Still living a life I have no wish to live

Anteeks murut, ettei musta oo kuulunut ikuisuuksiin mitään. Mutta täällä mä yhä oon... ja hengitän. On vaan ollut niin paljon kiireitä. Pääsykokeisiin lukemista, psykologikäyntejä, lääkärikäyntejä, labroissa ravaamista, kuntoutusohjaajan tapaamista, kuntosalilla kalorien polttamista, lenkkeilyä, erinäisiä kemuja, muutossa auttamista... lista on loputon eikä kiireet oo vieläkään hellittäneet. Kirsikkana kakun päällä oon hurjan väsynyt. Mutta en oo unohtanut teitä. Mua harmittaa itseänikin ihan suunnattoman paljon, kun en oo kirjoitellut tänne mitään. Mut yritän saada puhallettua blogin taas henkiin.

I wanna die

Mä haluun kuolla. Mä en jaksa enää tätä. En jaksa. Mä jopa pelkään itseni puolesta ehkä vähän. Mitä jos mä kuolen tänä yönä. Aamulla mua ei enää olisi. Mä en kehtaa soittaa kriisipuhelimeen. Enkä vanhemmille. Mä vaan herättäisin ne. Enkä mä halua vaivata ketään. Mä en kehtaa soittaa minnekään enkä pyytää apua, koska tää ei ole fyysistä kipua. Ehkä mä vaan yritän nukkua. Sillä aamulla on kaikki paremmin. Eiks jeh?

I'm not Cookie Monster

Ulkona on sateisen harmaata. Ankeaa. Mun pään sisällä on vielä ankeampaa, kun mä kävelen markettiin. Eikä vain tänään. Vaan aina.

Ilmat on jälleen kylmenneet ja mä olen joutunut vetämään talvitakin ylleni. Mä näytän siinä omasta mielestäni kamalan paksulta. Senkin läski! Vielä kun mulla on paksu ja lämmin huppari alla, koska mä palelen niin herkästi. Mä vetelen takkia helmasta alaspäin tiukemmaksi ja painelen sitä vatsani kohdalta litteämmäksi. Jokaiselle vastaantulijalle mun tekisi mieli vakuuttaa, että En mä ole oikeasti näin läski, en ole! Se on vaan tää takki! Se saa mut näyttämään läskiltä.

Salaattia ja kurkkua. Tomaattia on. Tekisi mieli ostaa viinirypäleitä salaattia varten. Mut mä olen ajatellut vähentää hedelmien syöntiä. Niissä on sokeria. Hedelmäsokeria. Mut sokeria joka tapauksessa. Pitäisi valita vaan kasviksia, vaikka paprikaa. Rypäleet jää hyllyyn.

Raejuustoa. Tofua piti ostaa proteiinin takia, mut kaupassa ei ole sitä mun uutena lempparimakuna, mietona chilinä, joten mä jätän tofun ostamatta. Savunmakuiseen mä olen vieläkin kyllästynyt. Sitä oli osastolla aina mun salaateissa. Samaten hyllyyn jää pekoni. Pekoni-kananmuna-salaatti olis varmasti todella hyvää, mut loppujen lopuks mä en anna itseni kuitenkaan ostaa sitä.

Maitohyllyllä mä hytisen kylmästä. Niin on ollut jo kauan. Pieni anorektikkopalelija. Mun täytyy seistä kauempana punnitessani vaihtoehtoja. Jogurtti olisi kevyempää, mutta rahka taas vie paremmin nälän. Ja jogurttiinkin mä olen aika lailla kyllästynyt. Mä valitsen mansikkarahkaa. Rasvattomana, totta kai. Halpisrahkoissa on 4% rasvaa. Mua melkein oksettaa.

Lopuksi vielä keksejä. Mun on pakko ostaa keksejä vierasvaraksi, koska mulla oli jo yksi akward moment, kun mulle tuli ex tempore vieraita eikä mulla ollut tarjota oikein mitään kahvin kanssa. Mä olen aivan yksin keksihyllyllä, mutta mä tunnen silti mun poskieni punehtuvan. Hävettää seistä tässä. Mitä, jos joku näkee mut? Se luulee, että mä ostan ne keksit itselleni. Se voi jopa luulla, että mä aion ahmia ne niin kuin bulimikko. Mä nakkaan nopeasti paketin kaurakeksejä koriin ja piilotan sen salaatin alle. Yhdessä keksissä on 70 kcal. Mä en tule syömään niistä ainuttakaan.

Gotta vomit

Vatsa kurnii. Huutaa ruokaa. Mulla on niin huutava nälkä, että mä en varmasti saa nukuttua. Joten mä saan syödä jotain. Ihan vähäsen vaan. Juotava mansikkajogurtti. Rasvaton. 61kcal/100g. Tätä. Vähäsen tätä.

