Diet day #1

Palasin omaan kotiin. Äidin luona oli hyvä olla jonkin aikaa, mut sitten mä väsyin. Piti nousta aamulla ajoissa ylös, pedata peti, vaihtaa päivävaatteet ylle, jutella ja olla sosiaalinen. Ei musta ole siihen. Mä yritin liikaa, ettei äidille tulis paha mieli.

Ja äidiltä oli vaa'asta paristot loppu. Mä ahdistuin samantien kun mä tajusin etten saa vaakaa päälle enkä pysty punnitsemaan itseäni.

Mä en haluu olla enää läski. En haluu. Enkä aio olla. Tänään alkoi dieetti. Ultimate pro ana weight loss diet process. Kuulostipa hienolta.

Mä ajattelin noudattaa sitä mun omakeksimää dieettiä, jolla keväällä laihduin 38 kg painoon. Siinä ekat päivät on tosi vaikeita, mut jos niiden yli kestää niin sitten on helpompaa ja painokin alkaa laskea. Mä en kerro siitä tarkemmin, koska en halua jakaa kellekään mitää pro ana -vinkkejä, mut siihen mun dieettiin kuuluu vaan tietyt ruoat. Tänään mä olen kyllä syönyt dieettiin kuulumattomia ruokia, mut vaan 1,5 dl risottoa, pienen omenan ja pienen kulhollisen mysliä. Eli ei paha eikä mitään oikeasti "kiellettyä" paitsi mysli. Sitä ei ois saanut syödä. Enkä mä aio syödä sitä enää.

Pitäisi tehdä vielä jumppasarja. Väsyttää. Mut mä tuun niin inhoamaan itseäni, jos mä en tee sitä. Senkin laiska läskipossu. Nyt pitää pysyä tiukkana. Ei sitä muuten laihdu. Periaatteessa sen voisi siirtää huomiselle, mut huomiselle on totta kai oma jumppasarjansa, joten ehkä mä teen sen vaan tänään.

Kävin oksentamassa jogurtin ja ennen kaikkea myslit. Mysli on kyllä yks inhottavampia oksennettavia. Tai on niitä paljon inhottavampiakin. Enää ei ahdista. Tuntuu laihalta. Eka päivä on aina se vaikein, jolloin helposti sortuu herkkuihin tai muuten syömään paljon, mut kun ekasta päivästä selviää niin sitten on helpompaa. Ja mä oon jo voiton puolella. Tästä se lähtee!

Pitkästä aikaa ihan oikea anapostaus. Jos ja toivottavasti kun dieetti kestää niin tulen kirjoittelemaan tästä vielä lisää. On vaan välillä niin kovin vaikea valita mistä kirjoittaa, kun ongelmiakin on niin monta.

Tiedän. Tiedän kyllä. Anoreksia on sairaus sun ei tarvi laihduttaa sä oot laiha oot sairas syö lopeta pro ana mee hoitoon. Ei tarvitse saarnata.

Should I laugh or should i cry?

Odotushuone on tupaten täynnä. Mä en mahdu edes istumaan. Saatana. Joku keski-ikäisten terveysryhmä-mikä-lie on alkamassa. Ne kattelee siihen malliin, että oonko mäkin tulossa mukaan. En ole. Mulla on aika sairaanhoitajalle. Se tulee hakemaan mua taas myöhässä. Eikä se taaskaan pahoittele. Mua ei ikinä haitannut, jos mun terapeutti tuli hakemaan mua myöhässä. Mut täällä mua ärsyttää.

Koko sessio on taas yksi farssi. Suoranainen tragikomedia. Mitä mä täällä oikeen edes teen? Mä yritän kertoa, että voin aina vaan huonommin ja huonommin. Kuinka mä olen päivä päivältä vaan väsyneempi eikä mikään enää kiinnosta. Ei edes ne asiat, jotka joskus vielä kiinnosti. Mä olen huonommassa kunnossa kuin ennen osastoa. Paljon huonommassa.

