Kitchen knives are calling my name

Soitan iskälle. Moooi, ehtisitsä tulla jossain välissä terottamaan mun veitset, kun nää on ihan tylsiä. Ei nää enää leikkaa mitään.

Iskä saa teroitettua veitset ja sakset. Noni varo ny sitte sormias, nää on tosi terävät.

Joo joo.

Oh, wait. Actually I am.

Ei yhtään ironista, että viiltelijä pyytää teroituttamaan keittiöveitsensä. Paitsi, että en minä niitä käytä siihen. En enää.

Thinspokuvat on aina toimineet mulla triggerinä laihduttamiseen. Katselen thinspokuvia - ja yhtäkkiä ei olekaan enää nälkä. Jätän iltapalan sittenkin laittamatta ja tungen ruuat takaisin jääkaappiin. Jos olen ehtinyt jo syödä, kiiruhdan vessaan oksentamaan. Mutta nyt mulla on alkanut tulla selfharm-kuvistakin triggereitä. Ennen niin ei ole ollut. Mutta nyt on. Ehkä koska en ole pitkään aikaan tehnyt sitä. Mutta nyt tekee mieli. Yllyke on kova, eikä mulla olisi mitään syytä estää sitä. Mitä väliä. Tämä on mun kehoni. Enkä mä tähän kuole.

Käsivarren iho on vaalea. Puhdas ja koskematon, lukuunottamatta vanhoja, jo parantuneita jälkiä, jotka muodostavat vaaleita uria muuten niin tasaisensileään ihoon. Ihossa ei ole pienenpientäkään nirhaumaa. Niin tasainen. Niin ehjä. Ja minä haluan rikkoa sen. Minun on saatava rikkoa se. Niinkuin lapsena talven ensimmäisillä pikkupakkasilla, kun vesilätäköihin oli muodostunut kevyt jääriite. Se oli saatava aina rikkoa. Yllykettä oli mahdoton vastustaa. Nyt minä tahdon rikkoa jotain muuta. Sellaista, mitä ei saisi. Mitä ei kuuluisi.

Mä olen unohtanut miltä se tuntuu. Se helpotus. Mä en osaa edes kuvata sitä. Se helpotus on niin taivaallinen. Mun on pakko saada painaa terä iholle. Viiltää. Edes yhden viillon. Yhden vain... tai kaksi... tai ehkä kolme. Aivan sama.

Mä olin kyllä ajatellut meneväni tässä joku päivä uimahallille. En ole aikoihin ollut uimassa. Se voisi olla ihan kivaa. Uimisen jälkeen voisi mennä höyrysaunaan istumaan. Mutta kyllähän mä sinne uimaan ehdin myöhemminkin. Niin juuri.

John Newman - Losing Sleep

Skinny with no appetite

Käyn moikkaamassa äitiä töissä.

Otatsä kahvia?
No voimmä ottaa.
Otatsä kanssa pullaa?
En mä nytte ota.
Ota nyt vaan. Ota ees pieni pala, kun meillä täällä kerrankin on pullaa.
En. En mä ota.
Kyllähän sä nyt voit pienen palan ottaa, kun sä olet noin laihakin.

Se ei ole äiti vaan äidin työkaveri. Se varmaan tietää, että mä olen se anorektikkotyttö. Äiti jatkaa maanittelua.

Ota nyt pieni pala. Kun muuten tää menee hukkaan. Ihan pieni pala vaan. Mä leikkaan sulle.

Lopeta äiti!

Hetken mä jo pelkäsin, että äiti ja sen työkaveri yksissätuumin tunkee sen pullapalan mun suuhun ja pakottaa nielemään. Luojan kiitos ei kuitenkaan.

Eilen postista tipahti Hesen etukuponkeja. Tänään Kotipizzan. Mä alan epäillä salaliittoa mua vastaan. Operaatio Lihotus. Mut ei onnistu, ehei.


Nyt tulossa vihdoinkin sitä luvattua ruokapäiväkirjaa. Tänään olen syönyt:

• kahvi + maito = 8 kcal x 2
• täysjyväleipä + levite + juusto + salaatti = 95 kcal x 2
• Coca Cola light 2dl = 1 kcal x 2

= 208 kcal

Nälkä? Ei ole.

Kubb - Wicked Soul

No thanks.

Haen postin oven välistä. Eteisen matolle tipahtaa mainosten välistä punainen liuska. Hesburgerin etukuponkeja. Taas. Jo kolmas arkki muutaman kuukauden sisään. Se on varmasti mun psykologi, joka käy tiputtelemassa näitä mun postiluukusta. Nyt kun sillä on loma niin sillä on aikaakin tälläiseen. Tää on selkeesti joku uus syömishäiriön hoitomenetelmä.

Mut ei auta. Mä en mene Heseen. Mun ei edes tee mieli mennä. Oksettaa pelkkä ajatuskin. Yäk. Kävelin päivällä Subwayn ohi. Kadulla Subwayn kohdalla leijaili paistetun leivän, lihan ja majoneesikastikkeen ällönsekainen haju. Olin lähellä oksentaa jalkakäytävälle.

Ruoka oksettaa. Mutta pelkkä ruuan ajatteleminen tai varsinkin ruuanlaitosta aiheutuva haju saa mut jo yksinään lähestulkoon oksentamaan. En vain enää kestä ruokaa. Inhoan sitä. Se on rasvaista ja saastaista. Se lihottaa. Se saastuttaa mut. En halua syödä sitä. Hyi yök.

