The last ones

Maanantai. Nappaan aamulääkkeet. Sulle on vielä paino. Hoitaja napauttaa vaa'an päälle ja astun sille. 41,2 kg. Mitä!!?? Suustani pääsee epäuskon ja ahdistuksen sekainen inahdus. Astun vaa'alta takaisin sisäkenkiini. En voi uskoa lukemaa todeksi.

Ennen osastoa se oli 38,9 kg. Sitten osastolla 40 kg. Mutta nyt, yhtäkkiä yli 41 kg! Kaikki päälle 40 on liikaa. Ihan liikaa. Läski läski läski kaikuu päässäni.

Mä otin aamupalalla jogurttia. Siitä ei oo tullut enää sanomista. Hoitajat on varmaan soittaneet siitä ravitsemusterapeutille ja sopineet asiasta. Hyvä. Käytiin taas mun huonekaverin kanssa kahviossa kahvilla. Sen piti ostaa sieltä hiusharja, mut siellä ei ollut. Mä sain hoitajalta taas post it -lapullisen keskusteluaikoja tälle viikolle ja osastolle hankittiin uusi Singstar, jossa on paljon suomibiisejä. Voisin mennä ens kerralla musaryhmään laulamaan niitä.

Lounaalla oli soijanakkeja, muusia, kastiketta ja porkkanaraastetta rusinoilla. Hoitaja kysyi keittäjältä montako nakkia saa max ottaa. Neljä. Ja se lastasi mulle kolme nakkia, vaikka nä sanoin, etten jaksa kuin kaksi. Ja mua ahdisti. Ei se edes saisi annostella mulle ruokaa. Mun pitää annostella se itse. Ja kaikki oli syötävä.

Klo 12.15 oli ulkoiluryhmä. Mua vitutti koko aamun ihan kaikki ja mua ei huvittanut lähteä ulos. Mä vedin torkkupeiton korviin ja käperryin sänkyyn. Kunnes hoitaja tuli hakemaan. Nyt on ulkoiluryhmä. Mä en tuu. Mikset? Mua ei huvita. Toi ei oo mikään syy. Mua paleltaa. Siinä tulee lämmin. No mä en nyt kuitenkaan tuu. Kyllä tuut, se on kaikille pakollinen. Ja mun oli pakko raahautua ulos. Ketutti, mut juttelin sitten koko matkan toisen potilaan kanssa. Hoitajille näytin nyreää naamaa.

Mindfulness-ryhmässä me tehtiin ensin kuvaharjoitus. Meidän piti valita korteista, joille oli piirretty erilaisia ihmisiä yksi kortti ja kertoa kortin henkilöstä. Kaikki muut mietti, kuka se henkilö on esim. ammatiltaan. Mä olin ainoa, joka mietti mitä se henkilö tuntee. Valitsin kortin, jossa oli sumea kuva keski-ikäsestä naisesta. Se kuvasti mun mielestä surua ja melankoliaa.

Päivällisellä oli soijarouhe-vihanneskeittoa. Onneks se ei ollut tällä kertaa liian suolaista. Jälkkäriksi oli jäätelöä. Mä menin samantien oksentamaan sen kaiken. Sormet kurkkuun ja kaikki tuli aivan liian helposti ylös. Oksennuksen karvaan imelä haju leijaili vessassa. Musta tuntui, että kaikki haistaisi sen musta. Mä suihkutin itseeni body mistia ja vedin hihat punaisten rystysten peitoksi. Mä en ollut vielä täysin valmis, kun mun huoneen oveen koputettiin. Mun sydän hyppäsi kurkkuun, kun mä luulin, että se olis hoitaja ja mä jäisin kiinni itse teosta. Mut se olikin mun potilaskaveri, joka haki mua lenkille.

