Back in business

En lopeta blogia. En. Päätin niin. Sillä mä haluan kirjoittaa. Useamminkin kuin kerran kuussa. Mun on vain saatava kirjoittaminen sujumaan ja ennen kaikkea höllättävä vaatimuksiani. Olen perfektionisti ja se heijastuu tännekin. Tekstien on aina oltava kaikin puolin täydellisiä, jokainen sana tarkkaan harkittu ja pilkut ja pisteet oikeilla paikoilla. Siksi kirjoittaminen stressaa ja usein siitä ei tulekaan mitään kun tuntuu, ettei teksti ole täydellistä. Mun on ajateltava vähemmän ja vain... kirjoitettava.

Kirjoitan nyt pätkiä edellisiltä psykologikäynneiltä.

Psykologi: Millainen sun unirytmi on nyt?

Minä: Ihan pielessä. Mä kyllä tahtoisin saada sen kuntoon, mutta ei siitä tuu oikeen mitään. Kun... ei vaan tuu mentyä ajoissa nukkumaan.

P: Niin no kyllähän sen ymmärtää, jos sulla kerta on iltaisin ja öisin parempi mieliala, mutta kyllä sä voisitkin paremmin, jos saisit normalisoitua unirytmin.

P: Millainen sun mieliala on nyt ollut asteikolla yhdestä kymmeneen?

Minä: Mmm... jotain kaheksan.

P: Oho! Sehän on tosi hyvin. Kun yleensä sulla on ollut kolmea tai viittä. Onks jotain tapahtunut?

Minä: Ei... ja tääkin on vaan jotain väliaikaista.

P: Mitä haittoja ja hyötyjä anoreksiasta on sulle?

Minä: No haittoja on se, että mä olen koko ajan väsynyt, etten mä jaksa enää juosta, enkä mä saa syödä mitään herkkuja vaikka mun tekis mieli ja kun koko ajan tuntee itsensä lihavaksi ja ahdistaa kun paino ei laske.

P: No mitä hyötyjä on?

Minä: Kun ihmiset ihailee tai vain toteaa kuinka laiha mä oon. Eikä mee rahaa herkkuihin niin ne säästyy johonkin muuhun.

P: Haittoja on neljä ja hyötyjä kaksi. Eli haittoja on enemmän.

Minä: No mä keksin lisää hyötyjä...

P: Eli sä haluat pitää kiinni anoreksiasta.

P: Täällä kokoontuu sellainen syömishäiriön vertaistukiryhmä niin mä annan sulle siitä esitteen. Se vois olla ihan hyväksi sulle. Kuulla muiden kokemuksia.

Minä: Musta tuntuu, että se olis vaan thinspo mulle. Enkä mä kyllä jaksa nyt mitään ylimääräistä.

P: Oletko sä miettinyt opiskelujuttuja, että mihin haet?
Minä: Joo no opettajankoulutukseen ja no sit psykologia kiinnostais, mut en mä kyllä tuu sinne pääsemään. Ja ensihoito kiinnostaa myös niin mä ajattelin sinnekin hakea, mut en mä sitä kyllä haluis koko loppuelämääni tehdä.
P: Mikä ala sua kiinnostaa eniten psykologiassa? Haluatko sä kouluttautua terapeutiksi?
Minä: En. Mä en jaksais kuunnella ihmisiä.
P: No sitten sä voisit sanoa sun potilaalle, että "Ole nyt hiljaa".
Minä: Haha, joo. Paitsi, että kyllä mä yhdessä vaiheessa halusin terapeutiksi, mut en mä halua enää.

P: Mä annan sulle tälläisen listan mihin on koottu erilaisia asioita, joita tekemällä tulee hyvä mieli. Niin tee näitä asioita ja voit tehdä muitakin asioita, joista sä nautit ja katso sitten viikon lopussa, että onko ne vaikuttaneet positiivisesti sun koko mielialaan.

P: Ja tässä on vielä tälläinen tehtävä, jossa sun pitää listata sun anoreksia-ajatuksia ja yrittää muuttaa niitä neutraaleimmiksi. Niin tee tämäkin niin katsotaan näitä ensi viikolla.

