No more pills!

Kaksi viikkoa sitten:

Painelen kämmenelleni kaksi viimeistä kanariankeltaista onnenpilleriä ja huuhdon ne alas lasillisella vettä. Voilá! Sinne meni. Viimeiset 50 mg tuskia lievittävää agomelatiinia. Tästä eteenpäin on pärjättävä ilman.

En jaksa olla enää sekava ihmismöykky. Haluan päästä selville radoista, joita pitkin ajatukseni vaeltavat. Ennen kaikkea haluan saada tunteilleni sanat ja pystyä taas ilmaisemaan itseäni. Niin paperilla kuin terapiahuoneen punaisessa nojatuolissa. Minun on saatava tietää, miksi olen masentunut. En vain voi löytää kipupisteitä, jos turrutan ne lääkkeillä.

Pääni on mennyt sekaisin 7 eri pillerin popsimisesta 7 vuoden aikana. En jaksa tätä enää. Tuntuu siltä kuin pääni olisi avattu ja puolet aivoistani kaavittu ruokalusikalla pois. Olo tuntuu lobotomioidulta. Turralta. Häilyn jossain tietoisuuden ja tiedottomuuden rajamailla. Usvassa. Katson mutten näe. Kuuntelen mutten kuule. Ajattelen mutten tiedosta. Tuntuu tyhjältä. Irralliselta. Ei sentään sellaiselta kuin Venlafaxinia syödessäni, zombielta. 

Valdoxanin tyhjä läpipainopakkaus mulkoilee minua roskapussin uumenista. Et tule pärjäämään ilman minua. Et! Sinä tulet vielä rukoilemaan minulta helpotusta tuskiisi, tiedän sen! Herra M. seisoo vieressä ja myhäilee. Diktaattori. Nyt hänellä on täysi valta minuun. Minun päähäni.

Tämä taisi olla virhe. Helvetin paha virhe.

Toploader - Dancing In The Moonlight

Just a dream

Näin unta. Unessa olin kuollut. Leijailin henkenä maan päällä. Minulla oli kolme päivää aikaa tavata rakkaimpani. Kukaan ei voinut nähdä eikä kuulla minua, mutta he pystyivät tuntemaan kosketukseni viileänä leyhähdyksenä.

Ensimmäiseksi menin tapaamaan T:n. Avasin oven ja leijailin sisään huoneeseen, jossa T oli. Hän huomasi oven avautuvan itsestään ja arvasi minun tulleen. Mä osasinkin jo odottaa sua, hän sanoi. Hän oli siis kuullut kuolemastani. Pysähdyin jonkin matkan päähän T:stä katselemaan häntä lämpimästi. Mulla on tässä hetki aikaa jutella sun kanssa, sitten mun täytyy mennä kirjastoon ja kotiin laittamaan ruokaa, hän sanoi.

Emme ehtineet jutella kauaa, toisin sanoen T ei ehtinyt puhua minulle kauaa ja minä kuunnella häntä, kun sisään huoneeseen tuli kolme ihmistä. Ajattelin etteivät he olisi kauaa, mutta he eivät näyttäneet tekevän lähtöä. Tulin vihaiseksi. Halusin viettää T:n kanssa sen rajallisen ajan minkä pystyin ja kuulla mitä sanottavaa hänellä oli minulle.

Kolmikon keskustellessa T käveli ohitseni sohvalle istumaan. Yritin hipaista häntä käsivarresta, välittämisen osoitukseksi, mutten ylettänyt. Leijailin sohvan takana olevalle pöydälle istumaan. Oikealla puolellani pöydällä oli T:n kahvimuki täynnä mustaa kahvia. Siirsin sitä hiukan osoittaakseni T:lle olevani yhä läsnä.

Koska T ei voinut enää jutella minulle, jatkoin matkaani kotiin. Minut löydettäisiin kolmen päivän päästä, joten halusin laittautua kauniiksi. Hain kotoa meikkejä ja etsin hopeista ristikaulakoruani, mutten löytänyt sitä mistään. Minun oli tarkoitus pukea ylleni musta juhlamekkoni, mutta kauhukseni totesin äitini myyneen sen. Äiti oli ehtinyt jo myydä lähes kaikki vaatteeni.

Tehdessäni lähtöä, vanhempani ja kylässä olleet sukulaiseni aistivat läsnäoloni. He piirittivät minut eivätkä päästäneet lähtemään. He halusivat pitää minut keskuudessaan ja koskea minua. Olin ahdistunut ja huusin, mutta he eivät voineet kuulla minua. Yritin kertoa heille ahdistuksestani rikkomalla peilejä, mutta he eivät ymmärtäneet viestiäni.

