Gone mad

You've gone mad! You're totally insane! Crazy bitch, you're losing your mind!, ääni nauraa jossain sisälläni ja pyörittelee sormeaan ohimon kohdalla merkkinä hulluudesta. Accept that!

Monta päivää kulunut. Joka päivä olen tullut kirjoittamaan. Yhtenäkään päivänä en ole kyennyt kirjoittamaan edes yhtä ainutta järkevää lausetta. En pysty ajattelemaan. En pysty kirjoittamaan. En pys-ty te-ke-mään mi-tään. Pelottaa.

En tiedä syytä. En syö lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset tekisivät minut sekaiseksi. Nukun epäsäännöllisesti, syön huonosti ja lisäksi tämä viikko on harvinaisen stressaava. Paljon tapaamisia, menoja, tapahtumia ja hoidettavia asioita. En silti tiedä. En tahdo tulla hulluksi. En tahdo menettää järkeäni. En tahdo!

Toisinaan pääni kaikuu tyhjyyttään. Toisinaan ajatuksia on liikaakin. Ne sinkoilevat pääni sisällä hallitsemattomasti kuin superpallot. Sinne tänne. Sinne. Ja tänne. Ja taas takaisin. Aina aivokuoreen osuessaan ne kimpoavat mikä mihinkäkin suuntaan. En saa yhdestäkään otetta. Olen tulla hulluksi. Tai ehkä olenkin jo.

En ole enää kokonaan tässä todellisuudessa. Olen irrallinen tästä maailmasta. Tästä hetkestä. Minusta itsestäni. Liukastelen tietoisuuden toisella puolella. Olen menettämässä kontrollin. Otteen omasta itsestäni. Joku muu vetelee naruista. Nauraen leikkii uudella marionettinukellaan. Minulla. Enkä tiedä kuka. Pelkään menettäväni hallinnan omasta kehostani. Että jonain päivänä käsi ei enää ojentuisikaan, vaikka niin käskisin. Jalat eivät enää veisi minua sinne minne tahtoisin. Ei, vaikka kuinka pyytäisin ja rukoilisin.

Älä avaa ovea ventovieraille. En halua avata ovea kenellekään. En halua poistua kotoa. Täällä olen turvassa. Ehkä. Uskottelen itselleni niin. En halua tavata ketään. Pelkään, että alan puhua vierailla kielillä, joita kukaan ei ymmärtäisi. Kaupungilla ollessa olo on epätodellinen. Olen kuplassa. Erillään muista. Jossain muualla kuin tässä hetkessä. Pelkään ajavani pyörälläni jonkun päälle. On parempi pysyä kotona.

Sniff 'n' The Tears - Driver's Seat

Shopping therapy

Kirkkaita valoja. Rekkejä täynnä ihania vaatteita. Musiikki soi. Pitkästä aikaa minä nautin taas tästä. Vaatteiden sovittelusta. Meikkien ja korujen hypeltämisestä. Ostamisesta. Uuden tavaran haalimisesta. Tarvitsenko minä todella tätä? En, mutta haluan tämän ja tuon ja tuosta tuon toisenkin. Haluan ostaa. Kaikkea.

Hymy on palannut hetkeksi koristamaan kasvojani ja mielihyvä on saanut väliaikaisen yliotteen ikävistä ajatuksista. Maailma on kirkas ja valoisa ja kaikki on hyvin. Kaikki on suorastaan loistavasti! Minulla on Visa ja minulla on taito tehdä itseni onnelliseksi. Näin helposti. Valetta! Ohimenevää huijausta! Totuus on oikeassa, mutta suljen korvani siltä.

Mitä kokoa sä etsit? Kysymys ei ole suunnattu minulle vaan farkkupinoa pläräävälle naiselle. Kaksseiskaa. Hymy hiipii varkain kasvoilleni ja jatkan toppien katselemista. Kaksseiska. Minä olen kaksneljä. Joskus hyvinä hetkinä kakskolme. Pieni, pienempi.

Sovituskopissa kiskon farkkuja jalkaani. Käännähtelen peilin edessä ja hymyilen. Farkut ovat auttamattomasti liian suuret, vaikka ovat pienintä mahdollista kokoa. Nämä ovat niitä harvoja hetkiä kun hymyilen peilikuvalleni. Tälläisinä hetkinä me olemme ystäviä ja me pidämme toisistamme. Muualla minä vihaan sinua. Ja sinä minua. Muualla emme enää hymyile kun tapaamme. Mutta tänään, tämän pienen hetken ajan me olemme best friends forever.

