In parallel universe you didn't die

Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge. Sä pitäisit siitä. Mä olen aivan varma siitä. Sä ehdit nähdä vaan ekan osan ennen kuin sä lähdit pois tästä maailmasta. Lähdit aivan liian aikaisin. Mut mä uskon, että sä olet nähnyt kaikki muutkin osat. Ehkä sä olet istunut elokuvateatterissa mun vieressä. Mä en ole vaan tiennyt sitä.

Mä kuvittelin sut tänään sinne saliin ja hymyilin. Mun viereen sä et voinut istua, kun mun molemmilla puolilla istui jo toinen. Muutenhan sä olisit istunut siihen. Mut ehkä sä istuit ylimmällä rivillä. Siellä reunassa, josta kukaan ei ollut varannut paikkaa. Samalla lailla irttaripussi sylissä kuin mullakin, vaikka säkin olisit ostanut Mässä Yxejä, jos niitä vielä myytäis. Säästät leffalipun niin kuin mäkin. Pimeässä salissa, vaikka kukaan ei voisi muutenkaan sua nähdä. Hymyilit, kun Johnny Depp tuli kuviin. Vaikka enhän mä tiedä, fanittaisitko sä enää Johnny Deppiä. Et varmaan. Mut kun sä lähdit niin aika pysähtyi sun kohdalla ja siksi aina kun mä ajattelen sua niin sä olet 14-v. Sori rakas mut mä en voi sille mitään.

Ja kun Pirates of the Caribbeanin elokuvamusiikki alkaa soida niin mä muistan sut. Se tuo sut aina mun mieleeni. Aina. Sulla oli sen soundtrack cd:llä. Mä en saa päähäni, että kuunneltiinko me sitä joskus yhdessä. Mä sain sen sun äidiltä, kun sua ei enää ollut. Se on mulla vieläkin.

Piti ostaa vaan ihan pieni pussi karkkia sen kunniaksi, kun mä olen odottanut tota elokuvaa niin pitkään. Mut Makuunissa homma lähti ihan lapasesta. Karkkilaareja täynnä toinen toistaan värikkäämpiä karkkeja. Ota minut, ota minut, ota minutkin ja minä lankesin täysin niiden houkutuksiin. Pussi maksoi yli 3 euroa ja se on aivan liian suuri. Hävettää. Miksi? Miksi mulle käy aina näin? Miksi mä sorrun? Heikot sortuu. Vahvat ei.

Jossain välissä elokuvaa tulee huono olo kaikesta siitä sokerista, mutta mä jatkan karkkien tunkemista suuhuni. En ymmärrä miksi. Ihan kuin mä ajattelisin, että Antaa nyt sitten saatana mennä ihan kunnolla! Tarpeeks huonon olon kun itelleni hommaan niin ehkä muistan sen ens kerralla, kun tekee mieli ostaa karkkia enkä sitten enää sorru.

Kotona yritän totta kai oksentaa karkit, mutta ainoastaan viimeisimmät tulevat ylös. Muut ovat jo ehtineet lasehtia jonnekin vatsan pohjalle ulottumattomiin. Onneks mä en ole syönyt tänään yhtään mitään muuta. Enkä aio syödäkään. Aamupaino 39,7 kg ja mä en vaan saata kestää, jos se on huomenna enemmän. Se ei saa olla.

Don't give up!

Keskiviikko. Aika hoitajalle. Sen ovessa on lappu, jossa elämää verrataan pesukoneeseen. Tänään pöydällä ei näy Sisu-askia. Korkkitaulullekin on ilmestynyt uusi lappu. Siinä lukee Hey you, don´t give up, okay? Hymyilyttää. Enkä minä aio luovuttaa. Käytävältä kuuluu hoitajien kovaäänistä keskustelua. Tekisi mieli tempaista ovi aukia ja huutaa, että turpa kiinni, nyt on mun aikani.

Musta tuntuu, että sulle on parempi, jos sä pääset sinne psykan polille. Kun mä en taida osata auttaa sua tarpeeksi hyvin toisin kuin he siellä ja siellä sä saisit tiiviimpiä käyntejä. Mut jos sä et pääse sinne, niin jatketaan sitten sun käyntejä täällä. En osaa sanoa mitään. Mut mustakin on parempi, jos mä pääsen sinne, vaikka tämän hoitajan kanssa olis saattanutkin toimia.

Onks BDI-testi sulle tuttu? Sä voisit tehdä vielä sen. Naurattaa. Turhankin tuttu. Muistan kysymykset jo varmaan ulkoa. Olen tehnyt sen satoja kertoja. Ja teen taas. 48 pistettä. Maksimi 62 pistettä. Hoitaja näyttää sen olevan vakavimman masennuksen pistevälillä. Tiedän. Mut joskus oon saanut korkeampiakin pistemääriä. Hoitaja lopettaa tapaamisen 10 minuuttia etuajassa.

Tänään psykiatri. Sillä on kofeiiniyliannostus ja se paahtaa käynnin läpi 15 minuutissa. Lääkitykseen ei tehdä muutoksia, koska mustakin se tuntuu tällä hetkellä ihan hyvältä. Seronil 30 mg ja Ketipinor 50 mg. Näillä mennään. Se ei kysy, haluanko mä kuolla. Mä odotan sitä kysymystä, koska kaikki aina kysyy sitä, mut se ei kysy. Ei sitten. Mut kyllä mä haluan. Tai ehkä en... en ole aivan varma sittenkään.

