Going home

Keskiviikko. Hoitaja tulee herättämään. Kestää hetken ennen kuin tajuan, missä olen. Sänky on outo ja on liian avaraa ja valoisaa. Ai niin, tehostetulla valvontaosastolla. Hoitaja kysyy, miten juon kahvini ja mitä haluan leivän päälle. Nukahdan. Hoitaja herättää uudelleen ja asettaa aamiaistarjottimen sivupöydälle. Ehdin ajatella, että kohta ja nukahdan samantien uudestaan. Vähän ajan päästä hoitaja herättää kolmannen kerran ja sanoo, että kahvi jäähtyy, jollen nouse nyt. Nousen vaikeasti istumaan. Happisaturaatiolaite sormessa on mahdotonta syödä, joten hoitaja irrottaa sen. Tippa on yöllä hankautunut peiton reunaan ja kämmenselkä on kipeä ja arka. Saan syötyä aamiaista. Vessaan joudun raahautumaan tippatelineen kanssa. Olo on hutera. Sitten kaadun sänkyyn ja nukahdan jälleen.

Ehdin nukkua jonkin aikaa, jonka jälkeen minut taas herätetään ja sanotaan, että lähden vastaanotto-osastolle 7. Vartija odottaa minua miespotilaan kanssa. Kävelemme kolmistaan sairaalan puolelta psykiatrian puolelle. Kukaan ei sano mitään. Valot ovat liian kirkkaat ja olo epätodellinen. Matka on pitkä sairaalan käytäviä pitkin, mutten muista kävelleeni sitä kokonaan. Vaikka kävelinkin. Jätämme ensin miespotilaan toiselle osastolle ja sitten vartija saattaa minut seiskalle ja katsoo, että menen sisälle asti.

En ole koskaan ennen ollut vastaanotto-osastolla. Enkä haluaisi nytkään olla. On kamalan levotonta ja potilaat ovat oikeasti sekaisin ja aika pelottavia. Yksi potilas tulee melkein iholle kiinni sormella osoittaen ja puhuu sekavia. Yksi syö kahvinporoja ja sotkee niillä sitten koko ruokailutilan. Yksi kulkee ympäri osastoa kahvipannun kanssa. Yksi on todella vihainen ja riehuu ja huutaa hoitajille. En tahdo olla täällä.

Lounas. Minä ja yksi miespotilas syömme osaston puolella, kun muut syövät ruokalassa. Merimiespataa. Saamme muovimukit, pahvilautaset ja muoviset aterimet. Aterimet ovat ihan onnettomat eikä niillä tahdo saada leikattua edes perunaa. Syöminen on hankalaa. Miespotilas yrittää virittää keskustelua, mutta olen aivan liian väsynyt puhumaan.

Lounaan jälkeen en tiedä, minne menisin. Hoitoneuvottelu/perhetapaaminen on jossain tunnin tai kahden sisällä, mutta kukaan ei osaa sanoa tarkalleen milloin lääkäri ehtii tavata minua. Kaikki huoneet ovat varattuja, joten minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä. Löydän yhteisön eli televisiohuoneen. Yliannostus vaikuttaa vieläkin unettavasti enkä yksinkertaisesti pysy hereillä. Käperryn yhteen nojatuoleista mykkyrälle nukkumaan. On suojaton olo. Pelkään, että koska tahansa joku saattaa tulla kasvoihini kiinni tuijottamaan minua, tökkimään sormella tai käymään päälle. Ummistan silmäni ja nukahdan.

Ehdin nukkua ehkä tunnin, kun hoitaja tulee herättämään minut. Vanhempani ovat saapuneet osastolle ja lääkäri tapaisi minua nyt. Vanhempani eivät itke. Olin varma, että ainakin äiti itkisi. Tuijotan laminaattilattiaa. Ei ole mitään sanottavaa.

