on mulla hyvät syyt elää, haha... ja sitten tulee joulu ja molempien vanhempien synttärit.
P: Entäs sen jälkeen?
Minä: No sitten ei ole mitään.
P: Eiks sulla ole mitään haaveita?
Minä: Ei enää... tai on joitakin, mut ei niillä ole enää merkitystä.

P: Mitä sä ajattelit tänään kun sä kävelit tänne?
Minä: En mitään järkevää.
P: Kerro silti.
Minä: No ensin mä ajattelin, että hitto mä unohdin kuitenkin sen sateenvarjon kun sataa, mut en mä jaksa hakea sitä... sitten puolimatkassa mä tajusin, että mun takissahan on huppu... yksi nainen ärsytti kun se käveli mun edellä niin hitaasti, mutta mä en päässyt sen ohi... mä kävin Gina Tricotissa ja siellä soi Sébastien Tellierin Roche ja mä mietin että ai tää olikin näin hyvä biisi, ja Ginassa oli alet, mutta mä en löytänyt kuin kahdet alushousut niistä joissa on kolmen tarjous, mutta mä ostin ne kuitenkin ja mä ostin kynsilakkoja, joiden takia mä sinne menin ja mä säikähdin eka, että siellä ei ollut enää yhtä, jonka mä halusin, mut oli siellä.
P: Sähän olet ehtinyt ajatella paljon. Ja noi oli kaikki aika neutraaleja ajatuksia. Ei mitään masentavia tai negatiivisia, huomasitko?
Minä: Joo. Mut kaupungilla mä keskityn enemmän ympäristöön. Kotona on eri asia.

P: Huomioitko sä kaupungilla miten paljon muita ihmisiä?
Minä: En juurikaan.
P: Mitä jos joku katsoo sua? Mitä sä ajattelet?
Minä: Mä ajattelen, että se miettii "Vitsit, kun toi on laiha!", ihan sama millainen ihminen se on, vaikka mä tiedän, ettei se niin ajattele. Mut siitä tulee hyvä mieli, kun uskottelee itselleen niin.
P: Ajattelisiko se ihminen "Vau, kuinka laiha!" vai "Kamalan laiha!"?
Minä: Varmaan negatiivisesti. Mutta se olisi mulle silti kohteliaisuus.

P: Mitä sä aiot tehdä tänään?
Minä: Meen kauppaan ja kirppikselle ja... en tiiä.
P: Eli tää päivä on ainakin tähän asti ollut ihan hyvä, eikö. Voisitko sä ajatella, että loppupäiväkin tulee olemaan ihan hyvä?
Minä: Joo kai mä voin.
P: Meillä on seuraava aika sitten keskiviikkona. Yritetään tehdä siitäkin päivästä hyvä.

Wang Chung - Space Junk

Temporarily happy

Aamu alkaa punnituksella. Aina. Tiedän, että on naurettavaa punnita itsensä joka päivä, mutta minun on vain tehtävä se. Pahempaa on epätietoisuus. Se, onko paino mahdollisesti noussut. Ja jos on niin kuinka paljon. Joinain päivinä olen ehdoton: punnituksessa ei saa olla yllä mitään, ei edes hiuslenkkiä. Useimpina päivinä punnitsen itseni alusvaatteisillani. Sen enempää ei päällä saa olla. Muuten tulos olisi epätarkka.

Asetan vaa'an lattialle ja painan sen päälle. Odotan lupaa astua vaa'alle. Pieni jännitys ja pelonsekainen odotus valtaa mielen siitä huolimatta, että tämä tapahtuma on jokapäiväinen asia. Tämä pienisuuri prosessi määrittää päivän. Joko päivä lähtee käyntiin hyvin, neutraalisti tai huonosti.

Numero lävähtää näytölle. Olen haljeta onnesta. Vihdoinkin! Vihdoinkin paino on laskenut. Jo viikkoja se on jojoillut ees taas, pääosin kuitenkin pysynyt paikoillaan. En minä ole oikeastaan mitään syönyt, mutta kehoni on ollut säästöliekillä, joten painokaan ei ole laskenut. Mutta nyt, nyt se on viimein laskenut! Useita satoja grammoja on lähtenyt ja BMI on nyt 16,1. Paino on enää aavistuksen verran neljänkympin puolella. Pian numero tulee alkamaan kolmosella. Vyötärönympäryskin on kaventunut muutaman sentin. Täydellistä.

