Pahoittelut pitkästä blogihiljaisuudesta. Viime aikoina on tuntunut paremmalta kirjoittaa pahvikantiseen päiväkirjaan kuin jakaa julkisesti omia ajatuksia täällä blogissa. En ole kuitenkaan lopettamassa blogia. Blogihiljaisuus tulee jatkumaan vielä ainakin viikon, sillä lähden ihan parin tunnin sisällä kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää ja Rhodosta. Olen odottanut matkaa malttamattomana ja uskon, että minulle tekee pelkästään hyvää päästä pyörimästä samoista harmaista ympyröistä (etenkin nyt kun on terapiatauko).
Palailen blogiin matkalta palattuani ja vastaan silloin myös kommentteihin. Kiitos lukijani, että ette ole kadonneet minnekään. Nauttikaa kesästä ja auringosta!
P.S. Tämän päivän song of the day on lempiartistiltani ja se löytyy alta.
Skeematerapia pohjautuu kognitiiviseen psykoterapiaan ja sen keskeinen käsite on haitallinen varhainen skeema (Early Maladaptive Schema, EMS). Se on lapsuudessa tai nuoruudessa opittu haitallinen ajattelu– ja reagointitapa, johon liittyy tiettyjä selviytymiskeinoja eli käyttäytymismalleja. (skeematerapia.fi)
Päätin julkaista tunnelukkotestini tuloksen, vaikka tunnelukot liittyvätkin skeematerapiaan. Alla on kaikki tunnelukot, jotka näyttäytyvät minulla erittäin vahvana. Kuvauksissa olen laittanut sulkuihin asiat, jotka eivät päde minuun. Tunnelukkotestin voi tehdä täällä.
RANKAISEVUUS
Olen ankara itselleni jos teen virheen tai tunaroin ja saatan rangaista itseäni siitä.
Olen vihainen itselleni koska olen niin heikko, tunteellinen tai tarvitseva.
Moitin tai nimittelen itseäni tyhmäksi, laiskaksi tai itsekkääksi.
Olet hyvin ankara itsellesi ja rankaiset itseäsi jos toimit väärin. Olet usein vihainen itsellesi ja moitit itseäsi tekemistäsi virheistä. Saatat miettiä tekemisiäsi jälkikäteen, ja tuntea syyllisyyttä tai häpeää siitä miten olet toiminut. Saatat olla vihainen itsellesi koska olet joskus heikko, tunteellinen tai tarvitseva. Jos jotain pahaa tapahtuu sinulle, saatat ajatella että se oli ansaittua, etkä kaipaa myötätuntoa tai sääliä. (Saatat olla rankaiseva myös lähimmäisiäsi kohtaan. Lapsesi saattavat kuulla kunniansa jos asiat eivät mene mielesi mukaan). Sinun on vaikea antaa anteeksi itsellesi (ja toisille etkä hyväksy puolusteluja kovin helposti).
EPÄONNISTUMINEN
En ole mielestäni yhtä lahjakas enkä ole niin menestynyt koulussa tai työelämässä kuin muut.
Välttelen haasteita ja vaikeita tehtäviä etten epäonnistuisi ja tulisi nöyryytetyksi.
Vertaan usein itseäni toisiin ja pidän itseäni jollain tavoin epäonnistuneena.
Uskot olevasi tuomittu epäonnistumaan, ikään kuin sinulta puuttuisi jotain olennaisia taitoja tai kykyjä. Olet saattanut oppia välttelemään haasteita tai vaikeita tehtäviä epäonnistumisen pelossa. Saatat uskoa että et osaa tai et kykene tekemään jotain, ja siksi viivyttelet etkä ole halukas yrittämään tosissasi. Saatat verrata itseäsi muihin ja pitää itseäsi epäonnistuneena, huonompana tai lahjattomampana kuin toiset. Ajattelet että toiset ovat menestyneet paremmin, etkä anna arvoa omille saavutuksillesi - aina löytyy joku joka on menestynyt tai pärjännyt paremmin.
Epäonnistumisen tunnelukko näyttäytyy varsinkin työelämässä. Saatat vältellä uralla etenemistä, haasteiden ottamista, ylennyksiä, työhön sitoutumista tai aloitteellisuutta. Saatat yrittää kompensoida epäonnistumisen tunnetta vaatimalla itseltäsi hyviä suorituksia ja virheettömyyttä. Ajan myötä usko omaan itseen heikkenee ja epäonnistumisen tunnelukko voimistuu jokaisen epäonnistumiseksi koetun tilanteen myötä.
