Sillä todellisuudessa olisin tahtonut itkeä. En olisi halunnut vielä valmistua. Olisin halunnut jatkaa lukiossa. Olisin päässyt jo keväällä ylioppilaaksi, mutta kieltäydyin lakista. Sanoin haluavani valmistua vasta syksyllä, jahka olisin ensin korottanut muutamia aineita. Lakin puuttuminen motivoisi lukemaan enemmän. Todellisuudessa halusin pysyä turvallisella maaperällä niin pitkään kuin mahdollista.
Syksyllä oli pakko painaa lakki päähän. Sain todistuksen käteeni ja minulle toivotettiin onnea ja menestystä. Onnea, sitä tosiaan tarvittiin. Oli luovuttava kaikesta tutusta ja turvallisesta. Jäin tyhjän päälle. Todellisuus löi vasten kasvoja. Tai oikeastaan elämä. Tähän asti elämäni oli mennyt pulkassa istuen. Minua oli vedetty siinä eteenpäin. Olin voinut vain istua kyydissä. Nyt kukaan ei sitä enää vetänyt. Pulkka ei liikkunut minnekään. Oli noustava kyydistä. Oli pärjättävä omillaan. Enkä minä ollut valmis siihen. Vaikka olisin tiennyt mitä haluan tehdä, missä, miten ja milloin, ei minulla kuitenkaan olisi ollut voimia toteuttaa suunnitelmiani. Olin liian väsynyt. Olin valmis työntämään pääni pensaaseen ja leikkimään etten ole olemassa.
En ole vieläkään valmis elämään. Kolme vuotta on kulunut ylioppilaaksi pääsystäni, mutten ole saanut mitään aikaiseksi. 5 kuukautta olin töissä, muutin omilleni ja haalin pari hassua opintopistettä kasaan koulussa. Tadaa. Muuta en ole saanut aikaan. Eikä masennus ole helpottanut yhtään. Päin vastoin. Kaikki voimani menevät siihen, että yritän pysyä pinnalla. Minulla ei ole voimia olla yhteiskuntakelpoinen. Ei minusta ole siihen.
Nyt valmistui taas liuta abeja. Ja minä mietin kuinka moni heistä on samassa tilanteessa kuin minä aikanaan. Pelokas ja uupunut. Halukas vain nukkumaan seuraavat sata vuotta.
Gary Jules - Mad World
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti