Eat! You have no choice.

Sunnuntai. Mä palasin kuudeksi osastolle. Miks tänne on aina niin vaikea palata? Mun laukkua ei edes tutkittu ja mun paluukeskustelukin oli vain parin minuutin pikahaastattelu hoitohuoneessa. Kaikilla hoitajilla oli näköjään kauhea kiire. Täällä on sairastumisten takia vajaamiehitystä henkilökunnassa.

Mä kerroin, etten mä ollut syönyt viikonloppuna sen ahmimis-oksentamisen jälkeen enää juuri mitään. Ei olis pitänyt. Sillä nyt mä pelkään, että mun kakkuni täällä kasvaa, kun arvioitu kotiutumisaika olis jossain kahden viikon päästä.

Iltapalalla mä otin vain puoli lasia mehua. Hoitaja ei niellyt sitä.

Ota nyt jotain.

Ei kun ei mulla oo yhtään nälkä. Sitä paitsi se mun ateriasuunnitelma on vaan suuntaa antava.

No otat nyt joka tapauksessa jotain. Ota leipää!

En mää nyt... eikä mulla oo lautastakaan...

No menet jonon perälle ja aloitat alusta. Sillä sä otat nyt jotain!

Mä otin tarjottimeni ja menin nyreänä takaisin linjaston alkuun ja lastasin lautaselle kurkkusiivuja. Mä olisin hoitajan mieliks voinut ottaa salaatinlehden tai tomaatinpuolikkaan, mut niitä ei ollut tällä kertaa tarjolla.

Otat nyt sitä leipää!

En mä nyt pysty. Mä syön sit aamiaisella...

Haluatko sä tehdä tästä vaikeaa? Häh? Mitä? Haluatko?

Loppua mä en kuullut, kun mä lähdin menemään pöytään tarjottimeni kanssa. Jotain vierihoidosta ja osastolla syömisestä. Argh, että alkoi ärsyttää. Vielä kun se oli niin vattumainen se hoitaja.

Mut mä en halua syödä enää. Mä olen syönyt ihan kauheasti nyt osastolla ollessa ja lihonut ja mua inhottaa katsoa itseäni. Mä en tahdo syödä enää!

Iltapalan jälkeen mä juttelin pitkään mun huonekaverin kanssa. Höpöteltiin kaikenlaista. Me saatiin myös yksi tosi vaikea palapeli vihdoin valmiiksi. Olin tehty sitä kolmestaan parin potilaan kanssa.

Blaah

Hyvä, että mä pääsin taas tänä viikonloppuna kotijaksolle. Mä olisin repinyt itseltäni pään irti ja todennäköisesti kaikilta muiltakin silkasta ahdistuksesta, jos mä olisin joutunut jäämään osastolle. Ei sinne varmaan edes jäänyt juuri kukaan.

Lauantaiaamuna kävin vanhempieni kanssa markkinoilla. Mä olin empinyt, että viitsinkö edes lähteä sinne, mut päätin sitten kuitenkin lähteä. Ei mulla ollut muutakaan suunnitelmia. Ja ihan kiva, että lähdin. Ne oli toisessa kunnassa olevat suurmarkkinat ja siellä oli kiva pyöriä ja katella kojuja. Vaikka en edes ostanut mitään. Käytiin lopuksi lettukojussa syömässä muurinpohjaletut kermavaahdolla ja mansikkahillolla.

Aamupäivästä kaks osaston hoitajaa poikkesi sovitusti mun luona. Mä en ymmärrä, miksi ne tuli tänäkin viikonloppuna käymään, kun vasta viime viikonloppuna ne tekivät kotikäynnin mun luo. Nyt ne ei viipyneet kauaa, kyselivät vain perjantain sujumisesta. Eihän se sujunut kaiken sen ahmimisen ja oksentamisen takia. Mä kerroin sen niille.

Kotijaksot menee aina niin luvattoman nopeasti. Sitä haluaisi tehdä kaikkea kivaa, kun sitten osastolla ollessa ei taas voi, mut sitten tuntuu ettei sitä kuitenkaan ehdi tehdä murto-osaakaan siitä, mitä oli suunnitellut.

Mä olin ajatellut meneväni pitkästä aikaa leffateatteriin, mut ei siellä pyörinyt mitään kivaa. If I Stay olis saattanut ollakin hyvä, mut mua ei huvittanut mennä katsomaan mitään masentavaa draamaa. Toiminta tai ehkä komedia olis ollut kiva. Lisäks mä ajattelin nähdä kavereita, kun viimein tuntui että jaksaisi nähdä, mut kaikki oli varattuja eikä kellekään käynyt. Möh. Kävin mä aamupäivästä kirppiksellä, kun en ole käynyt sielläkään aikoihin. Olin ajatellut ostaa jotain uusia vaatteita, mut en sitten löytänyt mitään.

Nyt on ilta ja mä olen taas takaisin osaston seinien sisällä. BLAAH... Ensi kotijaksoa odotellessa. Eihän sinne ookaan kuin viis päivää. Eli ikuisuus.

All hell breaks loose

Perjantai. Mä nousin sängystä taas tasan klo 8 niin että olin lääkejonossa täsmällisesti klo 8.15 jonon viimeisenä. Pääsin kuitenkin VIP-potilaana koko jonon ohi ensimmäiseksi hakemaan lääkkeen ja siitä suoraan kahdestaan hoitajan kanssa aamupalalle. Ihan vaan siksi, että mulle oli sovittu ravitsemusterapeutin aika heti puoli yhdeksäksi. Mun oli taas pakko myöntyä annoskokojen nostamisiin. Mikä ahdistus. Mut en mä aio syödä kyllä niin paljoa.

Mä kerroin kanssa ihan rehellisesti, että mä oon oksennellut täällä osastolla. Mä kyllä pelkään, että mä joudun sen takia osittaiseen vierihoitoon. Se tarkoittaisi, että aina joka ruokailun jälkeen mun pitäisi istua tunti yhteisössä hoitajan valvonnassa. Olisi se hoitaja siinä sitä vartenkin, että mä voisin tarvittaessa puhua sille ahdistuksesta, joka syntyy kun mä en pääse oksentamaan, mut sen hoitajan pääasiallinen tehtävä olis valvoa, etten mä salaa livahda oksentamaan.

Viime hoitojaksolla mulla tosiaan oli kyseinen vierihoito enkä mä halua sitä enää. Joskus mä saatoin olla melkeistään yksinkin yhteisössä, kun kaikki muut meni huoneisiinsa ruokalevolle eikä ollut ketään kenen kanssa pelata korttia tai jutella ja mä olin kuolla tylsyyteen, kun mä odotin vaan että se tunti olisi kulunut. Mut nyt ei onneks edes mainittu vierihoitoa, huh!

Ennen klo 12 ja kotijaksolle pääsyä mun huonekaveri pyysi mua seurakseen sairaalan kahvioon leivoskahveille. Me mentiin juhlistamaan kahvion sulkeutumista remontin takia. Kahvio menee siis kiinni maanantaina ja sitten meillä ei oo enää houkutusta mennä sinne herkuttelemaan ja lihomaan (vaikkei mun huonekaveri tosin olekaan syömishäiriöinen). Jes! Vaikka kaikkien muiden mielestä se remontti on vaan ikävä asia.

Sitten mä lähdin kotijaksolle ja helvetti pääsi taas valloilleen. Kaupasta tarttui mukaan viikonlopun ruokien kanssa herkkuja, herkkuja ja vähän lisää herkkuja. Iltapäivällä mä join kahvin ja söin sen kanssa viinerin. Iltapäiväkahvi ja viineri. Niin kuin normaalit ihmiset tekee. Ja sitten lähti mopo käsistä.

Seuraavat tunnit ja mä ahmin ja oksensin herkkuja vuoron perään. Irttareita, sipsiä, suklaapatukoita, karjalanpiirakoita, pieni pakastepizza. Ahmin. Oksennan. Ahmin. Oksennan. Itken välillä sitä, kun mättö ei meinaa tulla ylös. Juon vettä väliin ja tungen taas sormet kurkkuun. Rystyset huutavat punaisina ja niihin sattuu. Sitten ahmin taas ja hetken päästä olen takaisin vessassa oksentamssa. Loppuillasta laksatiivia ja nesteenpoistajia ja paino muutaman satagrammaa enemmän. Ei helvetti.

Shut up and exercise!

Torstai. Siivouspäivä. Me ei sen takia kuunneltu aamuryhmässä biisiä. Kaikki, hoitajat että potilaat, halus päästä äkkiä hoitamaan siivouiluja. Mulla on nykyään huonekaveri, joten siivoilut sujui kahta nopeammin. Kun me oltiin valmiita, kävi hoitaja vielä varmistamassa, että meidän huoneessa näytti siltä kuin siellä pitikin näyttää ja että me oltiin todella siivottu.

Lounaalla oli perunaa ja kasvispihviä ja päivällisellä soijamakkarakeittoa ja ruusunmarjapuuroa. Sitten mä väsäsin yhteisössä palapeliä yhdessä kahden muun potilaan kanssa.

Päivällä oli reipas lenkki ja mua alkoi taas huimata, kun me oltiin reippailtu yksi tosi iso ja jyrkkä mäki ylös. Maa keinui ja mä olin aivan varma, että hetkellä millä hyvänsä mä kompastun omiin jalkoihini, kun mä en enää hahmottanut kunnolla maan korkeuseroja. Vähän sama kun pienenä laittoi äidin silmälasit päähän ja sitten näytti kuin lattia olisi ollut kalteva ja tosi korkealla, vaikkei se ollutkaan.

Mun pitäisi varmaan sanoa hoitajille noista huimauksista ja jäädä pois reippailulenkeiltä, mut mun anorektikkominä kieltää sen. Kyllä sä pärjäät, meet vaan mukana ja pidät sen suus kiinni ni ei kukaan huomaa mitään. Tulisko sulla muka yksin lähdettyä sitten reippailemaan 5 kilsan lenkkiä? No ei tulis, sitähän minäkin!

Iltapäivällä mä kävin mun vanhempien kanssa kahviossa. Mä olin pyytäynyt, että ne tulisi vierailulle, kun mulla on nyt vapaakävelyt ja mä haluaisin kahvioon kahville, mut kun ei siellä olisi yksin kiva istua. Me juotiin viinerikahvit ja mä sain myöhästyneen synttärilahjan mun serkulta. Sillä ei ollut ollut tilaisuutta antaa sitä mulle, nyt kun mä olen ollut täällä osastolla. Siinä oli kaikkia ihania ihonhoitojuttuja ja se kyllä piristi mun päivää.

Psykologi nappasi mut myös yhdessä vaiheessa tekemään jotain superpitkää testiä. Se on ollut käytössä USA:n merivoimissa ja nyt se on otettu käyttöön tonne sairaalaan ja mä olen sen ensimmäinen testaaja! Siinä on hirveästi kysymyksiä mm. luonteesta ja ruumiinvaivoista ja sen on tarkoitus kartoittaa mun persoonallisuutta ja fyysisiä oireita totta/tarua-vastausmenetelmällä. Mut musta on huisin kivaa täyttää tommosia.

Illalla mulla oli vielä keskustelu mun toisen vastuuhoitajan kanssa mun päihteidenkäytöstä ja me käytiin läpi testit, joihin mä olin vastannut. Sen mukaan mun päihteidenkäyttö on vähäistä ja riski riskikäyttämiseen tai riippuvuuteen on hyvin vähäinen, jee!

Kirjoitan myöhemmin vielä perjantaista ja mun kotijaksosta nyt yleensäkin.

Now I could just walk away

Keskiviikko. Lounas: soija-pastapataa, salaattia ja relissiä. Päivällinen: Borsch-keittoa ja suklaamoussea. Nam! Vaikka enhän mä saisi tollasia herkkuja syödä. En alkuunkaan. Iltapalalla oli taas karjalanpiirakoita, koska keskiviikko.

Kahdelta mulla oli hoitoneuvottelu. Se meni hyvin. Se lääkäri on sellainen ice queen, joka saa potilaat itkemäänkin, mut nyt se oli mulle tosi mukava. Se kehui mua kypsäksi ja aikuistuneeksi. Mut oon mä nyt kypsempi kuin viime hoitojaksolla. Mä en enää kiukuttele lapsellisesti tai riko sääntöjä.

Samalla mulle kerrottiin, että mulla on verkostopalaveri yhdessä osaston ja avopuolen kanssa 17.9. Se tarkoittaa, että suunnilleen niihin aikoihin mä tulen kotiutumaan osastolta. Eli enää kaks viikkoa! Kyllä mä sen kestän etenkin kun mä pääsen taas viikonlopuksi kotijaksolle.

Mä sain myös viimein vapaakävelyt ja suoraan täydet vapaat eikä rajoitettuja vapaakävelyitä. Rajoitetuissa saa poistua osastolta vain klo 9-10 ja 17-18. Silloin voi mennä kanttiiniin kahville, kävellä supermarkettiin ostamaan jotain tai muuten vaan mennä kävelylle tai lenkille tai istumaan lammen rannalle. Poissa saa olla aina tunnin kerrallaan. Säännöissä on kuitenkin tietyt rajat, joiden ulkopuolelle ei saa mennä. Vaikka ei kukaan pysty vahtimaan, vaikka ylittäisikin ne rajat.

Mua vähän turhauttaa, kun mä olisin saanut ne vapaakävelyt heti alusta alkaen, mut mä en tajunnut kysyä niitä, koska viime hoitojaksolla mä sain ne vasta oltuani kuukauden osastolla ja silloinkin mulle tultiin kertomaan, että mä olin saanut ne eikä mun tarvinnut kysyä niitä.

Mä lähdin heti kävelylle, kun mä en ollut päässyt koko päivänä ulos. Mä pyysin hoitajaa antamaan mulle rahat hoitohuoneen kaapista, jos mä haluaisin ostaa kanttiinista jotain. Mieshoitaja katsoi mua. Onks sulla lupa mennä ulos? Joo mä sain tänään vapaakävelyt! No onneks olkoon!

Illalla me pelattiin liikkasalissa sählyä ja korista ja sitten me vielä katsottiin Susijengin MM-peliä Turkkia vastaan. Se on aina hauskan näköistä, kun tv:stä tulee jotain suurta ja koko osasto, potilaita ja hoitajia myöten, on kokoontunut yhteisöön. Nopeimmat on vallanneet 4 isoa nojatuolia ja keinutuolin. Muut istuu sivussa olevilla tuoleilla, mut kaikki kattoo tiivisti peliä.

Mä ajattelin tässä tehdä jonkun postauksen ihan yleisesti normaalista päivästä täällä osastolla. Mä voisin tehdä sen viikonloppuna, kun mä olen kotona, kn sitten mulla on enemmän aikaa kirjoittaa sitä.