What? You don't like restaurants!?

Tädin synttärit. Pöytä varattu ravintolasta. Mä en tahdo mennä. En tahdo en pysty en halua. Pakko mennä. Pakko syödä. Mä en haluaisi avata koko menua. Menu on iso. Muut tutkailevat omia listojaan innostuneina, nälkäisinä. Mulla ei ole mikään jäätävän kova nälkä, että ihan heikottaisi enkä mä siksi tahdo syödä. Mä en halua mitään. Tarjoilija, haluaisin katsoa anorektikon menua? Sitä, jossa on vain kevyitä, rasvattomia, sokerittomia, suolattomia ja kalorittomia vaihtoehtoja.

Mun piti ottaa salaatti. Tai joku alkupala. Mut mä otin hampurilaisen ja ranskalaiset. Tyhmä tyhmä tyhmä. Miten mä saatoin? Mä jotenkin uskottelin itselleni, että on ihan ok syödä hampurilaisateria ja että mä olisin jollain tapaa oikeuttanut itseni sellaiseen kerta mun painokin on vihdoin laskussa. Mut eihän se ikinä voi laskea, jos mä heti tuloksia saatuani vedän kaksin käsin hampparia naamaan.

Se oli hyvää. Todella hyvää. Tuntui rikolliselta edes nauttia siitä, saati myöntää asia täällä. Ei saa nauttia eikä saa pitää ruuasta! Kaduttaa.

Ihan kaikkea en jaksanut syödä, mut kattokaa nyt tota annosta!

Kotona yritin oksentaa kaiken pois, mutta oli jo liian myöhäistä. Syömisestä kotiinpääsyyn venähti liian pitkä aika eikä ruoka enää tullut ylös. Ei, vaikka mä käytin kaikki kikkani. Sitä ahdistuksen määrää. Hienoa läski, et saanut edes kompensoitua syömistäsi! Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Häpeä läski, häpeä.

Paino on vihdoin laskussa enkä mä kestä, jos se on huomenna taas noussut tämänpäiväisen ravintolakäynnin jälkeen. En vaan kestä. Paitsi, että sitten mä tsemppaan kahta kauheammin. Piiskaan itseäni kohti parempia tuloksia, kohti pienempiä numeroita vaa'an näytöllä. Pitkään mun paino oli jumissa ensin 42,3 kg:ssa (hyi, miten paljon!) ja sitten 41,1 kg:ssa, mutta nyt se on vihdoin 40,7 kg. Se on jo aika kaunis luku. Kevyt ja kaunis. Toivottavasti mä pian olisin alle 40 kg.

Huomenna mä lähden matkalle ja tulen torstaina takaisin, mutta mä olen ajastanut teille pari postausta, jotka ehdin tässä väsätä.

Everything that matters doesn't anymore

Aika hoitajalle. Mietin taas, mitä teen täällä. Turhaa. Kaikki on turhaa eikä millään ole enää mitään väliä. En jaksa enää yrittää. En jaksa enää jatkaa. Mä en jaksa enää uskoa, että asiat muuttuisivat tästä paremmiksi. Ei ne muutu. Hoitaja kysyy, mistä asioista haluaisin puhua käynneillä. Vastaan etten tiedä. En voi hyvin, mutten tiedä mistä puhua. En osaa.

Kerron, kuinka en voi lainkaan hyvin enkä edelleenkään tiedä miten jaksan jatkaa edes ensi viikkoon saati jouluun asti, jonne olen tehnyt itselleni lupauksen. Jonne on jaksettava. Hoitaja ei välitä. Ei tartu aiheeseen. Ei huolestu. Musta sen ehkä pitäisi? Mut jos se ei huolestu niin ei kai ole aihetta huoleen. Kai mä pärjään. Kai mä jaksan. Hoitaja haluaa taas puhua shoppailusta, sisustamisesta ja halloweenbileistä. Miten kevyitä ja huolettomia aiheita, joista ei tule raskas mieli tai huoli kellekään. Hei vitsi miten kivaa täähän hei auttaakin ja paljon! Musta niistä on jokseenkin turha puhua täällä.

En usko, että saisin vaihtaakaan hoitajaa. Siihen ei kevyesti suostuta. Psykiatrian polillakin sai vaihtaa hoitajaa vaan kerran eikä päätöksestä tulevaan hoitajaan pystynyt vaikuttamaan.  Ei, vaikka mä sanoin, että sen erään kanssa työskentely toimii todella hyvin (siitäkin huolimatta, että tapasin häntä vain kerran), mutta ei, en mä silti häntä saanut. Ehkä mä vaan lopetan käynnit. Jotta joku muu pääsisi, joka saisi siitä apua. Mutta sitten mä jään ihan yksin. Aivan yksin. En tiedä. Pelottaa.