VAATIVUUS
Minun on hoidettava kaikki velvollisuuteni ennen kuin voin levätä. Minun täytyy tehdä parhaani, toiseksi paras ei kelpaa. Aina on vara parantaa. Menestyn elämässäni mutta minun on vaikea pysähtyä nauttimaan siitä. Elämä tuntuu suorittamiselta.
Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, (korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina).
Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä. Saatat olla enimmäkseen turhautunut ja ärtynyt itseesi ja toisiin. Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon - vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä - osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. (Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi - koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.) Nämä kolme skeemaa hallitsevat tällä hetkellä vahvasti elämääni ja näille pitäisi tehdä jotain. Jep jep, työsarkaa terapiaan.
“In Hollywood if you don't have a shrink, people think you're crazy." - Johnny Carson
Terapia.
Terapeutti: Mitä sulla on tänään mielessä? Minä: Ei taaskaan mitään.
Vihaan itseäni heti kun olen sanonut sen. Ei minulla olekaan mitään mielessä, mutta minun olisi pitänyt sanoa jotain muuta. Keksiä jotain. Mitä tahansa.
T: Millainen aamu sulla oli? Minä: Ihan perus. Painoin herätyskelloa viis kertaa torkulle ennen kuin nousin sängystä. Sepi tuli viereen nukkumaan. T: Monelta menit nukkumaan? Minä: Puol kaks. Mä luin kirjaa kun mä odotin, että lääke alkaa vaikuttaa. T: Mitä luit? Minä: Karin Fossumin Hullujenhuone. Mä olen lukenut sen itse asiassa aiemminkin, mutta mä luen sen nyt uudelleen. T: Mistä se kertoo? Minä: Tytöstä, joka juoksee päin näyteikkunaa ja joutuu suljetulle osastolle. T: Miksi se juoksee päin näyteikkunaa? Minä: En mä tiedä vielä. T: Niin sähän et ole ollut osastolla. Minä: En...
Haluaisinko minä osastolle? Kyllä. En. Ehkä. Ehkä minäkin voisin juosta päin näyteikkunaa.
Hiljaisuus.
T: Mitä sä ajattelet? Minä: En mitään. Mä laskin sekunteja... tai en mä oikeastaan laskenut. Mä vaan kuuntelin kellon tikitystä. Ja sitten mä ajattelin, että jos täällä olisi sellainen kello kuin mikä mulla on, se jäi vuokralaiselta, sen sekuntiviisari menee sillä tavalla yhtäjaksoisesti eteenpäin ettei siitä kuulu tikitystä vaan surinaa ja siitä ei voisi laskea sekunteja. Ja mä mietin, että jos mä en voisi laskea sekunteja niin mä ahdistuisin enemmän. T: Mikä sua ahdistaa? Minä: Hiljaisuus. T: Mikä siinä? Minä: En mä oikein tiedä. T: Sun pitäisi puhua siitä ahdistuksesta.
T: Sulla oli viikonloppuna ne sukulaisen synttärit. Miten ne meni? Minä: Ihan hyvin. Jaksoin ihan hyvin olla siellä, vaikka mä väsyn helposti. Mut en mä puhunut paljon eikä kukaan onneksi kysellyt juurikaan. Puhuminen on väsyttävää. Mä kuuntelin muita. Ja mä rakentelin Legoilla. T: Synttärisankarin kanssa? Minä: Joo.
Legoilla rakentelu oli hirveän terapeuttista. Entä jos sen sisällyttäisi terapiaan? Kuvittelen meidät istumassa huoneesi lattialla valtavan Lego-kasan vastakkaisilla puolilla rakentelemassa Legoista pieniä taloja ja autoja. "Hei olisko sulla sellaista pientä palaa?""Ai tälläistä?" "Joo just tollasta, kiitti!""Entä olisko sulla ylimääräiset pyörät tähän autoon?" "Oota mä näin täällä jossain yhdet." Voisinpa rakentaa itseni ehjäksi yhtä helposti kuin rakensin synttäreillä Legoista talon.
