Exhausted

Väsyttää. Mä olen niin uupunut. En jaksa mitään. Masentaakin. Että näin.

Tänään aloitettiin pienehkö remontti mun asunnossa. Mä olen aivan poikki, kun olen änkenyt tavaraa kaappeihin mitä mahtuu ja mitä ei mahdu olen siirrellyt huoneesta toiseen remontin tieltä ja imuroinut sahanpölyä ja luutunnut ja ties mitä. Normaali terve ihminenkin olisi väsynyt saati sitten minä. Mä olen melkein kuollut.

Sekin väsyttää, että mun kotona on koko päivän muita ihmisiä. Tuttuja ihmisiä, joiden kanssa mun ei tarvitse edes mitenkään seurustella, keittää vaan remppakahveja. Mutta silti. Mä en jaksaisi minkäänlaista sosiaalista kanssakäymistä. Mä haluaisin olla vaan yksin kotona ja maata sängyssä ja nukkua. Masennus väsyttää. Anoreksia väsyttää. Koko tää elämä väsyttää.

Mä olen jo niin uupunut, etten mä meinaisi jaksaa enää edes puhua. Välillä kaupassakäyntikin tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Ei, en tarvitse apua, kattelen vaan, kiitos. Joo otan kuitin. Laita vaan pakasteet pieneen pussiin. Ei oo plussakorttia. Hei, kiitos, näkemiin. Älkää kysykö multa mitään. Älkää puhuko mulle. Mä en jaksa vastata. Jossain vaiheessa mä en varmaan jaksa enää ollenkaan puhua. Puhelimessa puhuminenkin tuntuu välillä niin raskaalta, että mä yritän hoitaa asian mahdollisimman nopeasti ja saada vaan puhelun lopetettua. Vaikutan varmaan tosi tylyltä, tiedän. Oikeasti en meinaisi jaksaa vastata koko puhelimeen, mutta pakko. Mä huolestuttaisin ihmiset muuten.

Huomenna on aika psykologillekin ja mä olen kerrankin ihan odottanut sitä. Terapiaa mä aina odotin, mutta psykologin vaihduttua käynnit on tuntuneet vähän pakkopullalta. Nyt mulla olisi kuitenkin asioita, joista mä haluaisin puhua. Mä en vaan tiedä, jaksanko mä ollenkaan puhua. Yhtään mitään. Mä olen niin väsynyt.

Sitä paitsi en mä ole ansainnut tätä. Mä olen laiska, tyhmä ja saamaton. En mä ole tehnyt mitään tai ollut sellainen, että mä olisin ansainnut monen tonnin rempatun kodin ja uusia huonekaluja. Vanhemmat haluaisi remontoida vielä keittiön. Mä yritän toppuutella. En mä edes jaksaisi uusia remontteja. Mä en tiedä, selviänkö mä hengissä tästäkään. Sitä paitsi mä en halua elää. Tää kaikki tuntuu ihan turhalta. Mut en mä sitä vanhemmille sano. Mä sanon, että mulle kelpaa aivan hyvin tämä asunto tälläisenä. Eikä sekään ole vale.

Ben Howard - Oats In The Water

Chinese dragon bowls

Viimeisimmiltä psykologikäynneiltä:

Minä: Mä ostin iskälle isänpäivälahjaan suklaata ja mua hävetti hirveesti, kun mä laskin sen levyn liukuhihnalle. Mun posket oli varmaan ihan punaiset. Kun en mä voi ostaa herkkuja, vaikka ne tulis muille. Muut vois luulla, että mä ostan itselle... ei ne tietäis, että mä ostan jollekulle toiselle.
Psykologi: Nehän vain ajattelisivat, että sä olet parantumassa. Mutta siis jännä... mä en olekaan ajatellut, että se voisi olla noin päin. Eikö sua sitten hävetä anoreksia?
Minä: Ei.

Minä: Mä en voi syödä enää salaattia mun lempikulhoista. Ne on sellaiset kiinalaiset, sinivalkoiset lohikäärmekulhot, jotka mä ostin joskus yhdestä pienestä aasia-kaupasta.
P: Miksi sä et voi syödä niistä?
Minä: Koska ne on liian isoja. Ja kun mä haluan mun salaattiin aina kaikkea mahdollista niin se kulho tulee aina täyteen. Mä olen siirtynyt nyt pienempiin kulhoihin niin ei haittaa, vaikka ne tulis täyteen.
P: Mistä sulle on tullut tarve säännöstellä salaatin määrää? Kun se on salaattia... eihän siinä ole edes juurikaan kaloreita.
Minä: En mä tiedä... mä vaan tajusin miten isoja ne mun lempikulhot on ja musta tuntuu, että mä syön ihan liikaa.

