I wanna fly away

Ahdistaa. Päivä on ollut hyvä, mutta ahdistaa siitä huolimatta. Voi olla, että tänään on tapahtunut niin paljon kaikkea, että se on vaan yksinkertaisesti ollut mun päälleni liikaa. Mut mä en jaksa tätä enää. Mitä muutakaan mä voin enää sanoa? Mä en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa. Mä en tahdo olla täällä enää. Mä tahdon pois. Mä olen niin väsynyt. Niin kovin väsynyt. Kun pääsis edes puhumaan jonkun kanssa. Mut seuraava keskusteluaika hoitajan kanssa on kuukauden päästä. Mä murenen jo nyt. Miten mä edes voisin selvitä sinne asti?

Antakaa mun lähteä pois. Olkaa kilttejä, älkääkä pakottako mua jäämään tänne. Mä en jaksa enää.

Äiti kysyy, miksen koskaan soita.

But who would comfort me?

On maanantai ja mä haluun kuolla. Pois. Kuolla pois. Tiistai keskiviikko torstai perjantai lauantai sunnuntai mä en jaksa enää tätä. Mä en jaksa enää olla masentunut. Mut ennen joulua ja vanhempien synttäreitä ei voi kuolla. Ei vaan voi. Mulla oli hyviä päiviä, mut nyt mä tunnen huonot päivät koko painollaan. On vaikea hengittää kaiken sen painon alla. Mä en jaksa kantaa kaikkea tätä.

Tulenko mä koskaan enää olemaan onnellinen? Ei, mä en oikein usko. Miltä se tuntuikaan olla onnellinen? Mä en muista enää. Siitä on jo niin kauan, etten mä enää muista. Kertokaa mulle, miltä se tuntuu? En mä kyllä edes tiedä, haluaisinko mä olla onnellinen. Mä en halua mitään. Paitsi kuolla. Tiedän. En voi sille mitään. Anteeksi. Mut ei kukaan jaksa loputtomiin.

Kuuntelen Zen Caféta ja samaistun. Mä tunnen niin samoin. Kuinka kurjaa pienen ihmisen elämä voikaan olla. Kurjaa harmaata loskaa. Ei tätä kukaan muukaan jaksaisi. En tahdo.

Mutta kuka lohduttaisi minua?