Tänne avataan tai on jo avattu yksi uusi psykiatrinen osasto. Se tarkoittaa muutoksia ruoka-aikoihin. Meidän osaston ruoka-ajat siirtyy myöhemmiksi, koska me ollaan kaikissa ruokailuissa viimeiset. Meillä on siis myös suppein valikoima aamu- ja iltapalalla. Tyhmää.

Viikonlopun kotjakso meni taas luvattoman nopeasti. Mä en osaa enää edes nauttia niistä. Mä alan heti miettiä sitä kuinka mä joudun pian palaamaan takaisin osastolle. Mä lasken tunteja paluuseen. Stressaan. Enkä osaa tehdä mitään. Miksi edes tehdä mitään, kun ei kuitenkaan ehdin tehdä mitään. Nyt olis taas aika väsätä ens viikonlopun kotijaksosuunnitelma. Mut mä en tiedä, teenkö mä sitä. En mä tiedä, kiinnostaako mua edes lähteä kotijaksolle. Ihan sama. Mitä väliä.

Mä alan hajota. Murentua kuin kaurakeksi. Mä oon pannut sen merkille nyt viime päivinä. Mun pää ei kestä enää täällä oloa. Mä olen ollut täällä nyt 6 viikkoa. Se vaikea vaihe alkoi nyt. Mä toivoin, ettei se olis alkanut vielä. Mä en vaan pysty olemaan täällä enää. En pysty. Mun on pakko päästä pois täältä. Eikä vaan yhdeksi yöksi. Vaan kokonaan. Kokonaan pois.

Mut ne ei päästä mua.



Ja mä pelkään, mitä tapahtuu jos mä hajoan kokonaan. Mitä musta jää jäljelle? Vai jääkö mitään?

Q & A

Ihan huippukiva juttu, että laitoitte mulle niin paljon kysymyksiä. Näihin oli kiva vastailla. :)

Viihdytkö sä siellä paremmin kuin kotona, kun on kuitenkin erilaista?
- No tähän asti viihdyin ihan hyvin, mut nyt alkaa hajottaa. En silti viihtynyt paremmin kuin kotona. Ehkä vain ajoittain, kun pelasin sählyä tai väsäsin palapelejä toisten kanssa.

Mitä luulet jatkuuko osastolla tehdyt ihmissuhteet irl?
- No viime jaksolta jatkui pari ja täältäkin mä toivon muutaman jatkuvan. Uskon, että ne jatkuukin. Ainakin pidetään yhteyttä Facebookissa ja nähdäänkin ehkä joskus.

Onko edes hieman mukavaa että sun elämä on ollut nyt ns. mielenkiintoista ja tavallisesta poikkeavaa josta voit kertoa kaikille kuten vaikka täällä blogissa?
- Pakko myöntää, että on. Vaikka nyt kotiutuisin jo enemmän kuin mielelläni.

Ootko salaa ylpeä tästä osastomeriitistä? Vai häpeätkö todella paljon että oot siellä vikaan kuvaasi viitaten "insane"?
- En mä voi sanoa olevani siitä ylpeä. Mut en mä sitä enää häpeäkään. Mulla on sairaus, vaikka sitten psyykkinen, ja mä olen sen takia sairaalassa hoidossa. That's it.

Kiinostaako sua osastolla jutella muille vertaisille? Entä osaston ulkopuolella? Irl tai netissä.
- Täällä on mukava jutella muutaman kanssa, vaikka sairaudet onkin erit. Osaston ulkopuolella mulla ei ole ketään vertaista, jonka kanssa jutella ja netissä en yksinkertaisesti vaan jaksa.