Hymyilen peilikuvalleni. Se virnistää takaisin, Et sä sisko ookaan niin toivoton tapaus. En olekaan. Kyllä musta voi vielä keiju tulla. Minä hymyilen. Tämän pienen hetken ajan minä olen onnellinen. Ja siitä kannattaa pitää kiinni, sillä tiedän ettei se tunne kestä kauaa. Tekee mieli tanssia! Tämä päivä on hyvä. Tämä päivä on ehdottomasti hyvä.

Yes - Owner Of A Lonely Heart

XXS

Taas tulee tekstiä psykologikäynnistä. Yritän seuraavaksi saada jotain muutakin kirjoitettua.

Psykologi: Miten on mennyt?
Minä: Nyt on mennyt taas huonommin. Mut se johtuu tosta lääkkestä.
P: Ootko ollut ahdistunut?
Minä: En niinkään. Mut masentunut.
P: Pärjäätkö sä?
Minä: Joo. Mä oon tottunut näihin mielialan huononemisiin aina kun aloittaa uuden lääkkeen.

P: Ootko käynyt nyt vaa'alla?
Minä: Joo. Paino oli laskenut!
P: Mikä sun painoindeksi on nyt?
Minä: 16.2.

P: Katoitko sä netistä niitä normaalipainoisten naisten kuvia niin kuin mä viimeks pyysin?
Minä: Joo katoin.
P: No miltä ne susta näyttivät?
Minä: Terveiltä.
P: Heräskö sulla mitään ajatuksia, että sä haluaisit näyttää samalta?
Minä: Ei. Mä haluun olla laihempi.
P: Niin no se oliskin ollut liian hyvää ollakseen totta.

P: Me voitais katsoa niitä tehtäviä, jotka sulla oli tehtävänä... Oliko susta vaikea erotella tunteet ja ajatukset toisistaan?
Minä: Ei ollut paitsi ehkä muutamassa kohdassa.
P: Niin kun tunteet ja ajatukset on niin lähellä toisiaan. Joskus joku asia saattaa tuntua tunteelta, vaikka se on oikeasti ajatus.

P: Sähän olet tuntenut aika montaakin tunneta tän viikon aikana, vaikka joskus sä sanot, ettet ole tuntenut muuta kuin masennusta tai ahdistusta. Eli kyllä sä osaat erottaa tunteita... Sä olet tuntenut innostustakin?
Minä: Joo kun mä olin shoppailemassa.
P: Ostitko vaatteita?
Minä: Joo.
P: Miltä susta tuntuu sovittaa vaatteita ja katsoa itseä peilistä?
Minä: Ei se tunnu vaikealta. Mulla on shoppaillessa aina hyvä fiilis, kun saa uusia vaatteita... paitsi jos ei mahtuisi tiettyyn kokoon.
P: Mitä kokoa sä olet?
Minä: Xs, joskus xxs. Silloin se vaan harmittaa, jos löytää jonkun kivan paidan, josta on xs liian iso eikä siitä ole pienempää kokoa. Ja mä sovitin just kivoja farkkuja, mut mä en voinut ostaa niitä, kun niissäkin oli pienin koko liian iso.
P: Voisitko sä ostaa paidan, joka olis kokoa s tai m, jos se istuisi hyvin?
Minä: Siis joo voisin. Mulla on kotona joitain s-kokoisiakin vaatteita.

P: Huomasitko, että täällä kerroksessa oli aika tyhjää?
Minä: Ai, en huomannut.
P: Joo me muutetaan ens kuussa toiseen rakennukseen, mutta me voidaan sopia seuraavien viikkojen ajat vielä tänne. Ja hoitoneuvottelu lääkärin kanssa on 29.10.

Carolina Liar - I'm Not Over

Shall we order pizza?

Olen ollut viime päivinä niin väsynyt, etten ole jaksanut edes kirjoittaa tänne mitään. Pahoittelut siitä. Tässä tulee nyt viime perjantain psykologikäynnistäni.

Psykologi: Miten sulla on mennyt?
Minä: Ihan ok, kai. Tai nyt on mennyt vähän paremmin. Ei siis oo ollut mitään parempia päiviä, mut parempia hetkiä.
P: Se on hyvä kuulla. Ehkä se lääke alkaa vaikuttaa.

P: Me puhuttiin viimeks epäonnistumisesta ja siitä, että sä pelkäät sitä ja välttelet tilanteita, joissa sä saattaisit epäonnistua. Mut mitä onnistumisen kokemuksia sulla on nyt ollut?
Minä: Öö... ei kai mitään.
P: Ei edes mitään pieniä?
Minä: No jos on ollut niin mä en muista niitä enää.

P: Mitä tunteita sä oot nyt tuntenut?
Minä: No... masennusta ja ahdistusta ja... en mä tiiä.
P: Masennus ja ahdistus on laajoja tiloja. Yleensä ihmiset tuntee paljon muutakin, jotka on eroteltavissa noista. Ootko sä tuntenut näistä jotain?