P: Oletko sä tehnyt sitä viikkojärjestystä, johon sä olet merkinnyt joka päivältä ja tunnilta sun tekemiset ja syömiset? Me voitais kattoa sitä.
...
P: Sä olet aika paljon koneella tai katsot tv:tä. Jos mä väritän punaisella kaiken sen ajan...
Minä: Ei siihen taida paljon muuta jäädä.
P: ...Tästä kynästä loppui kärki. Joo eipä siihen paljoa jäänyt valkoiseksi.
Minä: Ehm... hieman huolestuttavaa. Mut kyl mä tiedän, että mun pitäis vähentää.

P: Jos me katsotaan tästä viikkojärjestyksestä sun syömisiä niin et sä kyllä ole juuri mitään syönyt.
Minä: Mut mä söin keskiviikkona kaks suklaapatukkaa! Ihan kamalaa. Mut mä kävin leffassa ja ja...
P: Saahan nyt leffassa syödä suklaata.
Minä: Ei saa!... Tai no mä en saa.
P: Sulla on taas omat säännöt itsellesi.
Minä: Niin on. Mut viel kaks suklaapatukkaa. Yksin olis riittänyt.

P: Sun pitäis lisätä sun päiviin jotain mielekästä tekemistä.

Minä: Niin... mutta kun mikään ei ole enää mielekästä.

P: Sitten sä voisit ainakin yrittää korjata sun unirytmiä ja harjoitella säännöllistä syömistä, että söisit kolmen neljän tunnin välein, vaikka sitten vähän. Sillä sä et varmaan suostu lisäämään syömisiä, vai?

Minä: En. Mut unirytmin mä ainakin haluaisin korjata. Mua vaan masentaa aamuisin niin paljon.

P: Miksi?

Minä: Kun on kirkasta... ja päivä tuntuu sitten niin pitkältä.

P: Niin kun sulla ei ole mitään tekemistä.

Minä: En mä tahdokaan mitään. Mä en tahdo tehdä mitään.

John Newman - Cheating

Blue and white... but mostly blue

Tämä päivä on mennyt itsenäisyyspäivän vastaanottoa katsellen ja siihen liittyvää bingoa pelaten. Bingonkin sain! Mutta yksin ei ollut hauska pelata. Viime vuoden itsenäisyyspäivän vietin osastolla. Katsoimme porukalla hoitajat mukaan lukien linnan juhlia ja pelasimme samaista bingoa. Silloin en saanut riviä, mutta se ei haitannut. Meillä oli kivaa. Kommentoimme pukuja ja kävimme taistelua siitä oliko viimeksinäkemämme puku liila vai pinkki ja saako siitä ruksia bingoruudukkoon. Saimme juhlapäivän kunniaksi keittiöltä kahvit ja suklaaleivokset. Minä tosin jätin leivoksen välistä. Anorektikot eivät syö leivoksia. Eivät edes itsenäisyyspäivänä. Viime vuotta muistellessa tuli vähän haikea mieli. Voisin mieluusti mennä takaisin osastolle. Mutta mitäpä minä sinne menen, parantuakaan kun en tahdo.

Tänään tuntuu jollain tapaa haikealta. Surkealta ja yksinäiseltä. Enkä tiedä miksi. Pitäisi varmaan olla enemmän ihmisten kanssa. Mutta kun en jaksa.

En nyt osaa oikein kirjoittaa mitään. Mutta tulinkin vain kertomaan, että täällä ollaan. Hengissä. Jotenkuten. Sinnitellen.


Hyvää itsenäisyyspäivää!

Terveisin tuntematon potilas

Juha Tapio - Anna pois itkuista puolet

So cold

Sataa. On satanut koko päivän. Vaikka väliäkö sillä. Istun sohvannurkassa kirjoittamassa. Minulla on ylläni huppari, collegehousut, sukat ja sisätossut. Lisäksi olen kääriytynyt paksuun, lämpöiseen torkkupeittoon. Siitä huolimatta hytisen kylmästä. Kädet ovat jääkylmät. Tekisi mieli pukea lapaset, mutta se tekisi kirjoittamisesta mahdotonta. Olen jäätyä, jos joudun nousemaan sohvalta. Vilunväristykset kiirivät ajoittain kehoni läpi saaden minut tärisemään. Anoreksiapalelua.

Eilen kävin katsomassa Nälkäpelin. Kauan olin sitä odottanut, mutta kun tuli aika lähteä teatterille, ei minua olisi huvittanutkaan. Kaikki innostus vain katosi. Johonkin. Lippu oli kuitenkin jo maksettu. Hyvä niin. Leffa oli huippuhyvä. Parempi kuin odotin. Nautin leffan katsomisesta. Minulla oli kivaa sen 2,5 tuntisen ajan. Hetkeksi unohdin kaikki omat murheeni. Silti pelkään, että menetän lopullisesti kykyni nauttia asioista. Niistä kaikkein kivoimmistakin. Etten kohta saa mielihyvää enää mistään. Miten minä sitten jaksan jatkaa tätä elämää? Ai niin, mutta enhän minä muutenkaan halua jatkaa.