Sairaanhoitaja sen sijaan haluaa puhua kivoista asioista kuten hiusten värjäilystä, RHCP:n keikasta ja joulusta. Mä yritän sanoa sille, että mä en tiedä miten mä edes tulen jaksamaan sinne jouluun asti. Joko se ei kestä vaikeita aiheita tai sitten se yrittää vaan saada mut paremmalle mielelle vaihtamalla puheenaiheen johonkin kivaan ja kevyeen. En tiedä. Mut ehei, ei auta. Tuntuu turhalta kuluttaa se ainoa aika puhumalla sellaisista asioista, joista mä voin puhua kavereiden kanssa.

Sovitaan seuraava aika kahden viikon päähän, vaikka mulle alkaa olla jo se ja sama, istunko mä täällä vai en. Puhunko mä vai en. Ei tää auta. Äiti kysyi yks päivä, että auttaako tää. Eipä auta ei. Mut on tää silti tyhjää parempi. Parempi kuin olla yksin oman päänsä kanssa. Me lopetetaan tältä kerralta ja mä huomaan, että mulla olis ollut vielä viis minuuttia. Mut se halus näköjään jo lopettaa. Vaikka aloitettiinkin myöhässä. En jaksa välittää.

Olo on lähtiessä melkein raskaampi kuin tullessa.

Only anorexics will understand

Anoreksiamemejä. Tarvinneeko edes sanoa, että samaistun näistä jokaiseen. Kyllä. Jokaikiseen.

Hear me screaming for help

Poliaika. Mä olen odottanut, että pääsen puhumaan. Osastolla oli keskusteluja, mut musta tuntui ettei mua oikein kuultu tai ymmärretty. Tai ettei musta oikein edes välitetty. En tiedä. Ennen ne kyllä välitti. Nyt musta tuntui, että ne lähinnä ajatteli mun vaan olevan turha ja toivoton tapaus. Osastolle kuulumaton. Joka ei ansaitse hoitoa toisin kuin muut.

Istun odotustilan sohvalle ja laitan huulikiiltoa. Muita ei ole. Hyvä vain. Jossain on tv päällä ja sen ääni kuuluu odotustilaan. Haluaisin vain istua hiljaisuudessa. Hoitaja tulee hakemaan. Se on taas liian iloinen ja sillä on liian värikkäät vaatteet, että mua ihan väsyttää. Istuudun nojatuoliin. Ilma huoneessa on tunkkaista.

Mä voin huonosti. Seinällä mua vastapäätä on magneettitaulu täynnä jääkaappirunous-sanoja. Mun tekisi mieli erotella sieltä omaksi ryhmäksi kaikki sellaiset sanat kuin paska, kurjuus, väsymys, kuolla, mut siellä ei taida olla sellaisia sanoja. Ne vaan kuvais just nyt sitä miltä musta tuntuu.

Mä en ole enää edes huono kopio aiemmasta itsestäni. Mä en jaksa hymyillä enkä mä enää naurahtele ajoittain. Mä yritän kertoa hoitajalle mun vointia, mut se ei kuule mua. Se ei ymmärrä. Mun terapeutti olis ymmärtänyt. Se olis ymmärtänyt sanomattakin. Se näki aina heti, jos mä en voinut hyvin tai jos mulla oli vaikeita asioita mielessä, mut joita mä en saanut sanottua ääneen. Se näki. Ja se ymmärsi.

Hoitaja paahtaa innoissaan mun alkaneesta koulusta, tulevista bileistä ja harrastuksista, joita mä voisin taas jatkaa. Mä olen lähellä vaan alkaa itkeä. Mä olen niin väsynyt kaikkeen. Mä yritän kertoa sille, että mä tahdon vaan kuolla ja mietin vaan koska voisin ottaa uuden yliannostuksen. Se ei tajua. Ärsyttää. Turhauttaa. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tekis mieli vaan lähteä ovet paukkuen ulos huoneesta.

Saan seuraavan ajan kahden viikon päähän, koska resursseja ei ole käydä useammin. Marraskuun puolivälille saan ajan psykiatrille lähinnä lääkeasioissa ja pitäisikö kokeilla jotain muuta lääkettä. Mut ehkä se tajuaisi. Mä en vaan tiedä, kuinka mä jaksan sinne asti.

Back in Bloglovin'

Nyt blogin ja päivitysten pitäisi taas näkyä Bloglovinissa ja blogia pystyä seuraamaan. En tajua, miks mun blogi joutuu aina mustalle listalle ja poistetuks.