Iltapaino oli ollut 40,6 kg. Ainoastaan 100g enemmän kuin aamulla! Nyt se on 41,2 kg. Sen jogurtin takia! Mä en olisi saanut syödä. Sitä paitsi mä join sitä jogurttia ihan liikaa. Mä oon juuri pessyt hampaat, mutta mun on pakko kumartua vessanpöntön ylle ja työntää sormet kurkkuun. Jogurtti tulee naurettavan helposti ulos. Mun suussa maistuu mansikalle ja mentholille. Ja eikun uudestaan pesemään hampaat.

Ja vaaka näyttää jälleen 40,6 kg. Kutonen jopa käväisee vitosessa. Mutta taas 40,6 kg. Täydellistä.

Ja mä tajuan miten sairasta tää on. Miten sairas mä oon.

Nyt mun on mentävä nukkumaan. Olis pitänyt olla jo, sillä huomenna on poliaika jo klo 9.

Pizza: Strictly forbidden

Ehdoton ei. Sen piti olla ehdoton ei. Eikä se sitten kuitenkaan ollut. Mun ei pitänyt edes harkita asiaa, kun kuntoutusohjaaja kutsui mut muiden kuntoutettavien kanssa ravintolaan syömään. Säätiö tarjoaisi. Kyllä mä ensin kieltäydyinkin, mut sitten mun kaveri, joka on myös kuntoutuja, pyysi mut sinne seurakseen. Ja mä suostuin.

Perjantai. Puoliltapäivä. Italialainen ravintola. Melkein kaikki oli jo paikalla, kun mä tulin. 9 rikkinäistä ja väsynyttä kuntoutujaa ja kolme ohjaajaa. Mun kaveri oli varannut mulle paikkaa vierestään. Se tuntui kivalta. Mut mulla ei ollut nälkä.

Me saatiin menut ja mä olin saada paniikkikohtauksen. Mun pitäisi valita kuudesta eri lounasvaihtoehdosta: pasta, toinen pasta, pihvi + perunat, kana + perunat, pizza tai risotto. En mä voi syödä mitään noista! Enkä edes halua! Ne on kaikki kiellettyjä. Varsinkin pasta. Ja pizza. Mä olin suostunut tulemaan mukaan vaan sillä ehdolla, että mä saan syödä salaatin. Vain salaatin, en mitään muuta. Mun on pakko päästä pois täältä!

Mutta mä sain salaatin. Kylmäsavukirjolohta ja artisokkaa. Sillä onneks toiselta listalta löytyi salaattivaihtoehdot. Eikä mua edes harmittanut, vaikka toiset sai syödä pizzaa. Mä katsoin, kuinka ne tunki rasvaisia pizzapaloja suuhunsa ja kuinka se rasva imeytyi niiden kehoon. Eikä mun tehnyt edes mieli.

Mut mulla oli epämukava olo. Ahdistunut. Vaivautunut. Hankala olla. Mä olen sairaalloisen ylipainoinen enkä mä saisi syödä murustakaan. En ainakaan toisten nähden. Toisten katseet on tuomitsevia. Täynnä halveksuntaa: Siinä se läski taas mättää itseensä ruokaa. Eiköhän se oo syönyt muutenkin jo kylliksi, meidän muidenkin edestä! Saati sitten jos mä jaksan syödä annoksen kokonaan, koska salaatti on kevyempää. Mikä possu, söi koko annoksen, vaikka se oli noin valtava!

Vaikka mä tiedän, ettei se ole oikeasti niin.

Epämukavaa. Sitä se on aina. Mut varsinkin, jos toiset tietää mun anoreksiasta. Niin kuin mun ohjaajani. Sillä ne kyttää. Kyttää mun jokaista haarukallista ja meneekö se haarukka suuhun vai lautasliinaan. Ja mun ohjaaja vielä istui mua vastapäätä. Mä olin ihan varma, etten mä pysty syömään haarukallistakaan. Mut kyllä mä sitten jotenkin pystyin.

Kaiken paniikin takia mä en muistanut ottaa mun kylmäsavukirjolohisalaatista kuvaa, mutta mä muistin kuvata pekoni-kananmuna-salaatin, jonka otin Santiksessa. Mun serkulla oli synttärit ja mun oli PAKKO mennä ravintolaan ja PAKKO syödä. Taas. Mä katselin kaiholla burritoja, joita mun serkku söi ja mun olis tehnyt mieli samaa, mut mä en vaan voinut valita muuta kuin salaatin. Mä en olis kestänyt sitä huonoa omaatuntoa jälkeenpäin. Se kun voi kestää päiviä.