Onko teidän osastolla oma terapeutti/psykologi ja oletko käynyt hänen luonaan? käytkö juttelemassa sille sairaanhoitajalle vielä?
- Viime osastojaksolla oli miespsykologi, jota tavasin vaan yhden ainoa kerran. Nyt täällä on naispsyklogi, jota oon tavannut muutaman kerran. Ollaan vähän juteltu ja tehty testejä. En käy enää sen sairaanhotajan luona, nyyh. :(

Sanoit osastolle mennessä muistaakseni että sulla lisättiin lääkitystä, ootko huomannut siinä mitään positiivisia (tai negatiivisia) vaikutuksia? haluatko kertoa mitä lääkkeitä sulla menee? (anteeksi jos olet ne jossain täällä kertonut tai ne lukevat sivubannerissa, en näe sitä sivubanneria kännykkäversiossa)
- Mulla vaihtui Ketipinor 50 mg (nukahtamiseen) Seroquel Prolong 200 mg:aan. Se tasaa ja parantaa mielialaa sen lisäksi, että auttaa nukahtamiseen. Oon huomannut, että se tosiaan on nostanut mielialaa. Mitään haittavaikutuksia ei oo tullut.

Mitä mieltä olet yleensäkkin lääkkeistä, ovatko ne auttaneet vai vain pahentaneet oloa?
- Seroquel Prolong ja masennuslääkkeet yleensäkin on auttaneet ja parantaneet mun oloa, vaikka niistä on saattanut lähteä tehot jonkin ajan kuluttua. Lääkkeestä riippuen mulla on ollut hyöty aina suurempi kuin haitta eli ne sivuvaikutukset.

Haluisin tietää käytkö ikinä siellä pikkusella lammella istuskelemassa ? Jos käyt ni meetkö sinne jomman kumman laiturin päähän vai jäätkö rannalle? Mitä muuta teet ko sulla on ulkoiluja?

- En mä käynyt. Kävelin aina vaan ohi. Ulkoiluilla saatan käydä marketissa tai metsän purtsalla lenkillä.

Tää ei nyt ihan liity sairaalaan, mutta mua kiinnostaisi, ajatteletko koskaan millaista elämäsi voisi olla ilman anoreksiaa, tai käykö sulla koskaan edes sekunnin murto-osan ajan mielessä että voisit haluta syömishäiriötöntä elämää? Vai ajatteletko että pysyisit syömishäiriöttömänäkin kuitenkin masentuneena ja että siksi on helpompi pitää kiinni siitä kontrollista joka sulla on kehoosi?
- Anoreksia on jo niin suuri osa mua, etten edes ajattele elämääni ilman sitä. Mut joskus tosi tosi harvoin se on saattanut tulla mun mieleen. Mut jos mä ajattelen sitä niin siitä tulee heti kamala lihomisen pelko. Joo nimenomaan niin ajattelen, että vaikka syömishäiriö lähtisi niin ei se masennus musta mihinkään lähde.

Oletko salaa iloinen kun olet osastolla kun sulla on jotain spesiaalikerrottavaa muille?
- Ekaks ehkä vähän joo, myönnän. Enää en ajattele niin.

Eli, kuinka monta eri osastoa siellä on?
- 4, mut tänne avataan tai avattiin (en oo ihan varma) just uus osasto eli 5.

Onko huonekaverit niinkuin parhaita kavereita sulle?
- Ei ne silleen oo. Mut mulle on sattunut molemmilla osastojaksoilla just mukavasti, että oon saanut ihan huippukivat huonekaverit, joihin aion pitää yhteyttä jatkossakin.

Opiskeletko mitään tällä hetkellä? Eli onko sulla jotain koulu/työtehtäviä joita sun pitää tehdä osastolla?
- En opiskele eli en tee täällä mitään tehtäviä.

Pitääkö sun aina pyytää lupa joltain jos haluat pois rakennuksesta?
- Pitää joo, koska tää on suljettu osasto niin täällä on kaikki ovet ja ikkunat (paitsi tuuletusikkunat) lukossa. Mulla on vapaakävelyt, joten myös pääsen halutessani ulos. Sisähoidossa olevat ei pääse.