Hoitaja lopettaa tapaamisen 15 minuuttia etuajassa. Hämmästyn huomatessani asian lähtiessäni odotushuoneessa, mutten jaksa edes välittää. En enää. Sama se. Millään ei ole enää mitää väliä.

Paitsi, että sanokaa jos postaustahti alkaa olla turhankin tiivis. On vaan nyt kirjoitusflow päällä.

Happy 5th birthday, Dating Mr. D!

Blogi täytti tänään 5 vuotta! Huimaa! Enkä mä ole kertaakaan koko blogin olemassaolon aikana muuttanut sen nimeä (tai url:ia). Okei, mä kyllä just yks päivä mietin nimen muuttamista, kun mä keksin yhden tosi hyvän nimen, mut enhän mä enää muista mikä se oli. Mut Dating Mr. Depression on kyllä ihan hyvä. Sitähän tää on. And my best friend is Ana.

Kirjoittaminen tuntuu taas tosi hyvältä. Oikeastaan se on lähestulkoon ainoa asia, mikä mua enää kiinnostaa. Kiitos kaikille teille tässä raskaassa matkassa mukana kulkeville lukijoille. Ilman teitä ja teidän ihania kommentteja mä tuskin kirjoittaisin tätä ollenkaan. Ja postausehdotuksia saa aina ehdottaa kommenteissa (vaikka nyt niistä ei olekaan mikään akuutti pula).

Olette tärkeitä, pus.

Binge & Purge

Tiistai. Supermarket. Hyllymetreittäin toinen toistaan värikkäämpiä ja houkuttelevampia tuotteita viettelemässä minua lankeemukseen. Joka kulman takana vaanii uusi houkutus, uusi ansa. Tuotteet kuiskivat nimeäni Osta minut! Minut sinä tahdot! Minä olen hyvää! Syö minut! Ota minut ostoskoriisi! Osta minut! Nyt täytyy pysyä tiukkana. Light Red Bullia ja perunarieskaa iltapalaksi. Light Red Bullia ja perunarieskaa. Light Red Bullia ja ... lankean täyttä päätä ansaan.

Tiedän tasan tarkkaan, minne menen. Kaksi munkkia, toinen omarmunkki - toinen munkkirinkilä, pieni pussi sipsiä ja karkkia, totta kai. Ja ne mitä tulin hakemaankin. Mut ei tässä pitänyt näin käydä. Olen paaston ensimmäisinä päivinä liian heikko. Täytyy olla vahvempi.

En meinaa malttaa odottaa, että pääsen kotiin. Rituaali on aina sama. Äkkiä ulkovaatteet pois, tv auki tai koneelta joku sarja pyörimään ja herkut lastaan viereeni divaanisohvalle. Alkutekstien aikana ei voi vielä aloittaa. Joku itsekuri täytyy olla. On yhtä piinaa odottaa ohjelman alkua.

Ensin päätän, missä järjestyksessä minun tekee mieli herkut syödä. Ensin se, jota tahdon kaikkein eniten, muut suhteessa toisiinsa sopivassa järjestyksessä. Järjestyksen laatiminen on osa rituaalia. Järjestän ne mielessäni omarmunkki karkit sipsit munkkirinkilä. Niitä, mitä kaupasta varta vasten hain en aio syödä tänään.

Sitten alan lappaa herkkuja suuhuni. Ei sekaisin vaan aina yksi herkku kerrallaan. En ehdi hädin tuskin edes maistaa, ahmin ja ahmin ja ahmin. Katse seuraa kuitenkin samalla tv-ohjelmaa. En voi koskaan laittaa tv:tä vaan päälle. Mun on katsottava jotain, mitä oikeasti tahtoisin muutenkin katsoa. Ihan kuin se tekisi ahmimisesta jotenkin hyväksyttävämpää. Euforia on huipussaan. Olen sokeritaivaassa, liitelen hattarapilvien päällä ohi munkkivuorten ja suklaaputousten. Sokeri ottaa minut lämpimän pehmoiseen halaukseensa, silittää päätä ja kuiskii korvaan Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin, rakas pieni lapsi. Ja hetken verran minä jopa uskon.