Koti. Turvapaikka. Olen juuttunut kotiini. Ulos on vaikea lähteä. Maailma on suuri. Valtava. Sinne eksyy. Sinne hukkuu helposti tälläinen pieni, särkynyt ihminen. On parempi pysyä kotona. Turvassa. Ulkona väsyn. Kun yritän olla niin kuin muut ja sopeutua joukkoon. Olla normaali. Liian usein löydän itseni bussista tai vaatekaupan sovituskopista puremasta huultani etten hajoaisi. Etten itkisi. Ihmiset vain tuijottaisivat. Eivät he ymmärtäisi. Sitä kuinka sattuu. Kotona kukaan ei arvostele minua. Saan olla oma itseni. Laahustaa väsyneenä huoneesta toiseen tummine silmänalusineni, tukka takussa, olohousuissa ja kaksi kokoa liian suuressa collegepuserossa. Voin syödä aamiaista iltapäivällä, käpertyä sohvannurkkaan ja katsoa Muumeja. Voin vuodattaa ahdistukseni keittiön mattoon ja itkeä. Surra ja surkutella olemassaoloani. Voin tappaa aikaa nukkumalla silloin kun normaalit ihmiset ovat jalkeilla. Voin siivota tai olla siivoamatta. Voin lakaista roskat maton alle. Kukaan ei katso pahasti. Kukaan ei sano yhtäkään poikkipuolista sanaa. Kukaan ei satuta. Käärin itseni pumpuliin. Kömmin sänkyyn ja vedän peiton korviin asti. Ja tunnen, että jaksan seuraavaan päivään. Ulos on päivä päivältä vaikeampi lähteä ja minä olen varailemassa ensi kuulle ulkomaanmatkaa etelän lämpöön. Entä jos en pääsekään hotellihuoneesta ulos? Jos väsähdän täysin ja vietän koko matkan puhtaissa, valkeissa, kovaksi mankeloiduissa hotellin lakanoissa. Mitä jos koko matkani menee täysin pilalle? Enkä minä ole edes ansainnut mitään matkaa.
Koulut loppuivat ja abit saivat valkolakit. Minäkin sain vajaa kolme vuotta sitten. Se oli joulukuuta. Seisoin juhlasalin lavalla ja painoin päähäni valkoisen lakin. Ihmiset hymyilivät ja taputtivat. Vanhempani näyttivät ylpeiltä. Heidän ainokaisensa pääsi ylioppilaaksi. Pakotin kasvoilleni hymyn. Epäaidon ja teennäisen. Toivoin sen menevän ihmisiin täydestä. Sillä todellisuudessa olisin tahtonut itkeä. En olisi halunnut vielä valmistua. Olisin halunnut jatkaa lukiossa. Olisin päässyt jo keväällä ylioppilaaksi, mutta kieltäydyin lakista. Sanoin haluavani valmistua vasta syksyllä, jahka olisin ensin korottanut muutamia aineita. Lakin puuttuminen motivoisi lukemaan enemmän. Todellisuudessa halusin pysyä turvallisella maaperällä niin pitkään kuin mahdollista.
Syksyllä oli pakko painaa lakki päähän. Sain todistuksen käteeni ja minulle toivotettiin onnea ja menestystä. Onnea, sitä tosiaan tarvittiin. Oli luovuttava kaikesta tutusta ja turvallisesta. Jäin tyhjän päälle. Todellisuus löi vasten kasvoja. Tai oikeastaan elämä. Tähän asti elämäni oli mennyt pulkassa istuen. Minua oli vedetty siinä eteenpäin. Olin voinut vain istua kyydissä. Nyt kukaan ei sitä enää vetänyt. Pulkka ei liikkunut minnekään. Oli noustava kyydistä. Oli pärjättävä omillaan. Enkä minä ollut valmis siihen. Vaikka olisin tiennyt mitä haluan tehdä, missä, miten ja milloin, ei minulla kuitenkaan olisi ollut voimia toteuttaa suunnitelmiani. Olin liian väsynyt. Olin valmis työntämään pääni pensaaseen ja leikkimään etten ole olemassa. En ole vieläkään valmis elämään. Kolme vuotta on kulunut ylioppilaaksi pääsystäni, mutten ole saanut mitään aikaiseksi. 5 kuukautta olin töissä, muutin omilleni ja haalin pari hassua opintopistettä kasaan koulussa. Tadaa. Muuta en ole saanut aikaan. Eikä masennus ole helpottanut yhtään. Päin vastoin. Kaikki voimani menevät siihen, että yritän pysyä pinnalla. Minulla ei ole voimia olla yhteiskuntakelpoinen. Ei minusta ole siihen. Nyt valmistui taas liuta abeja. Ja minä mietin kuinka moni heistä on samassa tilanteessa kuin minä aikanaan. Pelokas ja uupunut. Halukas vain nukkumaan seuraavat sata vuotta.
