Perjantai. Puoliltapäivä. Italialainen ravintola. Melkein kaikki oli jo paikalla, kun mä tulin. 9 rikkinäistä ja väsynyttä kuntoutujaa ja kolme ohjaajaa. Mun kaveri oli varannut mulle paikkaa vierestään. Se tuntui kivalta. Mut mulla ei ollut nälkä.
Me saatiin menut ja mä olin saada paniikkikohtauksen. Mun pitäisi valita kuudesta eri lounasvaihtoehdosta: pasta, toinen pasta, pihvi + perunat, kana + perunat, pizza tai risotto. En mä voi syödä mitään noista! Enkä edes halua! Ne on kaikki kiellettyjä. Varsinkin pasta. Ja pizza. Mä olin suostunut tulemaan mukaan vaan sillä ehdolla, että mä saan syödä salaatin. Vain salaatin, en mitään muuta. Mun on pakko päästä pois täältä!
Mutta mä sain salaatin. Kylmäsavukirjolohta ja artisokkaa. Sillä onneks toiselta listalta löytyi salaattivaihtoehdot. Eikä mua edes harmittanut, vaikka toiset sai syödä pizzaa. Mä katsoin, kuinka ne tunki rasvaisia pizzapaloja suuhunsa ja kuinka se rasva imeytyi niiden kehoon. Eikä mun tehnyt edes mieli.
Mut mulla oli epämukava olo. Ahdistunut. Vaivautunut. Hankala olla. Mä olen sairaalloisen ylipainoinen enkä mä saisi syödä murustakaan. En ainakaan toisten nähden. Toisten katseet on tuomitsevia. Täynnä halveksuntaa: Siinä se läski taas mättää itseensä ruokaa. Eiköhän se oo syönyt muutenkin jo kylliksi, meidän muidenkin edestä! Saati sitten jos mä jaksan syödä annoksen kokonaan, koska salaatti on kevyempää. Mikä possu, söi koko annoksen, vaikka se oli noin valtava!
Vaikka mä tiedän, ettei se ole oikeasti niin.
Epämukavaa. Sitä se on aina. Mut varsinkin, jos toiset tietää mun anoreksiasta. Niin kuin mun ohjaajani. Sillä ne kyttää. Kyttää mun jokaista haarukallista ja meneekö se haarukka suuhun vai lautasliinaan. Ja mun ohjaaja vielä istui mua vastapäätä. Mä olin ihan varma, etten mä pysty syömään haarukallistakaan. Mut kyllä mä sitten jotenkin pystyin.
Kaiken paniikin takia mä en muistanut ottaa mun kylmäsavukirjolohisalaatista kuvaa, mutta mä muistin kuvata pekoni-kananmuna-salaatin, jonka otin Santiksessa. Mun serkulla oli synttärit ja mun oli PAKKO mennä ravintolaan ja PAKKO syödä. Taas. Mä katselin kaiholla burritoja, joita mun serkku söi ja mun olis tehnyt mieli samaa, mut mä en vaan voinut valita muuta kuin salaatin. Mä en olis kestänyt sitä huonoa omaatuntoa jälkeenpäin. Se kun voi kestää päiviä.
4 kommenttia:
Hei ihana kuulla susta! ♥♥♥♥ Oon ajatellut sua aina välillä, mutta koska oon helvetin huono ottamaan yhteyttä ja blablablaa. ://// Onneksi olet elossa, ja paljon haleja ja tsemppiä että jaksat vielä ♥
Voi kiitos! <3 Ja hei ihan yhtä huono mäkin olen ottamaan yhteyttä. :D
On kyllä varmaan ahdistavaa jos joku kyttää jokaista suupalaa. :(
Mutta muista, että syöminen on okei, vaikka se ei siltä tunnukaan. Ihmiskeho ja -mieli tarvitsee energiaa ja ravintoaineita jaksaakseen.
Tsemppiä ja jaksamisia ♥
On se, vaikka ei ne todellisuudessa varmaankaan kyttää niin paljon kuin miltä musta tuntuu (paitsi tietty osastolla). Ihan oikeessa oot ja kiitos hurjan paljon tsempeistä! :)
Lähetä kommentti