Live. Laugh. Die.

I'm sorry mom

Anteeksi, etten jaksa leipoa äitienpäiväkakkua, tuoda aamiaista sänkyyn tai tehdä ruokaa. Anteeksi, etten koskaan soita enkä jaksa enää kovin usein tulla käymään. Anteeksi, että olen ollut pettymys enkä pysty olemaan parempi tytär. Anteeksi, jos en jaksakaan.

New nurse on the block

Aika uudelle hoitajalle. Edellinen tosiaan ilmoitti viime käynnillä, että tää oli nyt sitten meidän viimeinen käynti, että sulla vaihtuu hoitaja. Kiva. Onneks mulla ei ollut mitään hyvää hoitosuhdetta sen kanssa. Saati sellaista kiintymystä niin kuin mulla oli mun terapeuttiin, kun tunsin, että tämä ihminen osaa auttaa ja todella ymmärtää mua, tämä ihminen on se, joka mut voi pelastaa. Jos mun terapeutti olis tehnyt mulle noin ni mä olisin varmaan polilta kävellyt suoraan ensimmäisen vastaantulevan auton alle. Ei noin vaan voi tehdä.

Odotushuoneessa soi Aki Sirkesalo. Annoin pikkusormen, se vei koko käden. Mä annoin syömishäiriölle pikkusormen ja se vei mun koko kehon. Mä tajuan, etten ole kuunnellut Akia aikoihin. Kyllä, mä aloin kuuntelemaan Akia aikoinaan siksi, koska Akikin oli tsunamissa ja tietääkseni samassa hotellissa kuin Eeva ja mun oli vain saatava selville kaikki mahdollinen katastrofiin liittyvä. Mut sitten mä aloin pitää sen musiikista oikeasti.

Uusi hoitaja on mies. Epäilyttää. Voiko mies koskaan täysin ymmärtää nuoren naisen tunteita ja ajatusmaailmaa? En tiedä, mutta annan hänelle mahdollisuuden. Jos hoitosuhde ei toimi, saan vaihtaa hoitajaa. Koska mikään ei olisi turhempaa kuin käydä käynneillä, josta ei saa mitään apua.

Se on ihan mukava. Sillä on sivupöydällä iso sininen juomapullo ja aski Sisuja. Musta Sisut maistuu pahalta. Tietokoneen näytön selkämyksessä on tarra, jossa on ilmakuplia. Tekisi mieli korjata se. Nenäliinoja ei näy. En mä niitä tule tarvitsemaan, sillä mä en koskaan itke toisten nähden, mutta jostain syystä katse hakeutuu aina ensimmäiseksi etsimään ne.

Hoitaja: Mä oon ollut tuolla osastolla töissä, jossa säkin olet ollut, mutta mä en kyllä muista, että ollaanko me tavattu tai juteltu aiemmin. Ei me taideta olla.
Minä: Joo siis mä olin siellä vaan 4 tuntia, silloin kun olin ottanut sen yliannostuksen, mut ei me joo olla tavattu, koska mä muistan aina kaikki ihmiset.

H: Nyt sulle tuli taas uusi ihminen, joka ei tiedä susta oikeastaan mitään ja jolle sä joudut kertomaan asiat uudestaan.

Niin tuli, mutta jostain syystä se ei tunnu enää uuvuttavalta. En tiedä, ehkä olen jo niin turtunut. Ainakaan kaikkea ei tarvitse enää puhua uudestaan. Suuri osa on jo niputettu ja paketoitu sievästi pakettiin. Done. Completed. Wrapped up. Ehkä nyt voi keskittyä vaan nykyisyyteen.

H: Täällä lukee, että sulla on itsetuhoajatuksia. Onks sulla ihan itsemurhasuunnitelma?
Minä: On joo.
H: Mikä?
Minä: Mä en kerro sitä. Se on liian yksityistä... liian henkilökohtaista mulle. Niin mä en koskaan kerro sitä kenellekään.

Oikeastaan... miksi en voisi kertoa? Mitä mä pelkään? Että se järjestää jonkun ympärivuorokautisen partion sinne siltä varalta, että mä satun tulemaan paikalle?

H: Voitko sä luvata, että kun sä lähdet täältä käynniltä niin sä et mene tappamaan itseäsi?
Minä: Joo voin mä. Mulla on tulossa syksyllä yks ulkomaanmatka ja mä haluan ainakin sinne.

Seuraava aika kahden viikon päästä. Täytyy miettiä jotain puhuttuvaa sille käynnille, jotta saan siitä kaiken mahdollisen hyödyn.

My heart says STOP

Kevään ekat pesistreenit. Näitä mä oon odottanut. Odottanut siitäkin huolimatta, että mikään ei tunnu enää kiinnostavan. Mikään ei tunnu enää miltään.

Mä olen syönyt vähän, etten ihan pyörry treeneihin. Tosin söin omasta mielestäni kuitenkin liikaa ja oksensin melkein kaiken pois. Silti. Tuntuu, ettei kehossa ole lainkaan energiaa. Kuin juoksisi juoksuhiekassa. Tuntuu, kuin en pääsisi ollenkaan eteenpäin. Mun kehossa ei ole enää yhtään voimaa. Ei yhtään lihaksia. Mä olen sen sellaiseksi riuduttanut. Se on surullista, sillä mä olin ennen niin nopea juoksemaan. Mut siitäkin huolimatta mä tahdon jatkaa kohti pienempää painoa, kohti laihempaa minää.

Kolmospesältä kotiin juostuani sydän takoo rinnassa niin lujaa, että mä pelkään sen tulevan siitä läpi. Sydäntä pistää. Koskee. Ja mä todella pelkään sen menevän rikki. Please, älä hajoa just nyt. Mulla on todettu sydämen vajaatoimintaa, mutta ekg:t on olleet aina normaalit eikä multa ole urheilua kielletty. Silti mua pelottaa nyt ihan todella.

Peli on loppu ja mun jalat tärisee. Kädet tärisee. Oikeastaan koko keho tärisee. Mulla ei ole kylmä tai en ole varma. Ehkä mun keho vaan sanoo, että nyt riittää. Ehkä se on niin loppu. Mä toivon, ettei kukaan huomaa.

Mä olen vielä pitkään pelin jälkeen hengästynyt ja rintaan koskee. Mä en tiedä, miten mä uskallan mennä seuraaviin treeneihin. Mut mä en haluis jäädä poiskaan.

We're angels

Yö on pimeä. Kädet täynnä viiltoja, mä yritän selvitä huomiseen. Mut ei ole pienen ihmisen helppoa, kun ei meinaa jaksaa. Maailma painaa harteita lysyyn. Saisipa vaan nukkua. Kadota. Lakata olemasta. Pois. Mut vielä on pakko jaksaa. Mä olen väsynyt ja heikko, mut silti vahvempi miltä näytän. Vahvempi kuin kukaan osaa kuvitella. Kukaan ei voi tätä käsittää. Ymmärtää. Mut ei oo mun aikani vielä. Mä oon täällä vielä huomenna. Mä lupaan.