Äitikin tuli hetkeksi kanssani ostoksille. Kato, farkkuja 9,95€!, äiti huomaa. Joo, mä oon sovittanut niitä, mut ne... ei istuneet. En voinut sanoa, ettei niissä ollut tarpeeksi pientä kokoa. Äiti olisi taas huolestunut ja alkanut tuputtaa ruokaa ruokaa lisää ruokaa. 25-tuumaiset vain ovat liian isot. Minkäs teet.

Kotona ostoskassit tippuvat käsistäni eteisen lattialle enkä minä ole enää iloinen. Todellisuus on palannut muistuttamaan olemassaolostaan. Ostoksista on kadonnut kiilto, glitter ja hileet ovat auttamatta rapisseet pois ja jäljellä on vain arkisen harmaa pinta. Minä olen masentunut. En jaksa iloita enää niistäkään.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Madonna - Secret

F32.2

Kellon viisari heilahtaa jälleen yhden askeleen eteenpäin kellotaululla. Olen jäänyt yksin odotushuoneeseen. Lääkäri on kahdeksan minuuttia myöhässä. Viimein hän tulee hakemaan minua. Hänen huoneensa on kauimpana odotushuoneen penkeistä. Matka tuntuu luvattoman pitkältä. Minä odotan, että kättelemmekö me. Emme kättele. Ai niin kun tämä on terveyskeskus.

Edellinen aika lääkärillä oli toukokuussa. Naislääkärillä. Nyt mieslääkärillä. Ihan niin kuin vaihteeksi. Paitsi, että lokakuussa tämä naislääkäri palaa takaisin töihin ja palaa myös minun lääkärikseni.

Lääkäri: Sulla ei oo käytössä mitään masennuslääkettä!? Kirjoitanko sulle reseptin?
Minä: Ei tartte. Emmä haluu syödä niitä.
L: Mikset?
Minä: Koska mä haluan kokeilla olla ilman. Että olisko jotenki selkeempi olo.

Tällä hetkellä ei ole, mutta hitot siitä. Pääni on varmaan mennyt jo pysyvästi sekaisin kaikista niistä lukuisista lääkkeistä, joita olen popsinut vuosien varrella.

Silmäilen lääkärin työpöytää. Pöydällä on muutama kynänteroitusroska. Minun tekisi mieli kurottautua ja pyyhkäistä ne lattialle. Pöydällä on myös iso nivaska papereita paketoituna vaaleanvihreän kansipahvin suojiin. Papereita on aivan liikaa ja heppoinen kansipahvi on ratkeamaisillaan liitoksistaan. Sitten silmäni osuvat pahviin teipattuun valkoiseen lappuun. Lapussa on minun nimeni ja sotuni. Siis koko tuo lähemmäs 4 sentin paksuinen nippu papereita ovat minusta. Minun sairauskertomukseni. Onko se noin paksu? No onhan niitä kertynyt siihen 8 vuoden ajalta. Voi luoja.

L: Miten sulla menee sun psykologin kanssa?
Minä: Hyvin. Mä en vaan osaa vielä kertoa ihan kaikkea. Tai se ei oo ainakaan helppoa. Kun on uusi ihminen niin siksi.
L: Kun sun psykologisi oli vaan huolestunut susta.

Ahaa, tietty koska puhuimme viimeksi itsemurhasta. Mutta kun en minä ole nyt mihinkään kuolemassa. Hei herra lääkäri, how would you like to die?

L: Mä kirjoitan sulle tätä sairaslomaa kuntoutustukea varten maaliskuun loppuun asti. Se on sellainen realistinen aika, jonka Kelakin voi hyväksyä.

Tosiaan sairauspäivärahan maksu lopetettiin syyskuuhun mennessä, koska silloin sitä oli maksettu minulle jo maksimimäärä 300 päivää. Nyt olisi tarkoitus hakea kuntoustukea.