Ehdin toivoa, että pääsisin vielä hetkeksi aikaa osastolle 9. On turvaton olo ja pelkään yrittäväni uudestaan päättää päiväni. En pääse. Minut on tänään uloskirjattu sieltä. Piste. Vaihtoehtona on jäädä osastolle 7 tai mennä kotiin. Haluaisin jäädä sairaalaan, mutten tahdo jäädä tälle osastolle. Täällä on aivan liian levotonta. Vanhempani ovat samaa mieltä. Sovimme, että menen joksikin aikaa asumaan äitini luokse. Minun ei kuulemma olisi hyvä asua nyt yksin.

Olo on yhä sekava ja kuin olisin osin toisessa todellisuudessa. Muistissa on aukkoja tapahtumista. Kenenkään kasvot eivät jääneet mieleen: vartijan, hoitajan, lääkärin eikä ruokapöydässä vastapäätä istuneen miespotilaan. Osasto 9:n omahoitajani ja yksi mieshoitaja ovat pakanneet tavarani ja tuovat ne minulle. Emme puhu yliannostuksestani mitään. Minut uloskirjataan. Paluuta ysille ei ole.

Matkalla autossa tuijotan autonikkunasta ohi viistäviä maisemia. Kukaan ei puhu matkan aikana mitään. Ei ole mitään puhuttavaa. Silti olen kuitenkin iloinen, että olen vielä täällä.

#Overdose

Kotiloma perjantai-tiistai. Maanantaina menen käymään osastolla ryhmässä. Siinä olisi tarkoitus harjoitella ahdistuksensietotaitoja ja esim. ahmimis- tai itsetuhoisuusyllykkeiden hillintää ja arjessa pärjäämistä. Ryhmän jälkeen käyn kansliassa puhumassa hoitajalle. Kerron, kuinka ahdistaa, haluan kuolla ja pelkään tekeväni sen ja etten tule pärjäämään kotona. Mieshoitaja on tyly. Todella ilkeä. Hän sanoo Voi voi, kaikkien on pärjättävä omillaan. Sä olet kuin pikkulapsi, joka haluaa että sua hoivataan. Oletko sä yhtään miettinyt, että sun pitäis tehdä jotain sun elämälläs? Ottaa vastuu itsestäsi! Et sä voi aina vaan vuosi toisensa jälkeen tulla tänne osastolle uudestaan ja uudestaan! Ei tää toimi näin! Kaikkea tylytystä en enää edes muista. Yritän anoa tukea toiselta hoitajalta, mutta hän on harjoittelija eikä uskalla sanoa mitään. 

Lähden itku kurkussa pois, mutta annan kyynelten tulla vasta käytävässä, kun kukaan ei näe. Matkalla autolle tyrehdytän itkun ja pyyhin kyyneleeni, sillä en halua vanhempieni näkevän. En pysty vieläkään todella näyttämään, miten heikko olen. Pahimmalta tuntuu se, että hoitajat sanovat, miten aina saa soittaa osastolle tai palata kesken kotiloman takaisin, jos tuntuu ettei pärjää. Ja sitten kun mä pyydän apua, mä en sitä saa.

Tiistai-iltana palaan osastolle. Uloskirjaus on seuraavana aamuna. Osastokaverit kyselevät kuulumisiani kotilomastani. He ovat iloisia kotiutumisestani, mutta samalla puolestani surullisia, kun en vielä olisi valmis kotiutumaan. Minun tulee heitä ikävä.

Seison huoneeni kylpyhuoneessa. Olo on tyhjä. Turta. Millään ei ole enää mitään väliä, tajuan. En jaksa tätä enää. En enää yhtäkään päivää. En yhtäkään hetkeä. Mulle riitti, kiitti. En tiedä, mitä tapahtuu. Otan meikkipussista pussillisen lääkkeitä ja kumoan ne lavuaarin reunalle. Pyörittelen pillereitä hetken sormillani, laskeskelen lääkkeiden suhteita ja mietin, että vielä voi perääntyä. Ja paskat. Kolme kourallista kaikkiaan ja kourallinen kerrallaan kumoan lääkkeet veden kanssa suuhuni. Toisen kourallisen jälkeen yökkään, mutta otan vielä viimeisetkin. Kaikki tai ei mitään. En tiedä, miltä nyt tuntuu. Tyhjältä yhä, mutta jollain eri tapaa. Tehty mikä tehty.

