Gotta vomit

Vatsa kurnii. Huutaa ruokaa. Mulla on niin huutava nälkä, että mä en varmasti saa nukuttua. Joten mä saan syödä jotain. Ihan vähäsen vaan. Juotava mansikkajogurtti. Rasvaton. 61kcal/100g. Tätä. Vähäsen tätä.

Iltapaino oli ollut 40,6 kg. Ainoastaan 100g enemmän kuin aamulla! Nyt se on 41,2 kg. Sen jogurtin takia! Mä en olisi saanut syödä. Sitä paitsi mä join sitä jogurttia ihan liikaa. Mä oon juuri pessyt hampaat, mutta mun on pakko kumartua vessanpöntön ylle ja työntää sormet kurkkuun. Jogurtti tulee naurettavan helposti ulos. Mun suussa maistuu mansikalle ja mentholille. Ja eikun uudestaan pesemään hampaat.

Ja vaaka näyttää jälleen 40,6 kg. Kutonen jopa käväisee vitosessa. Mutta taas 40,6 kg. Täydellistä.

Ja mä tajuan miten sairasta tää on. Miten sairas mä oon.

Nyt mun on mentävä nukkumaan. Olis pitänyt olla jo, sillä huomenna on poliaika jo klo 9.

Pizza: Strictly forbidden

Ehdoton ei. Sen piti olla ehdoton ei. Eikä se sitten kuitenkaan ollut. Mun ei pitänyt edes harkita asiaa, kun kuntoutusohjaaja kutsui mut muiden kuntoutettavien kanssa ravintolaan syömään. Säätiö tarjoaisi. Kyllä mä ensin kieltäydyinkin, mut sitten mun kaveri, joka on myös kuntoutuja, pyysi mut sinne seurakseen. Ja mä suostuin.

Perjantai. Puoliltapäivä. Italialainen ravintola. Melkein kaikki oli jo paikalla, kun mä tulin. 9 rikkinäistä ja väsynyttä kuntoutujaa ja kolme ohjaajaa. Mun kaveri oli varannut mulle paikkaa vierestään. Se tuntui kivalta. Mut mulla ei ollut nälkä.

Me saatiin menut ja mä olin saada paniikkikohtauksen. Mun pitäisi valita kuudesta eri lounasvaihtoehdosta: pasta, toinen pasta, pihvi + perunat, kana + perunat, pizza tai risotto. En mä voi syödä mitään noista! Enkä edes halua! Ne on kaikki kiellettyjä. Varsinkin pasta. Ja pizza. Mä olin suostunut tulemaan mukaan vaan sillä ehdolla, että mä saan syödä salaatin. Vain salaatin, en mitään muuta. Mun on pakko päästä pois täältä!

Mutta mä sain salaatin. Kylmäsavukirjolohta ja artisokkaa. Sillä onneks toiselta listalta löytyi salaattivaihtoehdot. Eikä mua edes harmittanut, vaikka toiset sai syödä pizzaa. Mä katsoin, kuinka ne tunki rasvaisia pizzapaloja suuhunsa ja kuinka se rasva imeytyi niiden kehoon. Eikä mun tehnyt edes mieli.

Mut mulla oli epämukava olo. Ahdistunut. Vaivautunut. Hankala olla. Mä olen sairaalloisen ylipainoinen enkä mä saisi syödä murustakaan. En ainakaan toisten nähden. Toisten katseet on tuomitsevia. Täynnä halveksuntaa: Siinä se läski taas mättää itseensä ruokaa. Eiköhän se oo syönyt muutenkin jo kylliksi, meidän muidenkin edestä! Saati sitten jos mä jaksan syödä annoksen kokonaan, koska salaatti on kevyempää. Mikä possu, söi koko annoksen, vaikka se oli noin valtava!

Vaikka mä tiedän, ettei se ole oikeasti niin.

Epämukavaa. Sitä se on aina. Mut varsinkin, jos toiset tietää mun anoreksiasta. Niin kuin mun ohjaajani. Sillä ne kyttää. Kyttää mun jokaista haarukallista ja meneekö se haarukka suuhun vai lautasliinaan. Ja mun ohjaaja vielä istui mua vastapäätä. Mä olin ihan varma, etten mä pysty syömään haarukallistakaan. Mut kyllä mä sitten jotenkin pystyin.

Kaiken paniikin takia mä en muistanut ottaa mun kylmäsavukirjolohisalaatista kuvaa, mutta mä muistin kuvata pekoni-kananmuna-salaatin, jonka otin Santiksessa. Mun serkulla oli synttärit ja mun oli PAKKO mennä ravintolaan ja PAKKO syödä. Taas. Mä katselin kaiholla burritoja, joita mun serkku söi ja mun olis tehnyt mieli samaa, mut mä en vaan voinut valita muuta kuin salaatin. Mä en olis kestänyt sitä huonoa omaatuntoa jälkeenpäin. Se kun voi kestää päiviä.

I'm not dead yet

... 'cause I'm already dead.

Ei, mä en ole kuollut. En ole myöskään yrittänyt tehdä itselleni mitään. Enkä ole joutunut takaisin osastolle... ainakaan vielä. Mä en vaan osannut tulla kirjoittamaan mitään. Ja mitä pidemmäksi tauko venyi, sitä hankalampi oli palata takaisin ja näin tauko vain piteni ja piteni. Mikä noidankehä. Mä olen pahoillani siitä. Se harmittaa mua itseänikin suunnattomasti. Mutta jospa tää olis nyt se comeback.

Mitä viime aikoina on sitten tapahtunut? Ei oikeastaan mitään. Kaikki on niin kuin ennen eikä mikään ole hyvin. Mä olen käynyt kerran viikossa polilla juttelemassa sairaanhoitajan kanssa (mä tosiaan luulin, että se oli psykologi, mut se onkin hoitaja). Mun paino on noussut osastolta kotiutumisen jälkeen, mut nyt mä alan vihdoinkin saada sitä taas alas. Kolmesti viikossa mä olen nähnyt mun kuntoutusohjaajaa. Paitsi no nyt ihan viime aikoina vaan kahdesti viikossa.

Ja that's it. Mä en ole saanut tehtyä oikein mitään... no yhtään mitään. Mä olen niin väsynyt. Niin loppu. Tähän kaikkeen.

Mun on nyt pakko mennä nukkumaan, koska mä näen kuntoutusohjaajaa jo heti aamusta, mutta mä tulen myöhemmin kertomaan vielä lisää viime aikojen tapahtumista.