Ramin Djawadi feat. Tom Morello - Pacific Rim

Pause

Ei tästä tule mitään. Kirjoittamisesta nimittäin (Eikä kyllä mun elämästäkään). En osaa. Toisaalta haluaisin kirjoittaa mutta... en jaksa. Nyt en edes pysty kirjoittamaan, sillä mulla on jatkunut jo monta päivää aivan jäätävä päänsärky. Särkylääkkeetkään ei tahdo auttaa.

Tulin vain kertomaan, että kirjoitustauko saattaa siis venyä. Sen jälkeen mun on pohdittava, haluanko mä enää kirjoittaa tätä blogia vai onko tämä yhden tarinan loppu. Jos päädyn lopettamaan kirjoittamisen, tulen kyllä kertomaan siitä. En aio vain hävitä.

Mogwai - Hungry Face

New Year - same depressing life

Olen elossa. Ja palannut. Ihanaa, että jaksoitte odottaa. Nyt on uusi läppäri ja täytyy myöntää, että olen vähän ikävöinyt kirjoittamista. Mikäs tällä uudella Omenalla on kirjoitellessa. Minun pitäisi olla huippuiloinen, mutten tunne ansainneeni koko konetta. Minun pitäisi tehdä vanhempani onnellisiksi ja ylpeiksi minusta. Sen sijaan minä olen vaivalloinen lapsi. Aiheutan vain huolta, surua ja murhetta. Ja äiiti on muutenkin väsynyt ja stressaantunut työasioista. Minä en ainakaan helpota tilannetta. Ja silti sain uuden koneen, eikä minun tarvinnut edes pyytää sitä.

Joulu meni mukavasti. Lahjojen ostaminen vaan aiheuttaa aina kauheasti stressiä. Vielä kun molempien vanhempien syntymäpäivät ovat mukavasti joulun molemmin puolin, ovat paniikin ainekset koossa. Olin lähellä hajota, mutta selvisin. Nipin napin. Ja olin tyytyväinen ostamiini lahjoihin. Sain itsekin paljon kivoja lahjoja: hiustemuotoilusarjan, suihkusaippuoita (mm. appelsiini-suklaa!), Make Up Storen hajuveden Twenty Forever, tarjoilukulhon, keittiövälineitä, käsilaukun, rannekoruja, muistiinpanovälineitä, Marabou Twist-suklaata...

Jouluna tein jotain muutakin tavallisesta poikkeavaa. Nimittäin söin. Tykkään paljon jouluruuista, joten ajattelin, että joulu saa olla poikkeus. Mutta vain ja ainoastaan joulu, aatto ja joulupäivä siis. Enkä syönyt kuitenkaan liikaa. Vähemmän kuin viime jouluna. Silti jokainen suupala, jokainen haukkaus ja haarukallinen tuottivat valtavaa syyllisyyttä. Ei saisi syödä, ei. Tässäkin on ties kuinka paljon kaloreita... rasvaa, sokeria. Paino nousi joulun aikana puolitoista kiloa, mutta nyt olen saanut ne helposti pois ja itse asiassa vielä enemmänkin! Luojan kiitos.

Nyt on vaihtunut taas vuosi, mutta masennus on ja pysyy. Tämä on jo 9. masennusvuoteni. Hurraa! Täytyy varmaan tottua ajatukseen, ettei masennus lähde minusta kulumallakaan. Sen kanssa voi kuulemma oppia elämään, sanovat jotkut. En tiedä ketkä, enkä tiedä uskoako. Viime vuosi oli ehkä yksi elämäni mustimmista. Edelle meni vain vuosi 2005, kun sain tietää menettäneeni E:n tsunamissa.

Selvisin hädin tuskin viime vuodesta. En tiedä, kuinka selviän tästä. Viikko kerrallaan. Toivon mukaan tämä vuosi olisi edes vähän valoisampi.

Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan.

Kivaa ja toivottavasti myös parempaa uutta vuotta lukijoilleni! Olette tärkeitä!

Broken Bells - The High Road

Still here

When the First Angel blew his trumpet
wind and rain pounded the earth.

When the Second Angel blow his trumpet
mountains of fire came tumbling down.

When the Third Angel blew his trumpet
a flaming star fell from above burning like a torch.

When the Fourth Angel blew his trumpet
the sea rose up and swallowed two hundred thousand people.