Menen toisten kanssa katsomaan Salkkareita ja sen jälkeen haen iltalääkkeet. Lisää lääkkeitä naamaan. Alkaa melkein naurattaa. Hillitsen itseni. Sen jälkeen iltapala. Eikä kukaan tiedä mitään.

Iltapalan jälkeen makaan huoneeni sängyllä ja katselen Youtubesta videoita. Ei tunnu miltään. Vielä. Puoli yhdeksän menen yhteisöön katsomaan miespotilaiden kanssa Simpsoneita. Yksi jakso on ehtinyt jo mennä. En jaksanut tulla katsomaan sitä. On hieman sumea olo. Yksi potilaista kyselee kotilomastani ja juttelee, mutten jaksaisi millään vastata. Simpsoneita on vaikea seurata. Tekstitys sumenee silmissä valkoiseksi mössöksi, en edes ehdi lukea tekstiä ennen sen vaihtumista ja tekstin lukeminen ja liikkuvan kuvan seuraaminen yhtä aikaa on mahdotonta. Aivot käyvät hitaalla eivätkä pysty suoriutumaan sellaisesta. Oksettaa. Pyörryttää. Heikottaa. Väsyttää. Unettaa. Tahdon nukahtaa. Pää on täynnä sumua. Alkaa pelottaa. Mitä jos mä kuolenkin tähän kohta ihan oikeasti??? Mä saatan ihan oikeasti kuolla tähän. Tänään. Lopullisesti. Enkä mä enää heräisi. Mua ei enää olisi. Alkaa pelottaa aina vaan enemmän ja enemmän. En mä haluakaan kuolla. En mä hei haluakaan kuolla vielä! Apua.

Nousen nojatuolista ja hoipun lääkehuoneen ovelle. Matka sinne tuntuu maratonin mittaiselta. Soitan summeria. Koska töissä on enää yököt eli kaksi yöhoitajaa, saattaa kestää, että kukaan tulee avaamaan ovea. Mietin, menisinkö istumaan vähän matkan päässä oleville tuoleille. En pysty seisomaankaan tässä kauaa. Mutta sitten joutuisin kävelemään ensin tuoleille ja sieltä taas takaisin lääkehuoneen ovelle. Ajatus uuvuttaa. En ehdi tehdä päätöstä, kun hoitaja avaa lääkehuoneen oven. En sano mitään, menen vain suorinta tietä huoneeseen ja istun tuolille.

Mulla on huono olo, saan sanottua. Hoitaja kysyy anoreksiani tietäen, olenko syönyt tänään mitään ja johtuisiko huono olo syömättömyydestä. Mä otin lääkkeitä... paljon. Hoitaja kyselee mitä lääkkeitä, kuinka paljon, milloin, miksi ja miten. En voi sille mitään, kun kasvoilleni nousee irvokas tyytyväisyyden hymy. Hoitaja käskee minut istumaan takaisin yhteisöön ja menee soittamaan päivystävälle lääkärille. Sillä aikaa toinen yökkö menee ratsaamaan huoneeni kiellettyjen tavaroiden varalta. Joskus olen itse saanut olla paikalla huonetta ratsattaessa, tällä kertaa en. Lääkkeitä ei enää ole, otin ne kaikki, mutta höylän piilotin. Just in case. Hän ei löydä sitä.