Labratulokset oli myös tarkoitus kysyä, mutta tietysti unohdin. Saamarin saamari. Täytyy katsoa saanko ne selville psykologini kautta. Tahdon tietää miten rappiolla todellisuudessa olen. Tämänhetkiset diagnoosit kuitenkin sain selville ja ne ovat:

F32.2 Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita
F50.0 Anorexia nervosa

Piirteitä persoonallisuuden kypsymättömyydestä

Emma Louise - Jungle

If I die, it was just an accident

Viime viikolla ei ollut psykologiaikaa, koska psykologini oli sairastunut. Tänään oli viimein aika pitkän tauon jälkeen.

Psykologi: Meillä olikin tässä nyt pidempi tauko. Miten sulla on mennyt?
Minä: Mulla on ollut tosi sekava olo. Mut se on jo vähän helpottanut.
P: Onko sulla ollut sellainen levoton ja ahdistunut olo?
Minä: No joo sitäkin. Mut mä en pysty ajattelemaan mitään enkä keskittymään mihinkään enkä kirjoittamaan tai tekemään yhtään mitään.
P: Oletko sä nyt ajatellut jotain erityisesti?
Minä: Oon mulla asioita, joita mä oon nyt miettinyt. Ja ne stressaa mua. Mut tää sekava olo tulee jostain muualta.
P: Niin sullahan ei oo tehty nyt mitään lääkemuutoksiakaan?
Minä: Ei. Ei mulla mee nyt mitään.

P: Minkä arvosanan sä antaisit sun viikolle?
Minä: Kaks.
P: Eli ei oo mennyt hyvin.
Minä: Ei.

P: Ootko viillellyt?

Minä: En oo... mut on tehnyt mieli. Varmaan joka päivä.

P: Millä sä olet saanut hillittyä itseäsi?

Minä: Ei oo vaan ahdistanut niin paljon, että olis tarvinnut viiltää. Mut en mä yritä sitä mitenkään estää. Mulle on ihan sama viillänkö vai en.

P: Mitä sellaista sä olet tehnyt, josta sä olet saanyt mielihyvää?
Minä: Kattonut telkkaa. Mut ei se nyt mitenkään erityisen mielekästä oo ollut. En mä saa mistään enää mielihyvää.
P: Entäs näistä?

Saan käteeni listan aktiviteeteista kukkien kastelusta kavereiden tapaamiseen ja pilvien katselusta ulkoiluun.

Minä: No suurinta osaa asioista mä en oo tehnyt ja ne mitä oon tehnyt niin en mä niistä mielihyvää oo saanut.

P: Miten sä olet syönyt?
Minä: Liikaa.
P: Ettäkö aina vaan liikaa?
Minä: Joo. Kun mä haluaisin vaan painaa vähemmän. Ja olla laihempi.
P: Mitä sä oot tänään syönyt?

Suupieleni nousevat tahtomattanikin hymyyn.

Minä: En mitään... tai no kahvin.
P: Heikottaako sua tai tunnetko sä ärtymystä? Onks sulla nälkä?
Minä: Ei mitään noista. Mulla on ihan normaali olo.
P: Sun näläntunne on kyllä häiriintynyt.

P: Sä olet varmaan aika siisti ihminen. Tai että sun koti on siisti.
Minä: No joo on se. Tai no tavarat on aina omilla paikoillaan.
P: Toi liittyy kyllä vahvasti sun vaativaan persoonallisuuteesi. Mitä sä luulisit, miksi sulla on tarve kontrolliin kun sä kontrolloit sun syömisiäkin?
Minä: Mulla on siten tunne, että mä pystyn edes jotenkin hallitsemaan mun elämääni.

Päädymme jostain kautta taas kuolema-aiheeseen:

Minä: Kun mä en halua elää. Mä haluan kuolla.
P: Entäs jos ei olisi mahdollisuutta kuolla ennen kuin on 80-vuotias? Mitä sä sitten tekisit?
Minä: Kärsisin. Menisin sänkyyn peiton alle ja oottaisin, että oon 80.
P: Valitsisitko sä silloin mieluummin onnettoman vai onnellisen elämän?
Minä: No siis onnellisen... mut muutos pelottaa. Kun on tottunut, että asiat on näin. En mä enää edes muista, millaista oli olla onnellinen.