Saan käteeni lapun erilaisista tunteista. Tunnistan muutamia niistä tunteneeni viikon aikana. Useampaakin saatoin tuntea. Enää en muista. En tiedä, mitä olen oikeastaan tuntenut. Vai olenko tuntenut oikeastaan mitään.

P: Mä annan sulle kotitehtäväksi listata eri tunteita, joita sulla on viikon aikana, että sä oppisit tunnistamaan ja erittelemään niitä. Ja saat vielä toisenkin kotitehtävän, jos ei haittaa. Tässä toisessa paperissa on eri tiloja ja sun täytyy kirjoittaa, onko kyseessä tunne vai ajatus.

Minä: Mä kuvasin viime viikolla kaiken mitä mä söin... niin mulla olis ne kuvat.
P: Joo mä voisin katsoa ne.

P: Leipä... rahka... leipä...
Minä: Joo leipää mä en olis kyllä saanut syödä. Mut mun teki mieli, kun en ollut pitkään aikaan syönyt. Ja sitä rahkaa mun ei ollut tarkoitus syödä kokonaan... mut söin sitten kuitenkin.
P: Ootko sä syönyt aina yhden, vaikka nyt leivän, kerrallaan?
Minä: Joo. Siks ne on kuvattuna erikseen.
P: Sitten on pieni kulhollinen salaattia...
Minä: Mä en syönyt sitä kokonaan.
P: Mikset?
Minä: Koska mä tulin jo kylläiseksi.
P: ... ja leipä... ja taas salaattia...

Minä: Ne on jo eri päivältä. Tai siis siinä on jo kolmas päivä.
P: Siis sä olet syönyt kolmen päivän aikana kolme leipää, kaks salaattia ja rahkan?
Minä: Niin.
P: Haluatko sä osastolle?
Minä: En.
P: Tätä menoa sä joudut sinne. Tai voidaan me harjoitella täälläkin syömistä. Tilataanko pizzat?
Minä: Haha, joo ei tilata.
P: HUS:lla esimerkiksi on paljon tiukempaa kuin täällä. Siellä seurataan painoa ja painon pitää nousta, jotta saa olla hoidossa. Oliko se jopa puoli kiloa viikossa. Täällä on paljon lepsumpaa siihen nähden.

Strawberry Machine - Twinkle Of The Stars, Little Stars, Shining Stars

50 mg happiness once daily

Pyörittelen valkeaa pilleriä sormissani. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, onko tämä hyvä ajatus. Huuhdon pillerin vesitilkalla alas. Sinne meni. Ja tästä se taas lähtee. Pillerirumba.

Seronil. Cipralex. Mirtazapin. Sepram. Doxal. Venlafaxin. Valdoxan. Azona. Paroxetin. Sertralin. Onko niistä mikään todella auttanut? Venlafaxin, ehkä. Paitsi että siinä sivussa se teki minusta zombien, kirjaimellisesti elävän kuolleen. Tai ehkä lääkkeet ovat auttaneet sen mitä ovat voineet. Ehkä ne eivät pysty enempään. Annostuksia on nostettu. Ja laskettu. Venkslattu ees taas. Sitten olen vaihtanut toiseen, paremman toivossa. Ehkä mitään parempaa ei ole. Ehkä minun on vain kärsittävä.

En ota selvää äidistä. Ensin äiti kauhistelee popsimiani pillerimääriä. Ei noi lääkkeet voi olla hyväksi. Mitä nekin sisältää. Ja mitä ne tekee sun keholle pitkällä aikavälillä. Nyt kun olen ollut ilman lääkkeitä, on äiti pohtinut, että josko jokin lääke olisi sittenkin hyvä olla. Just. Ota tostakin nyt selvää. Iskä ei ota kantaa.

Muutama tunti on kulunut ja tunnen jo sivuvaikutukset. Hirmu kiva juttu. Päätä särkee, sormia pistelee, mikä tekee kirjoittamisesta ikävää, ja huomaan koko ajan purevani leukojani yhteen. Olo on oksettava. Ainakaan ei tee mieli ruokaa. Oksettaa jo pelkkä ruuan ajatteleminenkin. Eikä ole edes nälkä. Joten eipä tarvitse syödä. Jotain hyvää tässäkin.

Yle Teemalta tuli noin viikko sitten dokumentti itsetuhoisista nuorista. Ei kyllä kovinkaan kummoinen, mutta dokkarin voi katsoa tästä.

Divine Fits - Flaggin A Ride