Hoitaja tulee puhelimesta ja sanoo, että voin mennä huoneeseeni lepäämään. Nousen nojatuolista ja päässä heitättää pahasti. En tiedä, kuinka onnistun kävelemään huoneeseeni. Pyörryttää, kaikki on sumeaa ja epäselvää ja olen kuin jonkinlaisessa kuplassa. Kuljen koko matkan seiniä pitkin niistä tukea ottaen. Hoitaja kulkee ihan likellä siltä varalta, että kaadun.

Joudun juomaan ison pullollisen lääkehiiltä. Se maistuu, noh... lääkehiileltä. Ei hyvää, muttei kamalan pahaakaan. Maku ei ole pahin, vaan juotava määrä. Olen kahden mukillisen jälkeen jo aivan täynnä, mutta kaikki on juotava yhteen menoon. Neste on mustaa ja se tahrii suupieleni mustiksi. Hoitaja ojentaa paperia, johon pyyhin suuni, mutta kaikki ei taida lähteä. En jaksa välittää. Vihdoinkin saan maata. En pysty olemaan pystyasennossa enää yhtään kauempaa.

Multa otetaan verenpaineet, happisaturaatio ja ekg. Paineet on todella korkeat. Sydän hakkaa niin kovaa, että se melkein tekee kipeää ja mä pelkään, että se pysähtyy. Sitten alkaa nykimiset. Ekg:n ottamisesta ei tule mitään, koska mä en pysty pysymään sitä muutamaa minuuttia täysin liikkumatta paikallani. Mä yritän, mut koko kehoo nytkähtelee, jalat pahimmin. Hoitaja ottaa ekg:n kolmesti ja sitten luovuttaa. Mä en tiedä, onko mittaustulos yhtään käyttökelpoinen. Mä pyydän anteeksi, kun en pysty olemaan liikkumatta.

Hoitaja menee odottamaan päivystävää lääkäriä ja mieshoitaja jää vierihoitamaan mua. Mä nyin koko ajan ja todella pahasti. Jalkojen nykiminen tuntuu tosi ilkeältä. Mä yritän maata eri asennoissa - selällään, mahallaan ja mykkyrässä, istua sängyn laidalla tai jalkojeni päällä, mut mikään ei auta. Lääkehiilikään ei vielä vaikuta. Mä lähestulkoon itken hoitajalle, että mä en kestä enää ja mä lupaan ja teen ihan mitä tahansa, jos ne saa nykimisen loppumaan. Hoitaja vain istuu hiljaa ja katsoo mua, eikä sano mitään.

Lääkäri tulee. Mä nyin koko ajan pahasti ja mun on vaikea puhua. Se kysyy mitä lääkkeitä olen ottanut ja lääkkeiden nimien sanominen on hankalaa. Puhe puuroutuu ja en ole varma, saako lääkäri siitä mitään selvää. Se kysyy, halusinko mä kuolla ja mä sanon, että kyllä mä halusin, mut sitten mua alkoi pelottaa enkä mä halunnutkaan. Lääkäri lähtee ja mä jään makaamaan vierihoitoon.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hoitaja tulee herättämään mut. Nykiminen on hellittänyt ja mä olen tainnut torkahtaakin. Mut autetaan pyörätuoliin ja mieshoitaja lähtee kärräämään mua valvontaosastolle. On tasan keskiyö ja sairaalan käytävät on autiot. Tuntuu absurdilta rullailla keskellä yötä tyhjillä käytävillä. Pyörätuolissa ei ole jalkatukia, joten mä joudun pitämään jalkoja ylhäällä ja keskittymään ettei sisäkengät tipu jaloista. Kumpikaan ei puhu mitään.

Tehostetun valvonnan osastolla mut autetaan sänkyyn. Viereisellä sängyllä nukkuu joku mies. Mä olen hyvin, hyvin uninen. Ne kysyy mun tuoreista viiltojäljistä käsissä, mut mä en jaksa kuin mutista vastaukseksi. Mun oli tarkoitus viiltää ranteesta valtimo auki, mut mulla ei ollut kanttia painaa tarpeeksi lujaa. Säälittävää.

