Eilen kävin katsomassa Nälkäpelin. Kauan olin sitä odottanut, mutta kun tuli aika lähteä teatterille, ei minua olisi huvittanutkaan. Kaikki innostus vain katosi. Johonkin. Lippu oli kuitenkin jo maksettu. Hyvä niin. Leffa oli huippuhyvä. Parempi kuin odotin. Nautin leffan katsomisesta. Minulla oli kivaa sen 2,5 tuntisen ajan. Hetkeksi unohdin kaikki omat murheeni. Silti pelkään, että menetän lopullisesti kykyni nauttia asioista. Niistä kaikkein kivoimmistakin. Etten kohta saa mielihyvää enää mistään. Miten minä sitten jaksan jatkaa tätä elämää? Ai niin, mutta enhän minä muutenkaan halua jatkaa.
Leffassa kävin yksin. Yksin. Eikä tuntunut edes kurjalta. En edes kysynyt ketään mukaan. Tuli vain tunne, että haluan mennä ihan vain itsekseni. Viime viikkoina on vain tuntunut paremmalta viettää aikaa yksin kuin kavereiden kanssa. En ole tuntenut itseäni edes yksinäiseksi. Äitiä asia huolestuttaa. Minua ei. Kohta kyllästyn ja alan taas haluta juttuseuraa.
Illalla tuli outo tunne. Minulle aivan vieras. Nimittäin jonkinlainen hyvänolon tunne. Säikähdin sitä. MItä nyt tapahtuu? Tuntui jollain selittämättömällä tavalla hyvältä. Paremmalta. En ollut jutellut kenenkään kanssa, en kuullut mitään iloisia uutisia. En ollut edes shoppaillut. Mutta jonkin aikaa tuntui... melkein kuin onnelliselta. Vaikka en minä ole. En todellakaan ole.
Naapuritalon takapiha oli iltapäivällä ensimmäistä kertaa tänä syksynä valkea. Muualla maa oli vielä musta. Talvi tulee. Ja se on minulle aivan yhdentekevää.
Ólafur Arnalds feat. Arnór Dan - So Close