Jossain vaiheessa loppua alkaa jo ällöttää kaikki se makea. Karkkeja on enää vähän jäljellä, mutta kaikesta huolimatta syön vielä nekin. Eihän niitä voisi jättää huomiselle, sitten mä söisin ne huomenna ja kaikki olisi taas pilalla ja dieetti olisi pilalla ja musta tulisi läski. Paras tuhota kaikki aineisto tänään. Hetken olen vielä sokeripilvessä. Sitten iskee turtumus. Vatsa on yhtäkkiä epämiellytävän täysi ja raskas. Liika makea oksettaa. Seuraa tyhjentyminen. Ei näitä voi sisällekään jättää.

Sormet kurkkuun ja äskeiset herkut päätyvät pönttöön. Karkit ovat tahmeita ja jäävät kurkkuun kiinni. Munkit ja sipsit tulevat yhtenä mössönä. Ihan kaikki ei tule, joten otan laksatiiveja. Vaikka eiväthän ne tosi asiassa mitään auta. Mutta ne ovat tuki ja lohtu. Sen jälkeen kerään roskat sohvalta roskikseen ja menen jatkamaan ohjelman katsomista niin kuin äskeistä ei olisi ollenkaan tapahtunut. Vatsa on tyhjä, olen jälleen puhdas, kevyt ja viaton. Äskeinen pyörii kuitenkin ajatuksena takaraivossa ja saa olon tuntumaan hieman syylliseltä. Että pitikin sortua. Mutta olo olisi moninkertaisesti pahempi, jos en olisi oksentanut.

Ja taas mä päätän, että ei enää ikinä. Ja aina mä sorrun uudestaan ja uudestaan. Pahimmillaan jo seuraavana päivänä. Aina uudestaan. Mulla oli Olanzapiini hillitsemään ahmimista ja se tuntui auttavan, mut sitten ne jostain syystä osastolla lopetti sen. Mulla on seuraava lääkäri 11.11. joten mä kysyn siellä aloitetaanko se uudestaan vai pistetäänkö pillerit taas ihan uusiksi. Mut nyt mä päätän ihan oikeasti: Ei enää ikinä!

Ja miksi mä en ole aiemmin kirjoittanut mun bulimiaoireilusta? Koska mua on hävettänyt niin paljon.

Purge

Kumarran posliinialttarille. Ihan kuten tein eilen ja toissapäivänä ja muistaakseni sitä edellisenäkin päivänä. Ja oliko vielä sitäkin edellisenä? En muista. Tämä on karannut taas käsistä eikä edes vaan yhteen kertaan päivässä.

Posliini tuntuu viileältä kättä vasten. Toinen käsi on melkein puoliksi kurkussa. Kaksi sormea, mutta oksennus ei tule. Melkein itkettää. Pakko saada ruoka ulos. Pakko! Mä en kestä muuten. Ahdistaa, kun ruoka ei tule. Olo on etova, vastenmielinen, raskas. Ruoka tuntuu painavana ja painostavana vatsassa enkä pidä siitä, miltä se tuntuu. En halua tuntea sitä. Haluan, että vatsa on tyhjä ja kevyt. Vaikka en ole edes ähkyssä tai saati edes täynnä.

Yökkään yökkään yökkään vähän lisää. Viimein ruoka alkaa tulla ylös. Leipä jää puoleen väliin kurkkua jumiin eikä liiku ylös eikä alas. Yökkään ja köhin, mutta leipä ei liiku mihinkään suuntaan. Silmät vuotavat ja kynnet raapivat kurkkua. Inhoan niin paljon kun käy näin! Tuntuu niin ilkeältä. Ei pitäis ikinä syödä leipää. Ei muutenkaan, kun se on kiellettyä.

Viimein lähes kaikki tulee pois. Olo helpottuu heti. Ahdistus on poissa. Puhdistautuminen on lähestulkoon onnistunut. Tosin aivan kaikki ei tule ja täydellinen puhdistauminen on sitä, että saa aivan kaiken ulos. Silloin tulee täydellinen rauha, täydellinen helpotus. Täydellinen euforia.

Peilistä katsoo joku, joka näyttää siltä kuin olisi ollut tappelussa. Silmät valuvat, nenä vuotaa. Silmistä on katkennut verisuonia ja meikki on levinnyt kasvoille. Oikean käden rystyset punoittavat hankauduttuaan etuhampaisiin. En ole lyönyt ketään, olen vain vähän pahoinpidellyt itseäni. Enkä edes lue tätä sellaiseksi. Tämä on armo, anteeksianto ja pelastus. Enää en ole likainen ja saastainen. Olen puhdas ja kevyt. Kurkkuun koskee.

Eikä edes kaduta. Ei, vaikka pitäisi. Tai ehkä ihan vähän vaan. Hampaat menee.