Mulle laitetaan sormeen happisaturaatio(?)laite ja tippa kämmenselkään. Se sattuu kamalasti eikä ne meinaa saada sitä paikoilleen. Mulle tulee tosi huono olo ja olen lähellä oksentaa, kun ne renkkaa sitä paikoilleen. Saan sanottua sen. Tippa saadaan paikoilleen ja hoitajat lähtevät. Yritän kääntyä kyljelleni, mutta kaikkien musta lähtevien johtojen takia se on mahdotonta. Pakko nukkua selällään. Tippa hankautuu välillä peiton reunaan tehden kipeää kämmenselässä. Vasen käsi on pakko asetella peitteen päälle. Sitten nukahdan.

Oon nukkunut ehkä tunnin, kun herään siihen, että mua taas piikitetään, tällä kertaa oikeaan kämmenselkään ja musta otetaan kokeita. Sitten saan nukkua aamuun asti.

Seuraavasta päivästä kirjoitan seuraavassa postauksessa.

Anteeksi.

We are just as crazy as you are

Perjantai. Aamupalalla mä en tietenkään ottanut muuta kuin kahvin ja lasin light-mehukeittoa (9 kcal). Anorektikon aamupala. Mun osastokaveri ihmetteli, miten mä oikein pärjään sillä. Mun syömishäiriö vain hymyili tyytyväisenä.

Toiminnallisella tunnilla meillä ei ollut taaskaan järjestetty mitään ohjelmaa. Vaikka pitäisi olla. Siihen vastuutetaan joka aamu joku hoitajista. Mä kasasin 1000 palan palapeliä. Se on jo kuudes. Mä voisin tehdä niitä omassa huoneessanikin, mut mä teen niitä mieluiten yhteisössä. Aina joku osastokavereista tulee seuraksi istumaan samaan pöytään ja juttelemaan, auttamaan kasaamisessa tai värittämään värityskirjaa. Yksi aamu me laulettiin siinä. Hoitajat mietti varmaan, että Voi luoja! Joskus joku pyytää mua pelaamaan, koska ne tietää, että mä tykkään pelata ja musta saa aina peliseuraa. Toisinaan yhteisön tv on päällä ja me kommentoidaan menossa olevaa tv-ohjelmaa. Yksin omassa huoneessa palapelien kasaaminen olis tosi ankeeta.

Täällä on potilaita, jotka ei koskaan juttele tai vietä aikaa toisten kanssa. Ne on koko ajan vaan omissa oloissaan. Mä yritän ymmärtää niitä. Ehkä ne eivät halua tai jaksa. On mullakin niitä päiviä, kun mä olen niin väsynyt, etten vaan millään jaksa olla sosiaalinen. Mut mä en itse pystyisi siihen. Mä menin heti ekana iltana juttelemaan toisille potilaille. Mä tarviin ihmisiä ympärilleni, yhteenkuuluvuutta ja jonkun porukan, jonka keskiössä olla. Ja siitä porukasta saa voimaa. Voi jakaa tuntoja omista sairauksista, jutella, avautua lääkärin päätöksestä tai hoitajien tylystä käytöksestä, nauraa ja vitsailla. Ja kaikkiin hyviin kavereihin mä pidän yhteyttä kotiuduttuanikin. Kaikista parasta on lukea Facebookista positiivisia päivityksiä ja kuulla miten toiset ovat saaneet elämänsä raiteilleen. Vaikka minä en saa.