Banned books

Tänään mulla oli mahdollisuus päivälomaan. Kun kotijakso meni syömisten osalta hyvin, mä pääsin nyt sunnuntaina päiväksi kotiin. Lääkäri oli jopa luvannut koko päivän eli klo 11.30-19.00. Päätös lomasta jäi hoitajien harkinnan varaan. Mä sain loman klo 11.30-16.20. Mä en tajua, miksen saanut koko päivää, mut en uskaltanut kysyä siitä. Olisivat vielä evänneet koko loman. Varsinkin kun sen loman myönsi yks tiukkishoitaja.

Mä ostin TV-Mixin minipussin ja kävin kirppiksellä ja ostin sieltä Puman laukun, camohousut, pari paitaa ja Laura-sarjan 1. kauden vhs-kasetilla, jee! Mä olisin käynyt ostamassa yhdet lenkkarit Dinsko:sta, mut se oli kiinni. Kirjastosta mä lainasin pari syömishäiriökirjaa. Siskonmakkarat ja runokirjan Viehkeästi Poikkeava Normaali.

Mä palasin osastolle neljältä ja hoitaja tutki mun tavarat. Hoitaja nosti kirjat käsiinsä. Miksi sä tälläistä luet? Öö... koska aihe kiinnostaa ja jos mä oppisin jotain uutta anoreksiasta. 

Hoitaja päästi mut huoneeseeni, mutta tuli sinne viiden minuutin kuluttua. Ja se oli tosi vattumainen. Sopiiko, että mä takavarikoin nää kirjat. Ne ei tee hyvää sun toipumiselle. Keskustellaan asiasta lääkärin kanssa huomenna, josko sä saisit nää takaisin. Sopiiko? Näytin nyreää naamaa ja tokaisin, ettei mulla taida olla vaihtoehtoja. No no no. Keskustellaan asiasta. Ja käytiinhän me tämä sama tilanne läpi silloin sun viime hoitojaksollakin sun lukemista kirjoista. Joo niin käytiin, mut yhtään kirjaa ei takavarikoitu, vaikka aihe kirjoissa oli sama. Eikä noista mitään triggereitä saa. Vituttaa. Ois pitänyt lainata 50 Shades Of Grey.

Onhan noi kirjat mun lukulistalla, mut ei mun ollut tarkoitus lainata juuri niitä. Ne, jotka mä olisin halunnut lainata, oli lainassa. Eikä ne olleet mitään anoreksia-masennus-itsetuho-itsemurha-kirjoja. Mut en mä jaksanut alkaa selittää. Ei mua oltaisi edes kuunneltu. Saati uskottu.

Jäi mulle yks kirja. Sara Saarelan Mun on pakko. Anoreksiakirja. Se oli yöpöydällä, mut hoitaja ei tajunnut sitä. Enkä mä antanut sitä sille. Hoitajan lähdettyä mä piilotin sen mun peiton alle. Sillä jos se huomataan, mulle ragetaan siitä. Mut ei mulla oo muutakaan luettavaa. Ja se on nopealukuinen, joten siksi mä hain kirjastosta varakirjoja. Jotka on nyt lukkojen takana. Kiva.

Tää päivä meni nopeasti mun pienen kotiloman ansiosta. Mä tulin takaisin päivälliselle, jolla oli mannapuuroa ja mehukeittoa. Mä otin sitä tosi vähän eikä hoitaja sanonut mulle mitään. Jälkkäriä ei ollut. Sekin vitutti, vaikka mun ei edes tehnyt mieli jälkkäriä. Sitten mä kävin mun potilaskaverin kanssa lenkillä ja avauduttiin toisillemme, kun molempia vitutti tänään yks sun toinenkin asia.

Kohta alkaa Tanssii tähtien kanssa. Me katsotaan sitä kaikki ja kommentoidaan tansseja. Niihin aikoihin tää osasto taas täyttyy potilaista, kun kaikki palaa kotilomiltaan. Sitten onkin iltalääkkeet ja iltapala.

Should have drown myself in the swimming pool

Torstai. Aamulla kuunneltiin aamuryhmässä David Guetta feat. Sia - Titanium. Sen jälkeen siivottiin huoneet. Siinä ei kauaa kestänyt, joten lähdettiin huonekaverin kanssa kahvioon kahville heti kun hoitaja oli tehnyt huonetarkastuksen.