P: Oletko sä miettinyt tapoja? Että miten sä tekisit itsemurhan.
Minä: Joo. On mulla pari.
P: Onko ne kivuttomia?
Minä: No joo. On ne. Mut enemmän mä olen miettinyt, että niillä sitten oikeasti kuolee. Ettei jää vahingossa henkiin.
P: Mitä ne keinot on?
Minä: En mä kerro.
P: Mikset?
Minä: Koska mä en halua puhua niistä.
P: Entä sun vanhemmat ja ystävät. Miltä niistä tuntuisi?
Minä: Kyllä ne selviäisivät.

P: Tuleeko sulle impulssia, että sä saattaisit tehdä jotain?
Minä: Kyl mulle aina välillä tulee. Ja sitten mä pelkään, että mä teen jotain ja kuolen, vaikka mä en haluaisi kuolla. Koska mä en haluu kuolla ihan vielä. Mä haluan vielä tehdä ja nähdä joitakin juttuja. Ja mulla on asioitakin hoidettavana.

Eli jos kuolen huomenna, se oli sitten vahinko. Tai onnettomuus. Sillä en minä tahdo ihan vielä kuolla.

Pharrel Williams - Happy

Unhappy birthday!

Syntymäpäiväjuhlat. Ennen se oli yksi vuoden odotetuimpia päiviä. Vaan ei enää. En olisi edes halunnut mitään juhlia. En halua juhlia sitä, että olen taas yhden vuoden vanhempi. En halua juhlia sitä, että olen elossa. Se vain masentaa minua.

Pidin juhlat vain, koska tätini ja serkkuni olivat tulleet Ruotsista käymään ja synttärini (jotka olivat jo elokuussa) olivat hyvä syy kokoontua yhteen. Muilla oli mukavaa. Minä olisin halunnut kotiin peiton alle nukkumaan. Olen vanha ja väsynyt. En minä jaksa juhlia. Kivoja lahjoja sain kyllä. Vaikka eivät nekään tee minua enää iloiseksi.

Synttärikakussa 23 kynttilää. 15 kynttilää symboloimassa onnellisia vuosia elämässäni, loput 8 edustivat elämäni synkkiä masennusvuosia. Kolmasosan elämästäni olen ollut onneton. Eikä se siihen jää. Surullista.

Vuosi vuodelta olen vain vanhempi ja väsyneempi. Kynttilät kakussa lisääntyvät yhtä mukaa toivottomuuden kanssa. Silti olen yhä täällä. Olen jo 23. Masennuttuani ja sairauteni aina vain pahetessa, en koskaan ajatellut eläväni näin vanhaksi. Ajattelin aina, että kuolen ennen kuin täytän 18. Tai 19. Tai 20. Ja nyt olen jo 23. Olen ainakin vielä elossa. Olisiko se syy juhlia?

23. Minun pitäisi olla elämänjanoinen ja utelias. Tehdä realistisia ja ei niin realistisia tulevaisuuden suunnitelmia. Opiskella ja elää parisuhteessa. Hullutella. Olla onnellinen. Ei toivoa omaa kuolemaa. Ei sellaista kuulu miettiä kun on 23. Ei vain kuulu. Se ei ole luonnollista. Ja silti minä mietin. Minä odotin mustaaenkeliä saapuvaksi, mutta ei se tullut. Ei tullut ja vienyt minua pois. Minä olin päivänsankari. Voi miksei se vienyt minua pois?

Syntymäpäivät ovat ohi. Olen uupunut ja huono omatunto kaihertaa mieltä. Kuka käski syödä liikaa täytekakkua? Läski läski läski. Ei olisi tarvinnut syödä niin paljon sitä täytekakkua. Eikä luumukakkua. Eikä mitään muutakaan. Ei, vaikka olisi synttärit. Eivät ne oikeuta mässäilyyn. Hyi! Tyhmä tyttö!

Äiti pakkasi kotiinkin vietäväksi mokkapaloja ja luumukakkua. Pakko oli ottaa. Illalla äiti soittaa Moi, niin kun siinä oli sitä kaikkea häslinkiä niin mä unohdin ihan kokonaan laittaa sulle sitä suklaamoussekakkua mukaan! Mä tuon sitä sulle huomenillalla. Hyvää yötä!

Kiva. Kiva juttu.

Tuomari Nurmio - Lasten mehuhetki