Äiti tulee käymään. Mä toin sulle jätskiä! Otatko nyt heti, kun tää on vähän sulanut niin tästä sais tätä irti vai laitanko pakkaseen? Laita vaan pakkaseen. Katson kun Ben&Jerry's-purnukka katoaa pakastimeen. Saatana. Saatanan saatana. Mitä mun tolle pitäis tehdä? No, kyllähän se tuolla säilyy.

Miksä tuot mulle aina kaikkia... herkkuja? Olin sanomassa lihottavaa tai kaloripitoista, mutta keksin onneksi neutraalimman sanan. No, kun mä haluan vaan ostaa sulle jotain kivaa ja yllättää sut... sitä paitsi en mäkään voi tollasia syödä. Mut sä voit, kun sä oot tollanen tikku. Joo kiva. Kauhean kiva. Älä osta mulle tommosia. Älä osta! Mä en halua syödä noita!

Capital Cities - Safe And Sound

In my dreams you're still alive

Sinä tulit minun uneeni viime yönä. Ei se haittaa. Se on vaan ihan mukava asia. Sillä unissani minä pystyn taas puhumaan kanssasi.

Me istumme rannalla juttelemassa. Minä kerron mitä kaikkea on tapahtunut maailmalla sillä aikaa, kun sinä olit poissa. Kolme vuotta sitten voitimme jääkiekon MM-kultaa. Siitäkään sinä et ollut tietoinen. Mutta ethän sinä ollutkaan täällä silloin.

Kerrot ihan avoimesti tsunamista. Siitä, kuinka selvisit siitä. Sinä selvisit siitä, mutta et tullut takaisin kuin vasta nyt. Missä sinä olit kaikki nämä vuodet? Mikset tullut heti takaisin? Minun tekisi mieli kysyä sinulta, mutten uskalla. Ehkä sinulla oli syysi. Silti haluaisin tietää. Minulla kun oli ikävä sinua. Luulin, ettet selvinnyt.

Katselen sinua vaivihkaa. Vaikutat jollain tapaa ikäistäsi nuoremmalta. Vähän vain. Sillä kuitenkin sinä olet täsmälleen samanikäinen kuin minäkin. Mutta ei sillä ole väliä. Sinä palasit ja minä sain sinut takaisin. Minä olen niin onnellinen, kun sinä istut siinä minun vieressäni. Minun kultasiskoni.

I wish heaven had a phone so I could hear your voice one last time...

Song of the day: Poets Of The Fall - Cradled In Love

Somewhere over the rainbow

Kuinka monta päivää siitä on... yksi, kaksi, kolme... En edes muista. Todella monta. Siitä, kun olen viimeksi käynyt vaa'alla. Olen syönyt ihan ihan ihan liikaa ja paino on noussut hirveästi ja se on varmaan jotain sata kiloa enkä minä ole halunnut nähdä paljonko se on. Mutta nyt minun on saatava tietää. Astun vaa'alle. Luku heittelehtii hetken. 40,0 kg. Ihan vasta viimeksi se oli 41,5 kg ja nyt se on 40. 40! Voiko tämä olla totta? Uskomatonta. Tekee mieli hyppiä ja tanssia.

Silti. Tämäkin on liikaa. 41,5 oli aivan liikaa. Hyi, miten inhosin itseäni nähdessäni sen luvun.  Mikä läskiahdistus. Olisi tehnyt mieli oksentaa. Kuvottavaa. Mutta tämäkin on liikaa. 40 on liikaa... 39 on liikaa... sen alle on ainakin mentävä. Liikaa liikaa liikaa. Aina vaan liikaa.

Mutta suunta on parempi. Kohti kevyempää olemusta.

Kello lähenee puolta kuutta ja kävelen kaupungilta kotiin. Olen ollut iltapäivästä asti menossa. Enkä ole syönyt koko päivänä mitään muuta paitsi mukillisen kahvia. Täydellistä. 

Jalat tuntuvat raskailta ja huterilta. Heikottaa. En ole ollenkaan varma selviänkö kotiin asti. Taistelen korttelin kerrallaan. Olen lähellä kompastua omiin jalkoihini. Askel, toinen. Vasen, oikea, vasen, oikea. Täytyy vaan keskittyä askeliin. Ei ole enää pitkä matka. Ja ihan kuin mun reidetkin olisi kapeammat.

Äiti tulee vastaan pienen lapsensa kanssa. No nyt ei olisi paha, vaikka nyyskähtäisin asfalttiin. Nainen varmasti pysähtyisi auttamaan. En tiedä, jaksanko enää metriäkään. Jotenkin kuitenkin selviän kotiin asti. Matka kotiin tuntui maratonin mittaiselta. Väsyttää suunnattomasti. Laitan kahvin tippumaan. Eikä ole edes nälkä.

Mä olen kyllä tottunut, että välillä on vähän raskaampaa pitää itseä pystyssä ja tehdä askareita tai vaikka vaan kävellä. Mutta se on pieni paha siitä, että laihtuu. Tämä on kaiken tämän arvoista. Ja enhän mä olisi millään voinut aamun jälkeen syödä. En missään nimessä. Mä olen juuri saanut puolitoista kiloa (läskiä) pois viikkojen jälkeen. Ihan kun mä menisin vaa'alta suoraan jääkaapille ja mättäisin ruokaa naamaan niin, että ne kilot tulis kymmenessä minuutissa takas. Joo ei.

Maroon 5 feat. Rozzi Crane - Come Away To The Water