Lounaalla oli tofupihvejä ja perunaa! Mun osastokaveri ei tykännyt niistä. Se ei koskaan tykkää niistä ruuista, joista mä tykkään ja päinvastoin. Mut tofupihvit on superhyviä! Mä en vaan ole vielä tähänkään päivään mennessä löytänyt niitä kaupasta enkä mä edes tiedä niiden oikeaa nimeä. Niitä sai ottaa vain yhden per potilas, mutta mä söin sen mun osastokaverinkin pihvin. Mä kysyin, eikö se meinaa syödä sitä ja kun se pudisti päätään, mä haarukoin pihvin sen lautaselta. Ja tunsin ylitsevuotavaa häpeää. Anan mukaan ruokaa ei missään nimessä saisi ottaa lisää! Toivottavasti aulassa istuvat ja ruokailua vahtivat hoitajat ei nähneet. Vaikka ne olis siitä vaan iloisia, mut mä kuolisin häpeään.

Tapasin lääkäriä. Se oli jo vaihtamassa Seronilin toiseen masennuslääkkeeseen, kun siitä ei näytä olevan vastetta, mut ei se sitten vaihtanutkaan. Harmitti. Jos mä olisin viimeinkin saanut jonkun lääkkeen, joka ihan oikeasti tekisi mun elämästä parempaa. Mut ei sitten. Se kysyi mun itsemurhasuunnitelmista. Mä sanoin, että mulla on niitä ja kerroin miten mä sen tekisin. Se halusi tietää, missä mä sen tekisin, mut mä en suostunut kertomaan. Se aihe on mulle liian henkilökohtainen, jotta mä pystyisin jakamaan siitä kaiken. Sitten se kysyi, pelkäänkö mä, että jos mä paljastan paikan niin se menee sinne hoitajan kanssa vahtimaan, etten mä tule sinne päättämään päiviäni. Jostain syystä mä sain lähes hysteerisen naurukohtauksen kuvitellessani lääkärin ja hoitajan partioimaan paikalla yötä päivää kellonympäri. Hihittelin yksinäni. Lääkäriä ei naurattanut. Ei myöskään hoitajaa.

Lääkäri sanoi, että mun seuraava ja viimeinen kotiloma tulee olemaan pidempi, perjantai-tiistai, ja sen jälkeen on keskiviikkona uloskirjaus. Mua ei kuulemma ole enää syytä pitää osastolla. Mä en tarvitse sitä. Mut omasta mielestäni mä vielä tarvitsen. Mä en ole vielä valmis kotiin, valmis pärjäämään omillani. Mut mikään mitä mä sanoin, ei saanut lääkärin mieltä muuttumaan. Lähdin hoitoneuvottelun jälkeen kotiin lomalle, vaikken olisi yhtään tahtonut.

Smuggling an apple

Torstai. Siivouspäivä. Keskiviikko on aina liikkapäivä ja torstai on siivouspäivä. Lauantai on tylsäpäivä ja sunnuntai masennuspäivä. Mä olen edelleenkin ollut yksin huoneessa, mikä on tosi epätavallista näin pitkän ajan jälkeen. Mä joudun siis myös siivoamaan yksin. Mut ei se haittaa. Imureita on vaan kaks ja niistä tulee aina pulaa. Nopeimmat ehtii saada imurit ja muut käy huoneilla kysymässä Saaks mä sen sun jälkeen? Eiku se menee tolle. No saaks mä sen sit sun jälkeen. Joo. Ooksä jo imuroinut? En ihan vielä. Okei. Mut jostain syystä imurien jonottaminen vaan on rasittavaa, kun sitä ennen ei pääse pesemään lattioita eikä siis saamaan siivousta valmiiksi.

Lounaalla oli kasvispyöryköitä ja perunaa. Päivällisellä oli soijarouhekeittoa (miks sitä on niin usein?) ja jälkkärinä puolukkakukkoa. Aiemmin oli aina mustikkakukkoa. Mut torstaisin on aina jotain spesiaalimpaa jälkkäriä, kun muina päivinä on aina kiisseliä kiisseliä kiisseliä kiisseliä... Mä otin sitä, mut onneks se pala oli pieni.