Mulla oli aamusta vika tapaaminen toimintaterapeutin kanssa. Mun arkitaidot on hyvät ja vastaa ikätasoa. Mun vastuuhoitajien tekemän osastoseurailun mukaan mä olen hiljainen vaikka osallistunkin keskusteluihin yhteisössä enkä mä ota katsekontaktia, yllätys yllätys. Toisiin potilaisiin mä kyllä otan, mutten hoitajiin. Nyt mä olen tosin alkanut harjoittaa sitä enemmän ja mä saan aina kehuja mun toiselta vastuuhoitajalta, kun mä välillä onnistun katsomaan sitä silmiin. Musta on kiva, kun se huomioi sen ja kehuu mua siitä, koska se ei ole mikään helppo asia mulle.

Mä jouduin syömään tänään välipalan jo ennen kahta, koska kahdelta mulla oli hoitoneuvottelu. Mä en olekaan tavannut lääkäriä vähään aikaan. Yleensä täällä tavataan lääkäriä viikottain. Mä saan viikonlopuksi taas vaan yhden yön kotijakson. Vaikka edellinen meni hyvin. Tyhmää. Mut jos tää menee superhyperloistavasti niin hoitajat voi myöntää mulle sunnuntaiksi pienen päiväloman lounaan ja päivällisen eli klo 12.30-16.00 välille. Pakko tsempata, mä nimittäin haluan sen.

Uloskirjauksesta eli kotiutumisesta ei puhuttu oikeastaan mitään. Mä en siis kotiudukaan ens viikolla. Enkä varmaan sitä seuraavalla. Mun hoitojakson piti olla lyhyt, noin kuukauden mittainen, mut nyt lääkäri puhui, että toteutetaan hoitoa oikein kunnolla ja perusteellisesti. Nimeomaan anoreksian hoitoa. Varmaan, etten mä löydä itseäni kotiutumisen jälkeen hetken päästä uudestaan täältä. Milloin mä pääsen kotiin? Mä en tiedä.

Lounaalla oli kanakastiketta, riisiä ja sämpylää. Päivällisellä kasviskeittoa ja jälkkärinä puolukkakukkoa vaniljakastikkeella. Se oli tervetullutta vaihtelua kiisseleihin, joita oli tälläkin viikolla kuutena päivänä seitsemästä.

Päivällisen jälkeen mä lähdin toisen potilaan kanssa uimahalliin uimaan. Vihdoinkin me päästiin! Oli tosi kivaa. Ennen uimista me käytiin pikaisesti kuntosalilla. Mä en olis saanut mennä, mut me ei kerrottu sitä kenellekään, että käytiin. Mä juoksin hetken juoksumatolla ja tein paljon jalkaliikkeitä.

Mä tunnen itseni ihan hirveän väsyneeksi. Jotenkin on akku ihan tyhjä. Masentaakin. Masentaa niin, että mä voisin vaan käydä makaamaan mun huoneen lattialle enkä enää nousisi siitä ylös. Ei huvita tehdä mitään.

Mä en jaksaisi olla mukana ja höpöttää toisten kanssa. Mä en jaksa enää nauraakaan. Mä olen liian väsynyt siihen. On taas liian uuvuttavaa olla sosiaalinen. Mut en mä haluaisi poiskaan jäädä toisten jutuista, koska sitten mä jään vaan ulkopuolelle kaikesta. Mut mä en jaksa. En vaan nyt yksinkertaisesti jaksa.

Mun teki eilen illalla mieli viiltää. Mä olisin tiennyt, millä mä olisin sen tehnyt. Ja missä ja miten etten jäisi kiinni. Mut mä en tehnyt mitään. Koska jos mä jäisin kiinni, mä saisin sanoa hyvästit kotijaksolle. Enkä mä kyllä aio täällä olla viikonloppua. En tasan.

