Watch out for broken heart!

Sydän hakkaa niin lujaa, että mä melkein pelkään sen menevän rikki. Mut eihän se voi mennä rikki. Eihän? En mä ole vielä niin laiha, että se voisi hajota. En lähelläkään sellaista jumalallista kauneutta. Mä yritin oksentaa äsken iltapalan. Tuloksetta. Yritin ja yritin, mut se ei vaan suostunut tulemaan ylös. Päivällä mä oksensin kaiken, mitä söin. Mä en tiedä, ehkä ruoka painuu tyhjässä vatsassa niin alas, ettei sitä saakaan enää helpolla ylös.

Nyt ahdistaa potenssiin tuhat. Ei olis pitänyt syödä mitään. Eihän mulla edes ollut niin kamala nälkä. Huomenna mä en enää syö mitään! Niinhän mä aina päätän. Uudestaan ja yhä uudestaan teen suuria ja mahtavia lupauksia ja sitten lipsun niistä. Mut nyt mun itsekuri on parantunut huomattavasti ja siksi painokin on laskusuunnassa.

Paino 41,3 kg. Joka toinen aamu se on 41,3 kg  ja joka toinen 42,1 kg. Jompi kumpi. Ei mitään siltä väliltä. Mut nyt mä alan jo uskoa, että se ei enää nouse tonne 42 kiloon. Mut 41,3 ei ole kauhean paha luku. Se on aika pieni ja kaunis, mut ei silti vielä riittävä. Voi, kunpa se laskisi nopeammin. Mä olen niin kärsimätön. Mut mähän haluan vaan olla kaunis. Kaikki tahtoo vaan olla kauniita ja pitää itsestään.

Stop eating, you're a pig

FINALLY! Mä nousen aamulla vaa'alle niin kuin joka ikinen aamu teen. Digitaalinumerot muodostuvat hetken viiveen jälkeen vaa'an näyttöön enkä mä ole pystyä hillitsemään itseäni. Paino 42,2 kg. Pudotusta jo 1,1 kg. Viimeinkin näyttää siltä, että paino alkaa todella laskea. Tietysti nyt kun mä tän kirjoitan niin huomenna paino on sitten ihan varmasti taas noussut. Mut enhän mä ole edes syönyt tänään juuri mitään.

Maaginen 42 kg:n raja alkaa pian olla alitettu. Se on se raja, jota enemmän mä en missään nimessä, koskaan ikinä, mistään hinnasta halua painaa. En nyt enkä koskaan. Läskiraja. Mä tiedän, että mä tunnen itseni taas heti kauniimmaksi, kun mä painan sitä vähemmän. Toinen maaginen raja on 40 kg. Sen alitettua puhutaankin jo jumalallisesta kauneudesta, äärimmäisestä puhtaudesta ja keijukaisuudesta. Sinne on vielä matkaa. Mutta sinne mä menen. Vaikka sitten hitaasti mutta varmasti.

Mutta musta tuntuu jo nyt paljon kauniimmalta ja laihemmalta. Mulla ei ole enää epämukavan raskas ja lihava olo. Vatsakin näyttää jo litteämmältä. Tekisi mieli vain seistä peilin edessä ja ihailla uutta, laihempaa minää. Kauniimpaa minää. Parempaa ja itsevarmempaa minää. Voi Narkissos, varo vain ettet vahingossa huku peilikuvaasi. Liika ihailu voi koitua kohtaloksesi.

Eikä mulla ole enää edes nälkä. Mä en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta mä olen siitä hyvin iloinen. Mun ei ole nälkä eikä tee mieli ruokaa. Ei ruokahimoja, joita vastaan täytyisi taistella. Joten mä en yksinkertaisesti syö mitään. Täydellistä!

Good girl, puke it all out!

Sorrun. Lähden vartavasten kauppaan hakemaan karkkia. Miten heikko ja selkärangaton olenkaan. Vielä voisi kääntyä takaisin. Vielä voisi viedä pussin takaisin hyllyyn. Vielä voisi sanoa myyjälle, että eikun emmä otakaan. Mutta tekee vaan niin paljon mieli, etten yksinkertaisesti kestä. Iso pussillinen hedelmä- ja salmiakkikarkkeja. Aivan liian iso.

Mutta ei ne karkit sitten edes maistukaan hyviltä. Kaikki se makea alkaa ällöttää. Seuraa puhdistautumisriitti, sormet kurkkuun ja seuraavassa hetkessä vaahtosienet ja merkkarikolikot kelluvat epämääräisinä möykkyinä vessanpöntössä. Olo on hetkessä puhtaampi ja katumus pienempi. Vahinko minimoitu, vaikka jotain varmasti ehti jo imeytyä läskiksi reisiin ja vatsaan. Päätös: ei enää ikinä.

Onneksi isosta pussista suurin osa on jäljellä ja loput vessanpöntössä, joten vahinko ei ole suuri. Toivon ainakin niin. En kestä, jos paino on huomenna taas enemmän. Heitän loput karkit roskikseen eikä tunnu edes vaikealta.

