Skip dinner - wake up thinner

Ruisleipää. Siihen päälle salaattia ja kurkkua. Vai tomaattia. Tai ehkä sittenkin kananmunaa... Mä olin jo viittä vaille tekemässä iltapalaa. Nälkä kutitteli vatsassa ja Suits oli alkamassa sopivasti tv:stä. Mut sit mä heräsin normaalin elämän horroksesta anoreksiatodellisuuteen. Mitä mä oon oikeen tekemässä!!?? Munhan piti nyt ihan totta laihduttaa. Laihtua. Ei mitään iltapaloja. En mä tarvii mitään. Mä oon ihan tarpeeks läski muutenkin. Eikä mulla oikeestaan edes ole enää nälkä...

Iltapalan tekeminen jäi siihen. Suits:ia katsoessa mä suoritin päässäni yhteenlaskua ruisleipä 90 kcal, levite 30 kcal, kananmuna 80 kcal, tomaatti 14,5kcal... Huh! Mitä mä oikein ajattelin suunnitellessani syöväni ton kaiken. Mut huomenna vaa'an on pakko näyttää vähemmän. Ihan pakko. Mä en kestä muuten.

Tänään mä olen muutenkin oksentanut kaiken mitä mä olen syönyt. Ihan. Kaiken. Mä tiedän, että mun pitäisi lopettaa se. Varsinkin kun ens kuussa on vuosittainen hammaslääkäritarkastus ja mua pelottaa, että mun hampaat on mennyt huonoiksi jatkuvasta oksentamisesta. Mä olin saanut jo lopetettua oksentamisen kuukausiksi, mutta nyt mä teen sitä taas. Mun on vaan pakko saada tehdä sitä. Mä en pysty lopettamaan. Ja mä teen sitä siinä määrin, että mä taidan poistaa päiviä oksentamatta -laskurin tosta sivupalkista, koska mä en jaksa olla nollailemassa sitä joka ikinen päivä. Että näin...

I won't do what Rose wanted to do

Mä istun bussissa matkalla Turkuun ja katselen ohi viistäviä peltomaisemia. Mulla on hyvä fiilis. Ihan oikeesti hyvä. Pitkästä aikaa. Siis vau. Mut mua pelottaa kirjottaa siitä. Sillä mitä jos se meneekin ohi.

Mä lähdin kahden kaverin kanssa Nightwish-risteilylle. En mä Nightwishista edes perusta, mut sain liput halvalla enkä oo ollut aikoihin risteilyllä. Ja mulla voi olla tosi kivaakin.

Ainoa mikä vähän harmittaa on, että mä jouduin perumaan mun tän viikkoisen polikäynnin, kun se olis ollut just tänään. Möh. Enkä saa tälle viikolle enää uutta aikaa. En mä koskaan saa, jos aika peruuntuu. Se menee aina seuraavalle viikolle. Ei ne käynnit tunnu oikeen auttavan, mut kai ne kuitenkin jotenkin auttaa kerta mua harmittaa niiden peruuntuminen. Vaikkei tietenkään samalla tavalla kuin aikoinaan terapia-aikojen peruuntuminen.

Syöminen tulee ahdistamaan laivalla, totta kai, mut enemmän mua pelottaa, et mitä jos mä en jaksakaan. Se on kuitenkin 23h risteily. Jos mä väsyn jo alkuillasta enkä jaksakaan mitään. Muut pitäis mua ihan tylsänä. Tai jos mun tekee mieli hypätä laivan kannelta mereen. Tai jos mä hajoan. Mä en saa hajota, en saa. Mut ainakin mä aion pitää hauskaa. Ees tänään.

Kaikkea on taas tapahtunut ja mua harmittaa, kun en oo tullut kirjoittamaan niistä tänne. Mut mä kirjoitan niistä sitten, kun pääsen taas koneelle.

But I did think of jumping

Puhallan savua ulos keuhkoistani ja oloni rauhoittuu samantien. Mulla on vieläkin näitä Bulgariasta ostettuja slimeja. Niitä, joita mä ostin äidiltä salaa meidän toissa kesäisellä Golden Sandsin reissulla. Yks aski maksoi 2,20€. Mua hävettää, että mä oon kohta 25 enkä kehtaa kertoa äidille polttavani. Mut äiti tulis siitä vaan entistä surullisemmaks.

On kaverin synttärit ja me ollaan kaksin röökillä. Mä imen savua sisääni ja puhaltelen sitä ulos. On aika lämmin. Mä katselen edessä piirtyviä kuusten latvoja ja yhtäkkiä mun tekee mieli hypätä parvekkeelta alas.

Mua ei ahdista eikä sureta tai mitään, mulla on ollut kiva ilta, mut mun tekee silti mieli hypätä parvekkeelta alas. Se on melkein psykoottistasoinen tarve saada hypätä, vaikka mä en edes halua kuolla just sillä hetkellä. Sairasta, mä tiiän. Mä oon juonut kaks siideriä enkä mä oo erityisemmin humalassa, mut silti mä oon ihan vitun sekaisin. Mä tumppaisin röökin ja ponnistaisin itseni kaiteen yli ja siitä alas. Siihen ei vaadittaisi edes paljoa käsivoimia. Kuudes kerros. Mä muistin, että kaveri asuu viidennessä, mut se olikin kuudes. Mä saattaisin ehkä kuolla. Mä todennäköisesti kuolisin. Mä en ole varma, onko alla nurtsia vai asvalttia. Mä en ole käynyt täällä vielä montaa kertaa. Enkä mä kehtaa kurkata. Ihan kuin se voisi paljastaa mun aikeeni.

Mä en kuitenkaan hyppää. Mä tumppaan röökin ja meen sisälle ja hymyilen eikä kukaan arvaa mitään. Ei yhtään mitään.

Still living a life I have no wish to live

Anteeks murut, ettei musta oo kuulunut ikuisuuksiin mitään. Mutta täällä mä yhä oon... ja hengitän. On vaan ollut niin paljon kiireitä. Pääsykokeisiin lukemista, psykologikäyntejä, lääkärikäyntejä, labroissa ravaamista, kuntoutusohjaajan tapaamista, kuntosalilla kalorien polttamista, lenkkeilyä, erinäisiä kemuja, muutossa auttamista... lista on loputon eikä kiireet oo vieläkään hellittäneet. Kirsikkana kakun päällä oon hurjan väsynyt. Mutta en oo unohtanut teitä. Mua harmittaa itseänikin ihan suunnattoman paljon, kun en oo kirjoitellut tänne mitään. Mut yritän saada puhallettua blogin taas henkiin.

I wanna die

Mä haluun kuolla. Mä en jaksa enää tätä. En jaksa. Mä jopa pelkään itseni puolesta ehkä vähän. Mitä jos mä kuolen tänä yönä. Aamulla mua ei enää olisi. Mä en kehtaa soittaa kriisipuhelimeen. Enkä vanhemmille. Mä vaan herättäisin ne. Enkä mä halua vaivata ketään. Mä en kehtaa soittaa minnekään enkä pyytää apua, koska tää ei ole fyysistä kipua. Ehkä mä vaan yritän nukkua. Sillä aamulla on kaikki paremmin. Eiks jeh?