Polipäivä. Mä en ajatellut, että tänään olisi punnitus. Aina se on ollut maanantaisin, että eihän se nyt tänään ole. Ja se on just tänään ja mulla on päällä just sellaiset kulahtaneet pidän-näitä-vielä-pari-kertaa-ja-heitän-sitten-pois -kotialkkarit, joissa on kaiken lisäksi jotain pikkuisia alieneita. Voi luoja, että pitikin sattua. En tiedä, pitäiskö kuolla häpeästä vaimnauraa.
Mut eipä se hoitaja mun alusvaatteita kato. Ei sitä kiinnosta. Sitä kiinnostaa paino. Ja koska ne tietää, että mä olen viiltelijä niin se katsoo ehkä että onko mulla uusia viiltojälkiä jaloissa tai vaikka vatsassa, koska ne on helpompi piilottaa kuin käsiin tehdyt. Tai sitten se katsoo, että olenko mä ulkoisesti laihtunut, koska vaa'an lukemaa on niin helppo huijata nestetankkauksella, jota anorektikot tekee. Jotkut ainakin.
Mäkin tein kerran. Osastolla. Mä sain luvan lähteä päivällä osastokaverin kanssa uimahalliin, mut ehtona oli, että mun paino ei saa olla laskenut. Ja sehän oli, koska mä oksensin ruokaa ja kävin puolisalaa lenkillä. Joten aamulla huoneessani ennen punnitusta mä tankkasin vettä niin paljon, että mä olin haljeta. Mä olin kuin yksi vesi-ilmapallo. Eikä se sitten riittänytkään, kun en saanut tankattua tarpeeksi enkä päässyt uimaan. Vitutti. Mut sen jälkeen en oo ainakaan muistaakseni tankannut. En mä enää edes pystyisi siihen, koska jos mä tankkaisin painon parikin kiloa ylemmäksi niin mä heti kuitenkin paljastaisin huijauksen, ettei muut muuten luulisi, että mä olisin oikeasti niin "läski" kuin mitä vaaka näyttää. Että joo. Tosi tervettä.
Aamupalalla mä en pysty syömään ihan kaikkea. Vähän jää. Silti ahdistaa. Lounaan jälkeen ahdistaa. Aina ahdistaa, vaikka ateriasuunnitelmaan ei ole edes lisätty mitään aikoihin. Mut pelaaminen, palapelien teko, värittäminen - kaikenlainen tekeminen auttaa aina ruokailun jälkeiseen ahdistukseen. Ja oksentaminen. Mut se nyt ei oo kovin tervettä (enkä mä itsekään halua sitä enää käyttää) ja siksi mulla on joka ruokailun jälkeen puolen tunnin seuranta. Just että mä en pääse oksentamaan. Hoitaja pelaa mun kanssa Blokusta. Se on muutenkin ihan huippukiva peli. Ja mä voitin.
Iltapäivällä on taitoharjoitteluryhmä. 12 kerran ryhmä, jossa opetellaan uusia, järkeviä taitoja haitallisten keinojen (esim. viiltely, oksentaminen) tilalle ja taitoja sietää ahdistusta ja muita vaikeita tunteita. Mä en millään jaksaisi osallistua koko ryhmään. Blaah. Ei vaan tänään vaan ylipäätään. 2. osastojaksolla mä osallistuin tohon samaiseen ryhmään, mut silloin se jäi mulla kesken, joten nyt mä päätän yrittää käydä se loppuun. Jotenkin tuntuu, että mun olis vähän pakkokin sen käydä. Jotta mä näytän, että mä todella yritän tehdä jotain kuntoutumisen eteen. Ehkä toi ryhmä on kuitenkin ihan hyväks mulle.
Polipäivä. Aamupalalla ruokalassa soi Aki Sirkesalo. Enkeleitä, onko heitä. Mä en ole enää oikeastaan kuunnellut Akia. Just nyt mä olisin halunnut sitä kuitenkin kuunnella, mutta biisi loppuu juuri, kun mä olen aloittamassa aamupalaa. Höh.
Aamupalalla mulla on aina lautasellinen puuroa (pikapuuropussi), 1 dl mehukeittoa ja kaakao tai jogurtti. Otan yleensä kaakaon, veteen tehtynä totta kai, koska maidosta tulis ylimääräiset 32 kcal. Lisäks saisin ottaa kahvia tai teetä, mutta noidenkin syöminen tekee tiukkaa, joten en mitenkään jaksa, vaikka haluaisinkin ottaa aina kahvia. Mä tarvitsen kahvia.
Tämä aamu ja kaakaopussit on loppu. Niitä tulee ens viikolla, keittäjä sanoo. Mulla on ollut tapana ottaa aina kaakao ja nyt mä en voikaan. Paniikki nousee sekunneissa nollasta sataan, kun mun tuttu ja turvallinen, aina sama rutiini, onkin nyt toteuttamattomissa. SOS! PANIC ATTACK! HELP!!! Pakko siis ottaa jogurtti.
Enkä pysty millään syömään kaikkea. Jogurttia jää yli puolet, samoin mehukeittoa. Hoitaja maanittelee, suostuttelee ja lopulta yrittää pakottaa. Kysyy mitä mä käyn mielessäni. Mulla soi päässä vaan repeatilla en pysty en pysty en pysty en PYSTY!!! Vatsa on ihan täynnä ja musta tuntuu, että jos mä yritän syödä lusikallistakaan jogurttia niin mä halkean tai vaihtoehtoisesti oksennan kaiken siihen tarjottimelle. Kumpikaan ei olis kauheen kiva asia.