Psykiatri on tyrmistynyt siitä, että siinä kunnossa missä mä tällä hetkellä olen, mä en ole vieläkään saanut kutsua psykan polille tiivimpään hoitoon. Mä tarviin paljon useammin käyntejä kuin kerran kahdessa viikossa. Mut se sanoo, että se hommaa mut nyt sinne. Piste. Mut kyllä mä itsekin haluan sinne ja mulla on motivaatiota käsitellä asioita. Ehkä mulla on sittenkin vielä toivoa.

Killing calories

Piti nähdä aamulla kuntoutumisenohjaajaa ja saada jotain järkevää aikaiseksi. No ohjaaja joutui perumaan ja mä nukuin yhteen asti enkä saanut aikaiseksi mitään. En järkevää enkä vähemmän järkevää. Puoli päivää meni taas sängyssä maaten. Great.

Paino 39,9 kg. Voi luoja sentään, se kävi jo 39,6 kg:ssa, mutta mä olen onnistunut taas syömään itseni painavammaksi lihavammaksi. Senkin perso läski ahne ahmatti possu hyi hyi hyi häpeä. Mut nyt täytyy pysyä vahvana ja paastota. Tai ainakin syödä tosi tosi tosi vähän. Paino ei saa missään nimessä nousta yli 40 kg:n. Hell no yack!

Kaivan vimmatusti ruokakaappeja. Roskiin roskiin roskiin. Juustoa, keksejä, karkkia, sipsiä... Roskiin vaan. Ruuan heittäminen roskiin hävettää, koska on ihmisiä, joilla ei ole ruokaa, mut en mä voi noita syödäkään. Onneksi ne on lähinnä vaan bileistä jääneitä jämiä. Eikä mun edes tekisi mieli syödä noita. Tunnen itseni vahvaksi. Mulla on itsehillintää. Mä pystyn tähän. Musta tulee vielä tosi laiha.

Tänään aika hoitajalle. Tuntuu ihan hyvältä päästä taas puhumaan. Toivottavasti se ymmärtäisi mua. Mut musta tuntuu, että se ymmärtää.

Familiar places

Siitä on jo muutama viikko, kun se tuli tv:stä eli Arman Pohjantähden alla jakso 4 - Mielenterveys (katsottavissa edelläolevasta linkistä). Mun mielestä se oli hyvä jakso. Aihetta oltiin osattu lähestyä mielenkiintoisesti ja siinä käsiteltiin hyvin mielenterveyttä, vaikkakin vaan lähinnä skitsofrenian ja dissosiatiivisen identiteettihäiriön kautta, joita mulla ei ole. Mut ei kaikkea mahtuiskaan käsittelemään yhdessä jaksossa. Kannattaa kyllä katsoa.

Tuttuja maisemiakin siinä oli. Muumilaakso nimittäin. Tutut pääovet, tutut käytävät, tutunnäköinen potilashuone ja eristyshuone. Tossa tosin näytettiin akuuttipsykan osastoa ja siellä mä olen ollut vaan sen 4 tuntia, kun olin ottanut yliannostuksen, mut samassa rakennuksessa sijaitseva suljettu osasto on melkeistään ihan identtisen näköinen. Siinä eristyshuoneessa vaan missä mä olin, ei ollut ovessa ikkunaa. Lääkäreitä ja hoitajia en tosin tunnistanut.

Klubitalonkin tiedän. On mua yritetty sinne saadakin, mut en oo vaan jaksanut koskaan mennä.

Lääkkeetkin oli tuttuja, joita jakson alkupuolella näytettiin pinoissaan. Mä tajusin, että oon käyttänyt niistä lääkkeistä aika lailla jokaikistä. Paroxetin, Venlafaxin, Triptyl, Citalopram, Doxal, Zoloft, Seronil... En tiedä, olisko pitänyt itkeä vai nauraa. Nauroin kuitenkin.

#Endthestigma

Mä julkaisin ton ylläolevan kuvan just Facebookissa. Mun omatekemän kollaasin asioista, jotka liittyy muhun. Kyllä, mua pelottaa ja jännittää. Mut samalla mä tunnen helpotusta. Mä olen ylpeä itsestäni. Nyt on Mental Health Awareness Month ja mä saan sanoa, että se koskettaa mua.

Miksi pitäisi salailla? Mä olen kyllästynyt salailuun. Valehtelemaan ja keksimään selityksiä, kun kysytään miksen ole koulussa tai töissä, miksen halua seurustella, miksi väsyn niin helposti, miksi en jaksa aina tavata, miksi minulla kestää vastata viesteihin tai miksen ota yhteyttä.

Tämän takia.

Jos mulla olisi joku fyysinen sairaus niin en mä sitä häpeäisi. En mä häpeä mun kilpirauhasen vajaatoimintaa eikä mun ole vaikea puhua siitä tai kertoa ihmisille, että mulla on se. Miksi siis hävetä psyykkisiä sairauksia? Nekin on sairauksia. Enkä mä ole niitä halunnut.

Keep on fighting and smiling!

#mentalhealthawareness #endthestigma #1in5 #youarenotalone