lohdutan sua kun tulee myrsky ja juhlat perutaan

lohdutan sua kun pomos vaihtaa sinut nuorempaan

lohdutan sua kun maito kaatuu ja sielu lainehtii

lohdutan sua kun pelkäät katsoa ja pistät silmät kii

lohdutan sua kun sukat dunkkaa ja yksinäisyys luonas bunkkaa

lohdutan sua kun olet rikki ja taidokurssis on vikatikki

lohdutan sua kun sairastut ja pelkäät kuolemaa

lohdutan sua kun kiero serkkus ylennyksen saa

lohdutan sua kun tähdet jäävät tekokuiden taa

lohdutan sua kun kevät viipyy ja perhees hajoaa

koiranpentus kaivoon loikki olet halki ja olet poikki

ihmiskunta rojuun hukkuu, ei äitis herää vaan yhä nukkuu

lohdutan sua kun isot liskot unees änkeää

lohdutan sua kun joululahjaan viisi euroa jää

lohdutan sua kun sota syttyy ja tulvii Eurooppaan

lohdutan sua kun ensirakkautesi haudataan

hammassärky hermos pätki, viima selkää reumaa lätki

korot lähtee jyrkkään nousuun, sä vedät lärvit ja kuset housuun

lohdutan sua kun palat pohjaan, sanon piste ja kotiin ohjaan

lohdutan sua kun luoja pihtaa, armahdustaan harhaan sihtaa

Luottokunta tilis katkoi, otit yhden ja pullo jatkoi

Jeesus syntyi se on fakta, tehdas seis vaan sosku jatka

lohdutan sua kun sielu tummuu ja sydän sanoo poks

mieli järkkyy, eväät hukkuu, ei äitis herää se yhä nukkuu

Song of the day: Zen Café - Lohdutan sua

To the Moon

On pimeää ja mä haluan kuolla. Ulkona on yöstä mustaa, mutta mun sisälläni on vielä sitäkin paljon mustempaa. On ollut jo kauan. Liian pitkään. Niin pitkään, ettei sitä voi enää saada pois. Se on levittäytynyt muhun kuin syöpä. Olen yksin ja yksinäinen. Kaikki hyvä tiistaista on poissa. Vai oliko sitä edes ylipäätään? Odotukset huomisesta ovat muuttuneet arvottomiksi. Menettäneet merkityksensä, joka niillä vielä aiemmin oli. Aika jatkaa armotonta kulkuaan viisareina kellotaululla, mutta aikakaan ei voi enää auttaa. Ehkä mikään ei voi. Mä haluaisin vain jo pois. Ja mä olen niin kovin väsynyt.

Mutta silti... silti mä olen täällä vielä, kun yö vaihtuu aamuksi. Mä lupaan sen.

Song of the day: Red Hot Chili Peppers - Breaking The Girl

Your dreams will turn to ashes

Viimekertainen psykologikäynti.

Psykologi: Ootko sä nyt onnistunut taas lisäämään sen leivän aamuun?
Minä: Oon mä joo.
P: Hieno juttu!
Minä: Mut mä aion lopettaa sen.
P: Miks?
Minä: Koska mä lupasin vaan vähäks aikaa ja se on leipä! Leipää ei sais syödä. Ei nyt ainakaan joka päivä.
P: Ootsä muuten pystynyt syömään enemmän?
Minä: Oon mä välillä.
P: Ootsä huomannut niinä päivinä jotain eroa?
Minä: Oon mä ollut silloin energisempi... mut sit mä oon taas vastapainoks oksentanut.
P: Sä et ookaan kertonut, että sä teet sitä.
Minä: !!!

P: Sä kerroit viimeks, ettet sä oo oikein nähnyt kavereita.
Minä: En niin, en oo jaksanut.
P: Tunnetko sä olosi yksinäiseksi?
Minä: En. Mä tarviin aikaa olla yksin. Kyllä mä sitten taas näen niitä, kun on ollut liikaa yksin.

P: Ootko sä saanut luettua niihin pääsykokeisiin?
Minä: No... en.
P: Niin. Mutta älä ota siitä liikaa paineita. Voi olla, ettei nyt ole sun aika hakea kouluun.

P: Mä oon miettinyt, korjaa jos mä olen väärässä, että sä et uskalla enää edes yrittää asioita, kun sä pelkäät epäonnistuvasi... tai oikeastaan jo "tiedät" että tulet epäonnistumaan joka tapauksessa.
Minä: Joo oot ihan oikeessa. On se niin.
P: Mä voisin oikeestaan piirtää tän sulle...

Psykologini vetää tussista korkin ja alkaa piirtää luentotaululle havainnollistavaa kuvaa. Tikku-ukko-Pura janan alkuun ja toiseen päähän janaa unelmani ja tavoitteeni.

P: Tästä sä lähdet pienin askelin menemään ja kun sä epäonnistut sä kaarrat aina takaisin tänne alkuun. Joskus sä pääset vähän pidemmällekin, mutta sitten tulee taas epäonnistuminen ja sä palaat lähtöpisteeseen tai sitä ei edes ehdi tulla, kun sä jo sen pelossa peräännyt.
Minä: Mutta kun en mä enää edes välitä noista unelmista. Mä haluun kuolla. Ei niillä ole väliä.

P: Ootko sä miettinyt, jos kyse onkin vain arvon kieltämisestä? Kun sä epäonnistut tai et uskalla saavuttaa sun unelmia niin sä et edes haluakaan saavuttaa niitä.
Minä: No joo... on se varmaan osaksi niinkin. Mut hei, kiva että mä oon ainakin noin laiha!

Psykologini katsahtaa piirtämäänsä tikku-ukkoon ja piirtää tussilla sen alapuolelle pulleakätisen ja -jalkaisen piparkakku-ukon.

P: Mun täytyykin varoa tukemasta sun syömishäiriöminää.
Minä: Haha, mut toi tikku-ukko olis silti kivempi.