Illalla kävin juoksemassa. Nyt kun mua ei hoideta osastolla anoreksian takia niin mä saan käydä juoksemassa (vaikka hoitajat ei sitä suosittele, koska mulla kuitenkin on anoreksia ja mä olen alipainossa). Tuntui hyvältä juosta. Ei vaan sen takia, että kaloreita palaa vaan ihan muutenkin. Mä alan päästä taas ehkä juoksuun kiinni. Mun keho on vaan vielä liian heikko, enkä mä pysty juoksemaan samalla lailla kuin ennen. Mulla oli päällä pitkähihainen, mut koska aurinko paistoi, oli liian kuuma juosta se päällä. Mä siis juoksin hihat siitä käärittyinä, vaikka mä olin vasta joitakin päiviä aiemmin viiltänyt koko vasemman käsivarteni kyynärpäästä aina ranteeseen asti ja ne viillot loisti vieläkin kuin liikennevalot. Joku lenkkipolulla vastaan tullut nainen taisi nähdä ne, mut mä en jaksanut enää välittää.

Mä ehdin juosta 5 km ja mulle tuli kiire takaisin osastolle, kun ulko-ovet menevät lukkoon klo 19.00. Samoin sairaalan sisäovet menevät lukkoon ja ne pystyy avaamaan vaan hoitaja avainkortilla. Olin osaston ovien takana muutamaa minuuttia vaille. Ulko-ovessa on kyllä summeri ja mullakin oli puhelin mukana (koska mun on pakko saada mitata juostu matka, aika ja ennen kaikkea kulutetut kalorit), mut en usko, että hoitajat olis kauheen iloisia, jos joutuisivat tulemaan avaamaan mulle oven. Vedin puserosta hihat takaisin alas ja ehdin juuri ja juuri ajoissa takaisin sisälle.

Iltapalan jälkeen katsottiin toisten potilaiden kanssa taas Simpsoneita. Tai no minä ja miespotilaat katsottiin. Siitä on tullut mulle joku tapa osastolla, kun en mä kotona koskaan katso Simpsoneita. Samoin kun mä osastolla katson Salkkareitakin. Mut kaikki katsoo ja on mukavaa kokoontua porukalla yhteisöön katsomaan niitä.

Iltapalalla mä en tietenkään ottanut muuta kuin kaakaota (ja niin, että kaakao on sekoitettu tilkkaan maitoa ja suurimmaksi osaksi veteen. Siten kaakao maistuu paremmalle kuin pelkkä vesikaako, mut siinä ei ole läheskään niin paljon kaloreita kuin maitokaakaossa. Omakeksintöni. Ja syömishäiriöoireilua, tiedän).

Simpsonien jälkeen porukka alkoi valua nukkumaan ja mä tajusin, että mulla on aivan jäätävän kova nälkä. Joten mä salakuljetin yhteisön hedelmäkorista omenan omaan huoneeseeni. Vaikeinta oli viedä omena kanslian ohi, joka on joka sivulta yhltäältä alas asti lasiseinää, jotta hoitajat voivat samalla vahtia meitä. Mut kukaan ei nähnyt. Onneksi. Mä olisin kuollut häpeästä. Omenan mä söin salaa omassa huoneessani ja piilotin omenankaran roskakorin pohjalle.

Ihan niin kuin kaksi vuotta aiemminkin edellisellä osastojaksolla. Silloin mä salakuljetin huoneeseeni banaanin ja ahmin sitä nälkääni posket häpeästä punaisina sängyllä istuessani, samalla kun huonekaverini nukkui ja mä en toivonut mitään muuta kuin, että se ei heräisi enkä mä jäisi kiinni. Naurettavaa, tiedän. Osaston hedelmäkori on aina täynnä hedelmiä sitä varten, että potilaat voivat syödä niitä aina kun tahtovat. Eli mun ei olisi tarvinnut salakuljettaa sitä omenaa kuin joku varas. Lisäks hoitajat olis vaan olleet iloisia, jos ne olis nähneet mut hedelmävarkaissa.