When the Fifth Angel blow his trumpet
a star fell from heaven to earth and to Him was given the key to the bottomless pit.

When the Sixth Angel blow his trumpet
the beast was freed from the bottomless pit and wreaked havoc upon the earth.

- Book of Revelation, 8:7

Tapaninpäivä. Tsunamin vuosipäivä. Ei tunnu enää juurikaan miltään. Ei niin, että olisi mitään kirjoitettavaa. Ei ole mitään sanottavaa. Ei tunnu miltään.

En ole melkein kahteen viikkoon kirjoittanut tänne tai edes ilmoittanut itsestäni. Anteeksi. Koneeni on ollut viimeiset pari viikkoa huollossa ja minun oli tarkoitus saada se takaisin jo viikko sitten, mutten ole saanut. Kännykällä en ole jaksanut alkaa väsätä minkäänlaisia tekstejä. Muutenkin joulun aika on ollut äärettömän stressaavaa ja väsyttävää. Olen aivan lopussa. Tosin nyt alkaa varmaan helpottaa. Mitään kertomisen arvoista ei ole tapahtunut. Toivottavasti saan koneeni pian takaisin, jotta pääsen kirjoittelemaan.

Not your time

Astun terveyskeskuksen hissiin. Huokaan. Vastapäisestä nuhruisesta peilistä tuijottaa väsynyt minä takaisin. Nojaan hissin seinään. Väsyttää niin, etten jaksa edes seistä suorassa. Hissi pysähtyy 3. kerroksessa ja muutama ihminen tulee sisään. Ootko sä menossa ylöspäin? Joo. No me ollaan menossa alaspäin, mutta koukataan sitten sieltä kautta. 5. kerros ja hissin ovet avautuvat. Olen ainoa, joka jää pois. Tunnen miten kaikkien hississäolijoiden katseet ovat naulittuna valtavaan metallikylttiin, jossa lukee: 5 Psykiatrian pkl.

Mitäs tässä. Minä nyt vaan satun tarvitsemaan näitä palveluja. Silti hävettää. Ei minua hävetä myöntää sairastavani anoreksiaa. Mutta masennus... kaikkien näiden vuosien jälkeen se on yhä minulle vähän tabu. En ymmärrä. Eihän siinä ole mitään hävettävää. Onneksi en kuitenkaan salaile sitä enää. On helpompaa olla, kun olen kertonut siitä muille. Mutta vielä helpompaa olisi, jos osaisin kantaa sairauteni pystypäin.

Istun yksin odotushuoneessa. Kello tulee puoli kolme. No niin. Sitten viittä yli puoli. No, ehkä edellinen potilas on pudottanut viime minuutin pommin (mitä minäkin harrastin välillä terapiassa, kun en saanut kerrottua vaikeaa asiaa aiemmin käynnin aikana). Ihan normaalia tämä on. Kello lähenee jo varttia vaille. Nyt tämä ei ole enää normaalia. Menen vastaanottoon tiedustelemaan aikaani. Se on huomenna klo 14.30. Vasta huomenna. Kiva juttu.

Kerrankin, kun minulla olisi asioita, joista haluaisin ihan vartavasten puhua. Enkä nyt pääsekään puhumaan niistä. Mutta kyllä minä selviän. Olen selvinnyt ennenkin. Eivätkä ne niin akuutteja asioita ole.

Sain viimein käytyä labroissa ja EKG:ssa. Eihän mun pitänytkään käydä kuin kuukausi sitten. Mutta kun kaikki on niin ylivoimaista enkä meinaa jaksaa hoitaa mitään. EKG otettiin multa ensimmäisen kerran vuosi sitten ollessani osastolla. Silloin hoitaja vain pamahti yksi aamu huoneeseen herättämään minut, että nyt otetaan sydänfilmi. Rintakehään lätkittiin pieniä, pyöreitä, valkoisia tarralappuja ja yhdet lätkäistiin nilkkoihin. Sitten tarroihin kiinnitettiin piuhat ja minun piti maata aloillani ja hengittää rauhallisesti hoitajan tutkaillessa monitoria. Silloin minulla todettiin sydämen vajaatoimintaa. Nyt hoitaja ei nähnyt mitään huolestuttavaa. Pitäisi varmaan iloita tai jotain.

Panic! At The Disco - The Ballad Of Mona Lisa