P: Kun sä puhuit siitä, että haluaisit vaihtaa psykologia niin oletko sä vielä sitä mieltä?
Minä: No siis joo...
P: Mä puhuin siitä kokouksessa. Niin jos sä haluat niin se toinen psykologi voisi tulla meidän seuraavaan tapaamiseen. Täällä on mun lisäkseni kaks muuta psykologia. Onko sulle väliä kumpi tulisi?
Minä: Ei oo.

P: Meillä onkin seuraava aika taas kahden viikon päästä ja se onkin hoitoneuvottelu lääkärin kanssa. Nää lomautukset on ikäviä teidän kannalta, kun näitä aikoja ei ole antaa niin usein. Mutta hei voisitko sä tehdä ensikerraksi yhden läksyn? Tekisit listan sun unelmista ja asioista, joita sä haluat tehdä. Ne voi olla pieniä tai suuria asioita.

A fiery death awaits

Blaah... Muuta mä en osaa sanoa. Paska elämä.

Vaeltelen kirjastossa hyllyjen välissä miettien mitä voisin lainata. Yksi kirja osuu silmiini ohimennen kirjojen palautushyllystä. No mutta, tämähän mun on pitänytkin lukea!

Sitten huomaan sattumalta erään vanhan tutun, jota menen moikkaamaan. Ennen olisin kertonut kuulumiseni hyvin neutraalisti ja vain puoliksi totuudenmukaisesti. Nyt kerroin niin kuin asiat ovat. Miksi minun pitäisi valehdella? Vaikka tietenkään en kertonut etten tahdo elää. Ei sellaista kerrota ohimennen vanhaan tuttuun törmätessä. No joo mitäs minä, haluan kuolla... joo ei välttämättä nähdä enää että kivaa jatkoa vaan sulle ja kaikkea hyvää joo moooi. Juu ei.

Joillekin se alku on vaan takkuisempi kuin toisille. Mutta älä koskaan luovuta. Sä olet vielä nuori. En en. En tietenkään. Liar liar!

Toivotamme hyvät jatkot ja eroamme. Vasta sitten tajuan mitä kirjaa olen koko ajan pidellyt sylissäni. Antonella Gambotto: Pimennys - Itsemurhamuistelmat. Tjooh... eipä tähän nyt mitään voi oikein sanoa. Laski varmaan yhteen 1+1.

Lainasin myös Sakari Koivusen kirjan Jääprinsessa - Anorektikon paranemiskertomus. Ei sillä, että minä haluaisin siitä parantua. Minulle kirja on trigger.

Mariska - Tarkasta tämä

If I die, it was just an accident

Viime viikolla ei ollut psykologiaikaa, koska psykologini oli sairastunut. Tänään oli viimein aika pitkän tauon jälkeen.

Psykologi: Meillä olikin tässä nyt pidempi tauko. Miten sulla on mennyt?
Minä: Mulla on ollut tosi sekava olo. Mut se on jo vähän helpottanut.
P: Onko sulla ollut sellainen levoton ja ahdistunut olo?
Minä: No joo sitäkin. Mut mä en pysty ajattelemaan mitään enkä keskittymään mihinkään enkä kirjoittamaan tai tekemään yhtään mitään.
P: Oletko sä nyt ajatellut jotain erityisesti?
Minä: Oon mulla asioita, joita mä oon nyt miettinyt. Ja ne stressaa mua. Mut tää sekava olo tulee jostain muualta.
P: Niin sullahan ei oo tehty nyt mitään lääkemuutoksiakaan?
Minä: Ei. Ei mulla mee nyt mitään.

P: Minkä arvosanan sä antaisit sun viikolle?
Minä: Kaks.
P: Eli ei oo mennyt hyvin.
Minä: Ei.

P: Ootko viillellyt?

Minä: En oo... mut on tehnyt mieli. Varmaan joka päivä.

P: Millä sä olet saanut hillittyä itseäsi?

Minä: Ei oo vaan ahdistanut niin paljon, että olis tarvinnut viiltää. Mut en mä yritä sitä mitenkään estää. Mulle on ihan sama viillänkö vai en.

P: Mitä sellaista sä olet tehnyt, josta sä olet saanyt mielihyvää?
Minä: Kattonut telkkaa. Mut ei se nyt mitenkään erityisen mielekästä oo ollut. En mä saa mistään enää mielihyvää.
P: Entäs näistä?

