Done my best - still not enough

Yliopiston pääsykokeet. Ohi. Mä olen aivan loppu. Finito. Kaputt. Maanantaina oli luokanopettajakoulutuksen soveltuvuuskokeet, eilen maantiedon pääsykoe. Mä haluaisin opettajaksi... siis jos mä ylipäätään edes haluaisin jotain. Monta tuntia matkustamista ja lukemista, monen tunnin koetilaisuudet, kun mun jaksaminen on luokkaa 60% ja keskittymiskyky on 55% (on se ollut huonompikin). Mä voisin nukkua seuraavat sata vuotta, kiitos. Mä olen niin poikki.

Silti. Enemmän olis pitänyt tehdä. Lukea enemmän... paljon enemmän. Haastattelu ei mennyt niin hyvin kuin olisi voinut. Musta olisi ollut niin paljon parempaankin. Ja maantiedon koe oli helppo, mutta tein aivan tyhmiä virheitä. Musta tuntuu, että mä tein kaikkeni mihin tässä kunnossa tällä hetkellä pystyn, mut mä en jaksa uskoa, että se riittää. Pitäisi pystyä niin paljon parempaan.

30.6. tulee tulokset. Enhän mä tiedä, olisinko mä edes opiskelukykyinen. Syksyllä mä aloitin kasvatustieteen perusopinnot avoimessa yliopistossa. Mulla pitäisi nyt olla suoritettuna 25 op. tai ainakin sinnepäin. Mulla taitaa olla 4 op. En mä varmaan olisi. Mut kyllä mä yrittäisin, jos tulisin valituksi. Mä ihan todella lupaisin yrittää.

Kiitos muistutuksesta, maantiedon kirja. Vaikka eipä se enää näin pitkän ajan jälkeen tunnu miltään. Mä oikein odotin, kuinka kohtalon ironiasta siinä kokeessa olisi ollut esseetehtävä tsunamista. Ei ollut. Surullista on, että mä olisin tiennyt siitä kaiken.

#Truestory

Here's some truly depressing facts that I collected for you guys.

Put down the fork

Paino 39,5 kg. Kaikesta bulimioinnista ja sortumisista huolimatta paino on päinvastoin laskenut. Jihuu! Mittailen itseäni kriittisesti peilistä. Joka sentti, joka puolelta, joka kulmasta. Reidet näyttäis kaventuneen. Ihanaa. Ja ranteet on selkeesti kapeammat. Mä en tajua, miten mulla aina ensimmäisenä kaventuu ranteet, kun eihän niissä oo mitään mitä voisi edes lähteä. Oon mä kyllä ehkä ihan oikeasti laihtunut. Mä oon todella laihempi. Mä näen sen jopa itsekin, vaikka itse sitä on kaikkein vaikein nähdä. Mut vielä pitää saada paljon pois.

Mä en voi uskoa, että mä oon todella saanut maaliskuun lopusta 4 kiloa pois. Jollekin se voi olla vähän ja hitaasti, mulle se on paljon. Bmi 15.8. Ihan kiva, mutta ei läheskään tarpeeksi pieni. Se on vielä niin lähellä lukua 16, joka on iso luku. 14 olis kaunis luku... ainakin nyt alle 15. Mut mä pystyn tähän! Mä tuun olemaan vielä laiha, tosi laiha.

Tänään mä olen syönyt yhden tonnikalasalaattiaterian. Mun piti syödä siitä vaan puolet, mut söinkin sen sitten kokonaan. Mut se ei oo paha, kun se on vaan salaattia. Enkä mä ole tänään syönyt mitään muuta. Paitsi 4 mukia kahvia. Eikä mulla ole edes nälkä! Täydellistä!

FUDGE

Tiistai-ilta. Keksin alkaa leipoa kinuskipaloja, jotka sain iskältä. Sellainen lisää-vain-vesi -juttu. Paketin mä olin sullonut kuivakaapin ylähyllylle ulottumattomiin (koska en pysty heittämään syötäväksi kelpaavaa ruokaa roskiinkaan). Jollain tapaa, että poissa silmistä - poissa mielestä ja ehkä jos se tarpeeksi pitkäksi aikaa unohtuu sinne niin se saattaa vaikka kadota itsestään jonnekin olemattomiin. Jotenkin satuin muistamaan ne kinuskipalat juuri nyt. Huono idea. Hyvin, hyvin huono idea. Sillä lapasestahan koko homma lähti. Pahasti lähtikin.

Olin ajatellut syödä sivistyneesti yhden, pienen kinuskipalan. Niin kuin normaalit ihmiset tekevät. Otan yhden palan... tai no ehkä nyt kuitenkin kaksi. Menen katsomaan tv:tä. Palat on kadonneet hetkessä vatsaan. No ehkä voin ottaa vielä yhden... no nyt vaan yhden enää. Ramppaan keittiön ja olohuoneen väliä hakien palan kerrallaan.

Jossain vaiheessa havahdun siihen, että olen vetänyt puoli pellillistä ja mulla on järkyttävän huono olo kaikesta siitä sokerin yliannostuksesta. Siis oksentamaan. Kinuski ja toffee on yks kamalimpia oksentaa. Ne polttaa, kirvelee ja sattuu kurkussa. Siksi mä yleensä pyrin välttämään niitä, ihan jos vaikka tuleekin tarve tyhjentää itsensä.

Myöhemmin illalla löydän itseni vielä uudestaan pellin äärestä syömässä kinuskipaloja. En malta edes istua keittiönpöydän ääreen vaan syön seisaaltaan. Ihan pari palaa vaan. Vaikka olen juuri muutamia tunteja aiemmin ahminut ja oksentanut puoli pellillistä. Eikun lisää vaan. Tämä on niin kaukana normaalista kuin vain voi olla. Tää on sairasta. Miksen mä voi olla normaali niin kuin muutkin?

Mä tarviin apua.

Purification

Kumarrun ja työnnän sormet kurkkuun. Oksennus tulee ja olo helpottaa saman tien. Mä haluan aivan kaiken ulos, vatsan täysin tyhjäksi ja siksi mä menen vahingossa liian pitkälle. Niin pitkälle, että vatsahapot nousevat ylös. Oops. Ne maistuvat suussa kitkerältä. Että goodbye teeth vaan. Ilmassa leijuu oksennuksen imelän makea haju, joka tarttuu ikävästi sormiin eikä lähde hetkeen, vaikka kuinka pesisi niitä saippualla.

Eikä tarvitse edes salata oksentamista, kun asuu yksin. Ei oksentamista silloin, kun muut poistuvat edes hetkeksi kotoa, vaikka viemään roskia. Ei oksentamista suihkussa tai veden juostessa lavuaariin eikä leffaillan jälkeen pusikkoon ennen kotiin tulemista. Aivan liian helppoa. Aivan liian vaikeaa katkaista kierrettä.

Mun on pakko lopettaa tää. Tää tulee jo mun uniinkin. Yksi yö mä näin unta, että mun hampaat vaan mureni mun suuhun kuin murukeksit. Mä heräsin aivan paniikissa ja kävin kielellä läpi hampaat. Ensin ylähampaat, sitten alahampaat. Kaikki tiukasti paikoillaan. Luojan kiitos. Mikä painajainen. Mä katson Youtubesta EDucating Shannyn videoita ja päätän, että mun on ihan oikeasti lopetettava tää.