Leffassa kävin yksin. Yksin. Eikä tuntunut edes kurjalta. En edes kysynyt ketään mukaan. Tuli vain tunne, että haluan mennä ihan vain itsekseni. Viime viikkoina on vain tuntunut paremmalta viettää aikaa yksin kuin kavereiden kanssa. En ole tuntenut itseäni edes yksinäiseksi. Äitiä asia huolestuttaa. Minua ei. Kohta kyllästyn ja alan taas haluta juttuseuraa.

Illalla tuli outo tunne. Minulle aivan vieras. Nimittäin jonkinlainen hyvänolon tunne. Säikähdin sitä. MItä nyt tapahtuu? Tuntui jollain selittämättömällä tavalla hyvältä. Paremmalta. En ollut jutellut kenenkään kanssa, en kuullut mitään iloisia uutisia. En ollut edes shoppaillut. Mutta jonkin aikaa tuntui... melkein kuin onnelliselta. Vaikka en minä ole. En todellakaan ole.

Naapuritalon takapiha oli iltapäivällä ensimmäistä kertaa tänä syksynä valkea. Muualla maa oli vielä musta. Talvi tulee. Ja se on minulle aivan yhdentekevää.

Ólafur Arnalds feat. Arnór Dan - So Close

Always the same

Viime perjantain psykologiaika.

P: Aurinkokin paistaa tänään, eiks oo kivaa?
Minä: Ei. Mä en tykkää auringosta.
P: Tykkäätkö sä kesästä?
Minä: En oikein.
P: Entä talvesta?
Minä: Talvi on ihan ok, mut syksy on paras.

P: Mites paino?

Minä: Se on noussut. Mä oon syönyt ihan liikaa. Mä olen huono anorektikko.

P: Eli sä et ole niin sairas.

P: No miten muuten on mennyt?
Minä: No ihan ok... tai tätä samaa tää aina on. Mut mä en pysty keskittymään mihinkään. Mä katson vaikka tv-ohjelmaa ja 10 minuutin päästä mä haluan tehdä jotain muuta. Mä teen hetken jotain muuta ja sitten mä kyllästyn taas... ja mä olen niin väsynyt, että mä haluaisin vaan nukkua. Mä en jaksa hoitaa mitään asioita. Sitten kun mulle tulee joku pakollinen meno, vaikka hammaslääkäri, niin mä hoidan kaikki muut hoidettavat asiat samalla. Kun mä en vaan jaksa lähteä kotoa.
P: Onko se fyysistä väsymystä vai sitä ettei huvita?
Minä: Ihan väsymystä.

P: Mä katselin näitä sun skeematestin vastauksia. Sulla on selkeästi hallitsevina tunnelukkoina vaativuus ja epäonnistuminen, mistä me ollaankin puhuttu. Lisäksi sulla on vahvoina riittämätön itsekontrolli ja rankaisevuus. Mitä mieltä sä olet näistä tuloksista?
Minä: Joo kyllä ne pitää paikkaansa.
P: Sitten sellaisia mitä sulla ei ole ollenkaan on hyväksynnän haku, ulkopuolisuus ja kaltoin kohtelu. Mutta se on hyvä, että sä pystyt luottamaan ihmisiin.

P: Sitten täällä on oikeutus: "Sinun on vaikea hyväksyä vastustusta, kun haluat jotain.". Mitä jos sä et ole saanut lapsena jotain mitä sä olet halunnut?
Minä: No kun mä olen aina saanut kaiken mitä mä olen halunnut. Äiti sanoo, että mä olen ollut aina kiltti lapsi. En mä ole koskaan mankunut tai heittänyt itkupotkuraivareita, jos mä olen halunnut jotain. Mä olen saattanut kaupassa vaan katsella jotain lelua ja vanhemmat on saattaneet kysyä, että haluaisinko mä sen ja kun mä olen vastannut myöntävästi, ne on sanoneet että ostetaan se sulle.
P: Onks sulla ollut kotiintuloaikoja?
Minä: Ei.
P: Mitä sä ajattelet tästä?
Minä: Että mä olen pilalle hemmoteltu, haha.

Minä: Musta tuntuu, ettei kukaan mun kaveri pidä musta oikeasti. Että ne on mun kanssa vaan säälistä, kun ne tietää miten mulla menee. En mä usko, että mä pitäisin itse itsestänikään, jos mä olisin joku muu.
P: Miksi susta tuntuu, että ne ei pidä susta?
Minä: Koska mun mielestä mä olen vaan itsekäs ja ärsyttävä ja määräilevä... ja mä puhun joskus varmaan ihan liikaa.

Nyt en osaa kirjoittaa muuta. Ensi kerralla sitten.

R.E.M. - The One I Love