Saan käteeni listan aktiviteeteista kukkien kastelusta kavereiden tapaamiseen ja pilvien katselusta ulkoiluun.

Minä: No suurinta osaa asioista mä en oo tehnyt ja ne mitä oon tehnyt niin en mä niistä mielihyvää oo saanut.

P: Miten sä olet syönyt?
Minä: Liikaa.
P: Ettäkö aina vaan liikaa?
Minä: Joo. Kun mä haluaisin vaan painaa vähemmän. Ja olla laihempi.
P: Mitä sä oot tänään syönyt?

Suupieleni nousevat tahtomattanikin hymyyn.

Minä: En mitään... tai no kahvin.
P: Heikottaako sua tai tunnetko sä ärtymystä? Onks sulla nälkä?
Minä: Ei mitään noista. Mulla on ihan normaali olo.
P: Sun näläntunne on kyllä häiriintynyt.

P: Sä olet varmaan aika siisti ihminen. Tai että sun koti on siisti.
Minä: No joo on se. Tai no tavarat on aina omilla paikoillaan.
P: Toi liittyy kyllä vahvasti sun vaativaan persoonallisuuteesi. Mitä sä luulisit, miksi sulla on tarve kontrolliin kun sä kontrolloit sun syömisiäkin?
Minä: Mulla on siten tunne, että mä pystyn edes jotenkin hallitsemaan mun elämääni.

Päädymme jostain kautta taas kuolema-aiheeseen:

Minä: Kun mä en halua elää. Mä haluan kuolla.
P: Entäs jos ei olisi mahdollisuutta kuolla ennen kuin on 80-vuotias? Mitä sä sitten tekisit?
Minä: Kärsisin. Menisin sänkyyn peiton alle ja oottaisin, että oon 80.
P: Valitsisitko sä silloin mieluummin onnettoman vai onnellisen elämän?
Minä: No siis onnellisen... mut muutos pelottaa. Kun on tottunut, että asiat on näin. En mä enää edes muista, millaista oli olla onnellinen.

P: Oletko sä miettinyt tapoja? Että miten sä tekisit itsemurhan.
Minä: Joo. On mulla pari.
P: Onko ne kivuttomia?
Minä: No joo. On ne. Mut enemmän mä olen miettinyt, että niillä sitten oikeasti kuolee. Ettei jää vahingossa henkiin.
P: Mitä ne keinot on?
Minä: En mä kerro.
P: Mikset?
Minä: Koska mä en halua puhua niistä.
P: Entä sun vanhemmat ja ystävät. Miltä niistä tuntuisi?
Minä: Kyllä ne selviäisivät.

P: Tuleeko sulle impulssia, että sä saattaisit tehdä jotain?
Minä: Kyl mulle aina välillä tulee. Ja sitten mä pelkään, että mä teen jotain ja kuolen, vaikka mä en haluaisi kuolla. Koska mä en haluu kuolla ihan vielä. Mä haluan vielä tehdä ja nähdä joitakin juttuja. Ja mulla on asioitakin hoidettavana.

Eli jos kuolen huomenna, se oli sitten vahinko. Tai onnettomuus. Sillä en minä tahdo ihan vielä kuolla.

Pharrel Williams - Happy

No right to be depressed

Istun autossa matkalla tädille. Maisema viistää ikkunan ohi. Muut näyttävät surunsa. Minä en osaa. Mitä voin sanoa heille? Mistä voin puhua? Mitä jos olen aivan vääränlainen? Liian naurava, liian hauska, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miten minun täytyy olla? Yhtäkkiä turvavyö tuntuu kamalan ahdistavalta.

Toiset eivät halua elää. Toiset haluaisivat, mutteivät saa. Minä en tahdo elää. Sukulaiseni olisi tahtonut. Elämä on epäreilua. Muistan miettineeni, kunpa vain olisi mahdollista, että voisin antaa elämäni hänelle. Näin ajatuksen tasolla se on yksinkertaista, tiedän, enkä tiedä olisinko pystynyt siihen, jos siihen olisi oikeasti olemassa mahdollisuus. Samalla tavoin ajattelin, kun Eeva kuoli. Minä olisin halunnut kuolla puolestasi. Miksi sinun piti kuolla ja minun jäädä tänne suremaan? Sinä et olisi jäänyt suremaan minua, tiedän sen, sinä olisit jatkanut eteenpäin. Sitä paitsi minä haluan kuolla ja sinä olisit halunnut elää. Miksi sen piti mennä näin päin, väärinpäin?

Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta olla masentunut. Eikä varsinkaan oikeutta haluta kuolla. En halua elää. En voi valehdellakaan haluavani, mutta kaiken tämän jälkeen minulla ei vain ole enää lupaa kuolla. Ei, koska jo kaksi läheistäni ovat kuolleet, vaikka he olisivat halunneet elää. Koen, etten saisi enää rypeä depressiossa tai valittaa elämästäni, sillä eihän minun elämässäni ole mikään vialla. Minulla ei ole mitään syytä haluta kuolla. Minullahan on kaikki hyvin. Aivan hyvin. Eikö olekin?

Ei, ei ole.

Song of the day: The Rolling Stones - Angie

Missing: will to live

Keskiviikko. Terapia melkein kahden viikon tauon jälkeen. Istuudun nojatuoliin huoneessasi. 

Terapeutti: Meillä olikin tässä nyt vähän pidempi tauko. Mitä sulla on mielessä?

En osaa sanoa mitään. Yhtäkkiä en muista edeltävästä viikosta mitään. Mieleni on sekava. Ajatukseni sinkoilevat hallitsemattomasti pääni sisällä. En saa yhdestäkään otetta. Tuntemukseni ovat yhtä sekametelisoppaa. Olen pitkästä tauosta harmistunut. Olen ollut surkeana ja itkenyt koko viime viikon. Tauko on saanut minut murenemaan.

Sisäinen viisivuotias minäni on herännyt ja kiukkuinen. Ajattelin perua tämän päivän aikani, että nyt on sitten minun vuoroni perua, hah! Tosin minä siinä vain olisin hävinnyt. Häpeän lapsellisia ajatuksiani. Hiljennän vaivihkaa sisäisen viisivuotiaani. En sano mitään.

Ajaudumme keskustelemaan siitä kuinka kaikki tuntuu mielestäni turhalta, koska en tahtoisi elää.

Minä: Mä olen itse asiassa tehnyt listan asioista, joita mä haluan tehdä ennen kuin mä kuolen.

T: Milloin?

Minä: Mm... joskus yläasteen lopussa tai lukion alussa.

T: Onko siihen listaan tullut myöhemmin uusia asioita?

Minä (hymyilen): On. Paljonkin.

T: Niin kun sä et voi tietää miten paljon uusia asioita siinä olisi kymmenen vuoden päästä.

Minä: Mut en mä ole silti onnellinen, vaikka mä toteuttaisinkin niitä asioita. Ja mä tiedän, että mun elämässä on monet asiat hyvin ja mä yritän arvostaa niitä ja tiedän, että ilman niitä mä olisin vielä onnettomampi, mut en mä silti osaa iloita niistä.

T: Entä jos olisi masentunut ja sitten todettaisiin syöpä, josta ei voisi parantua, niin miten sitten suhtautuisi elämään. Mua kiinnostaisi tietää jos siitä aiheesta olisi kirjoitettu kirja.

Minä (hymyilen): Itse asiassa siitä on kirjoitettu.

T: Mikä? Mä haluaisin lukea sen.

Minä: Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla.

T: Ootko sä lukenut sen?

Minä: Joo.

T: Milloin?

Minä: Joskus lukiossa, mut mä luin sen nyt ihan äskettäin uudelleen.

T: Mitä sä ajattelet, miten siinä tilanteessa suhtautuisi?

Minä: Mä uskon, että sitten tahtoisi alkaa elää.

T: Miksi?

Minä: En mä oikein tiedä. Kai siinä herää elämänhalu kun ei enää voisikaan elää.

T: Voisitko sä yrittää ajatella samalla tavalla, vaikka sulla ei olekaan parantumatonta sairautta?

Minä: Olen mä yrittänyt, mut en mä osaa.

Ismael Lo - Jammu Africa