Mä nojaan taaksepäin tuolillani, että mähän en syö enää. Piste. Hoitaja yrittää edes sitä yhtä lusikallista. Me istutaan siinä melkein 40 minuuttia. Hoitaja katsoo puhelintaan ja sanoo, että sillä on kymmeneltä menoa, joten mä tiedän, että silloin sen on pakko luovuttaa. Ei olis kannattanut sanoa. Se ei voi pakottaa mua syömään, kun sillä loppuu aika kesken. Kyllä mä tiedän miten tätä peliä pelataan. Mä hymyilen salaa. Mä voitan tämän erän. Se luovuttaa.
Mä voitin, mutta vielä pitäisi syödä ateriasuunnitelman mukaiset lounas yhdeltätoista ja välipala kahdelta. Ahdistaa. Tulee sellainen olo kuin olisi yksi syöttöporsas, jota vaan syötetään ja syötetään ja syötetään. Ruokaa ruokaa, koko ajan ruokaa. Sillä kun mä en haluaisi syödä yhtään mitään. En yhtikäs mitään. Ingenting. Nichts. Nada. Mä haluan laihtua enkä lihoa.
Mutta paino 38,2 kg! Ja nyt mä en ainakaan halua syödä mitään.
Uusi vuosi - samat vanhat ongelmat.
Vuosi vaihtui. Taas. Tuntuu, että aika menee kauhean nopeasti enkä mä oikein tahdo pysyä mukana. Pitäisi tehdä, saada aikaiseksi ja saavuttaa niin paljon asioita - tai oikeammin olla jo tehnyt, saanut ja saavuttanut. Mut mä vaan oon ja roikun pysyäkseni mukana. Tosiaan, vuosi vaihtui eikä musta tunnu se miltään. Vähän niin kuin että Jahas, täällä vielä ollaan. Mut jospa blogin saisi taas herätettyä eloon niin kuin uuden vuoden kunniaksi.
Tää on nyt hyvä aika kerrata viime vuosi. Mä en ole edes kertonut kaikkea, kun kirjoittaminen jäi niin vähälle.
Helmikuussa mä hiihdin Finlandia-hiihdon (tosin sen lyhyemmän matkan, 32 km). Mä oon jo pitkään halunnut sen hiihtää ja kerran oon yrittänyt, mut jouduin keskeyttämään. Nyt mä sitten hiihdin sen ja sain sen haluamani mitalin (kaikki ajoissa maaliinpäässeet saa). Voi olla pikkujuttu, mut mulle tää oli yks viime vuoden saavutus, koska mun tän hetkisellä kunnolla se oli rankka suoritus ja jouduin oikeasti taistelemaan, että pääsen maaliin. Mut tuntui, että oikeasti saavutin jotain ja oon ylpeä itsestäni.
Keväällä oli yhteishaku ja hain taas kerran yliopistoihin, mut en taaskaan tullut valituksi. En kyllä varmaan olis ollut millään muotoa edes opiskelukunnossa, mut olis ollut hienoa tulla valituksi ja edes yrittää opiskelua ja valmistumista opettajaksi. Ei tuntisi itsensä niin turhaksi.
Kävin myös vihdoin autokoulun. Oon siis 27 ja sain kortin vasta nyt. Ihan vaan koska silloin 18-vuotiaana ajattelin, etten kuitenkaan tuu kauaa enää täällä olemaan ja olis turhaa ajaa kallis kortti, jos ehtisin ajella vaan vähän aikaa. No tosiasiassahan mä olisin ehtinyt ajella jo 9 vuotta. Että niin... Mut nyt on kortti ja on ollut kivaa päästä ajelemaan.
Syksyllä kävin yo-kirjoituksissa korottamassa arvosanoja ja kävin aikuislukiossa yhden kemman kurssin. Se oli sellainen ajatus, että tulisi lähdettyä kotoa ulos ja tehtyä jotain jäkevää. Tykkäsin käydä siellä, koska oon aina viihtynyt koulussa, mut enempää en harmillisesti ehtinyt siellä opiskella, kun aloitin marraskuun lopussa käynnit Tepolissa eikä mun vointini olisi riittänyt millään molempiin.
Syksyllä oli myös Mallorcan ja Lontoon matkat. Enemmänkin olisin halunnut matkustella, mutta kun se vointi ei vaan riitä. Kävin myös ottamassa vuoden aikana parit uudet lävistykset, bridgen ja smileyn, mut bridgeä mulla ei enää ole, kun ei se musta sopinutkaan mulle. Nyt on jo suunnitelmissa yhdet uudet lävistykset, mut näätte ehkä sitten...
Muuten vuosi on mennyt syömishäiriöpolilla käydessä ja kuntoutusohjaajaa tavatessa. Peruskauraa. Ja paino? En edes muista, mitä alkuvuodesta painoin, varmaan jotain 40 kg ehkä välillä jopa 42 kg. Nyt se on ollut väliä 38,5-39,4 kg, juurikin ton 39,4 kg kiitos joulun ja kaikkien jouluruokien.
Mut huippukivaa alkanutta vuotta kaikille lukijoille ja ihanaa, kun ootte jaksaneet pysyä matkassa mukana!