Nyt vaan pitäisi seuraavat päivät pysyä erossa roskiksesta. Sitäkin mä olen tehnyt. Ensin suurella uholla heittänyt karkit, sipsit tai joulutortut roskikseen ja sitten seuraavana päivänä taas uudessa, kyltymättömässä makeanhimossani dyykannyt niitä sieltä. Biojätteestä, kyllä. Istunut keittiön lattialla ja tunkenut herkkuja suuhuni häpeän punastellessa poskillani. Vaikkei kukaan olekaan ollut todistamassa sitä aina-niin-häpeällistä sortumista. Mutta ei enää. Nyt mä pysyn vahvana. Mä olen vahva ja voittamaton! Mulla on järkkymätön itsekuri ja mä pystyn kieltäytymään kaikesta ruuasta!

Paino 42,8 kg. Laskisipa se nopeammin. Tai ylipäätään edes laskisi. Miksi kaikilla muilla anorektikoilla paino laskee tasaiseen ja nopeaan tahtiin, mut mulla ei? Miksi mun pitää olla läski? Mä en tahdo olla enää lihava.

Iltalehti: Anorektikon piirrokset konkretisoivat sairauden: Näin syömishäiriöinen näkee maailman ja itsensä. Eniten mä samaistun tohon kolmanneksi alimpaan kuvaan, jossa henkilö kannattelee kaikkia itsesyytöksiä harteillaan. Noista mäkin sanon jokaisen itselleni. Joka ikinen päivä.

How did I let myself get so fat?

Vaaka näyttää aamulla 43,3 kg. Ahdistaa. Tekee mieli iskeä nyrkki kylpyhuoneen peilistä läpi tai hakata vaaka kaakeliseinään hajalle. Mutta sitten mua ahdistaisi vielä enemmän, kun mä en seuraavana aamuna pystyisi punnitsemaan itseäni. Mä olen lannistunut ja läski. Mä en edes tiedä, koska viimeksi mä olisin ollut näin painava. Siitä on vuosia, voi luoja. Mä tunnen itseni valaaksi. En mä oikein edes osaa sanoa, mitä mä tunnen. Mulla on vaan niin epämukava olla mun omassa kehossani tällä hetkellä, että mä haluaisin vaan kuoriutua siitä ulos.

Mä en saata käsittää, kuinka mun paino on kivunnut vaivihkaa noin ylös ja ennen kaikkea kuinka se ei laske, koska mä syön suhteellisen vähän enkä mä ole enää edes ahminut. Mä olen valtava, valkoinen valas. Hävettää. Mä hädin tuskin kehtaan edes kirjoittaa mun tämän hetkisen painoni tänne. Mä olen epäonnistunut syömishäiriöinen. Itsekuriton epäonnistuja. FAIL. FAIL. FAIL.

Kaikki muut sanovat, etteivät edes huomaa mussa mitään eroa. Mutta mä seison peilin edessä kriittisen arvioivana ja mä näen kaiken sen ylimääräisen, mitä mun kehooni on tullut. Mä näen, vaikkei muut näkisikään. Vatsa ei ole enää radikaalisti litteä, se on melkeinpä pyöristynyt ja siitä saa helposti puristettua makkaran sormien väliin. Ennen ei saanut. Reidetkin ovat pulleammat eikä niiden väliin jää enää yhtä suurta rakoa kuin ennen. Ne melkein osuu toisiinsa! Ja mua ahdistaa suunnattomasti. Ahdistaa niin valtavan, kamalan paljon.

Mut itku ei auta. On vaan pakko lopettaa syöminen. Ja mä vaikka sitten lopetan kokonaan. Mä oon päättänyt, että mä onnistun. Painon on ihan pakko olla alle 40 kg. Tietysti mitä vähemmän, sen parempi, mutta ehdottomasti alle 40. Musta tulee vielä oikeasti taas laiha!

Onneksi ei ole edes nälkä.

I'm back bitches!

Täällä mä vielä olen. En ole lähtenyt minnekään. Olen oikeasti pahoillani pitkästä blogihiljaisuudesta. Se oli täysin tahaton. Mä itsekin inhoan, kun mun blogiin tulee aina välillä näitä viikkojen tai kuukausien taukoja. Mulla on ehkä ollut tyhjän paperin kammo, kirjoitusblokki tai ehkä olen vain ollut liian väsynyt kirjoittaakseni. Mutta nyt tuntuu hyvältä olla täällä taas. Voinkin ihan suhteellisen hyvin. Mikä on outoa. Mutta se tuntuu ihan kivalta.

Tällä hetkellä mä olen kipeänä eikä kirjoittaminenkaan oikein suju, joten mä en edes yritä kirjoittaa nyt tämän enempää, mutta mä halusin vain tulla kertomaan, että mä olen palannut takaisin ja aion postata lisää ihan lähipäivinä. Ja pitkän harkinnan jälkeen mä päätän laittaa tänne yhden uudemman ja vähän selkeämmän kuvan itsestäsi. Kasvot nimimerkin takana.

xoxo Pura