Viimein pääsin pakenemaan ja huomasin vaatteillani ja meikeilläni pakatun laukkuni, jota serkkuni piteli. Leijailin serkkuni yläpuolelle ja hipaisin häntä kevyesti siihen olkapäähän, jolla hän kannatteli laukkuani. Serkkuni ymmärsi minun haluavan lähteä, joten hän irroitti otteensa laukustani ja antoi minun mennä.

Ulkona soitin kännykästäni Sadulle. Moi, mä ajattelin vaan soittaa ja kysyä mitä kuuluu. Mulle kuuluu hyvää. Mun on nyt hyvä olla, sanoin Sadulle, vaikkei Satu tietenkään voinut kuulla mitään. Uskoin Sadun ymmärtävän, että minä todella soitin, muutenkin kuin vain puhelimen näytössä vilkkuvan Minerva soittaa perusteella. Sillä Satu ei katkaissut puhelua vaan kertoili minulle kuulumisiaan.

Viimeisenä päivänäni soitin vielä uudelleen Sadulle. Mä halusin vaan vielä kuulla sun äänen, sanoin. Tiesin Sadun ymmärtävän, että se soitto oli hyvästini, koska silloin kuolemastani oli tullut kuluneeksi kolme päivää ja minun oli aika jatkaa matkaani eteenpäin.

Jeff Buckley - Hallelujah

7 day happiness

Matka oli onnistunut. Kirjoitin päiväkirjaani seuraavasti:

Rodos, auringon ja oliivilehtojen saari. Aurinko paahtaa 35 asteisesti tasaisen siniseksi laveeratulta taivaalta ja tuuli on suolaisen leppeä. On kuumankosteaa.

Joka aamu lapan buffet-aamiaisella lautaselleni marmeladivoileipiä, keksejä ja munia. Juttelen kepeästi ja pystyn jopa hymyilemään aidosti. Illalla vaeltelen Vanhankaupungin mukulakivisillä kaduilla, räpsin valokuvia enkä tunne itseäni edes väsyneeksi. Ostan vanhemmilleni oliiviöljyä ja appelsiinihunajaa. Itselleni ostan kirjan Kreikan mytologiasta (aihe, joka on kiinnostanut minua aina). Istahdan kulmakahvilaan syömään jäätelöä. Olen täällä kuin kokonaan toinen ihminen. Onko tämä edes totta? Vai pelkkää unta?

Aallot ovat Tuulisella rannalla niin korkeat, että uiminen on käytännössä mahdotonta. Ellen sitten tahdo hukkua. Aurinkomatkojen hotellikansiossa on toimintaohjeet tsunamin varalle. 7 vuotta sitten t-sanan lukeminen olisi ollut puukonisku kylkiluiden väliin. Nyt se tuntui vain pienenä epämukavana muistutuksena sydämen tienoilla.

"Beer, Cola, Fanta. Coffee, doughnut. Kala drinke!", toistelee kiertelevä rantamyyjä mantraansa. Makaan raukeana aurinkotuolissa Ellin rannalla ja luen Stephen Chboskyn kirjaa Elämäni seinäruusuna. Läheisestä hedelmäkojusta kantautuu kreikkalaisen musiikin säveliä. Ajoittain lentokone lentää matalalta päidemme yli mahassaan uusi lastillinen lämpöä kaipaavia turisteja. Kaikki on niin seesteistä. Vanha mies tulee vastaan kulahtaneessa Super Mario-paidassa ja keltahattuinen lapsi ihmettelee upottavaa rantahiekkaa. Minunkin tekee mieli upottaa varpaat hiekkaan. Simpukoita ei ole.

Välillä poikkean uimaan turkoosina kimaltelevaan Egeanmereen. Kellun aaltojen hyväiltävänä ja katselen utuisena idässä siintävää Turkin rannikkoa vuoristoineen. Mieli pysyy positiivisena. Ajatukset eivät edes yritä harhailla mihinkään ikävään. Toivon, että voisin pysäyttää ajan. Jäädä tähän hetkeen vähän pidemmäksi aikaa kuin se todellisuudessa on mahdollista. Sillä juuri nyt tässä on hyvä.

Viikkoa myöhemmin lentokoneen pyörien koskettaessa kiitorataa Helsinki-Vantaalla matka tuntuu absurdilta ja epätodelliselta. Kaikki hyvä on poissa. Paluu arkeen on väistämätön. Herra M. on minua kentällä vastassa. Tervetuloa takaisin harmauteen ja ankeuteen. Oliko ikävä?, Herra M. sanoo ja kahmaisee minut omistavasti kainaloonsa. On turha edes yrittää pyristellä irti.

Rodoksella paistaa aurinko yli 300 päivänä vuodessa. Minä olen masentunut ja onneton yli 300 päivänä vuodessa.

Fleet Foxes - Mykonos