The Karelian Pasty -day

Keskiviikko. Aamupalalla mä otin suosiolla kaks palaa näkkäriä. En mä jaksa alkaa taas tappelemaan yhdestä jogurttipurkista kerta se on noin vaikeaa. Mä olin ehtinyt lastata näkkärit ja margariininapin tarjottimelle, kun mä huomasin, että linjastolla olis ollut viiliä. Viiliä! Sitä mitä mun on tehnyt mieli, mutta jota mä en oo saanut. Dammit!

Mä en nähnyt niitä viilipurnukoita aiemmin enkä mä osannut olettaa, että niitä ylipäätään olis saatavilla. Meidän osasto on viimeinen aamupalalla ja meille ei jää koskaan viiliä, kun vastaanotto- ja pitkäaikaisosastot syö aina ne kaikki. Jogurttia onneks jää. Lisäks ruokailua valvova hoitaja ei ollut mikään vahtaaja eikä edes kattonut, että toteutuuko mun ateriasuunnitelma vai ei.

Aamuryhmässä oli mun vuoro soittaa biisi ja mä soitin Chad Krogerin feat. Josey Scottin Hero. Elokuvasta Spiderman. Musta on kiva soittaa vanhempaa, unohdetumpaa musaa ja mä oon itekin nyt jämähtänyt kuuntelemaan ysärimusaa. Hoitaja ainakin tykkäs biisistä.

Lounaalla oli kaalikääryleitä, perunaa, puolukkahilloa ja porkkanaraastetta. Välipalalla mulla oli näkkäriä ja Pingviinijäätelö-pikari. Nyt siinä oli kuningatarhilloakin, jee! Mun olis lisäks pitänyt ottaa hedelmä, mut mä en halunnut ottaa banaania, kun siinä on niin kauheasti kaloreita. Eikä hoitaja valvonut mun välipalaa niin tarkasti eikä tajunnut, että multa puuttuu hedelmä.

Päivällisellä oli kalakeittoa (joka mulla oli samaa keittoa kuin muillakin, mut ilman lohipaloja) ja jälkkärinä oli boysenmarjakiisseliä. Mä oon jo suoraansanottuna melko kyllästynyt kiisseleihin, koska niitä on suunnilleen jokaisella jälkkärillä. Paitsi maitokiisseliin aka "pilvijälkkäriin" mä en kyllästy koskaan!

Iltapäivällä oli vika kerta Sosiaaliset taidot -ryhmää. Möh. Mä olisin mielelläni vielä käynyt siinä ryhmässä. Siellä oli aina kivaa. Mä näin tänäänkin toimintaterapeuttia ja lisäks sosiaalityöntekijää. Mulla olis ollut vielä illalla keskustelu mun toisen vastuuhoitajan kanssa, mut se siirty huomiselle, kun sillä oli niin paljon kaikkea muuta.

Tänään mua on masentanut ihan hirveästi. Mä oon tuntenut itseni jotenkin surullisen väsyneeksi. Mua ei oo huvittanut tehdä oikein mitään. Mä oon halunnut vaan käpertyä torkkupeiton alle ja nukkua. Enkä mä oo ollut innostunut mistään ryhmistäkään. Sosiaaliset taidot -ryhmään mun oli pakko osallistua, mut siellä oli kyllä sitten ihan kivaakin. Illan liikkasaliin mua ei huvittanut lähteä, vaikka mä oon aina odottanut sitä innolla ja siellä pelattiin sählyä. Mä menin sen sijaan ensin yksin kahvioon kahville (vaikka oisin voinut keittää kahvit osastollakin) ja sen jälkeen pitkälle kävelylle. Tuntui siltä, että pitää päästä edes hetkeksi pois osastolta. Mut se helpotti oloa. Ehkä se oli se yksinolo.

Iltapalalla oli karjalanpiirakoita, koska keskiviikko.