I'm sorry, mom.

Äiti soittaa. Mitä sulle kuuluu? Mitä sä oot nyt tehnyt? Oothan sä syönyt? Susta ei oo kuulunut viikkoon mitään. Soittasit ees joskus. Äiti aloittaa reippaasti, mutta ääni hiipuu kohden viimeisiä sanoja, jotka tulevat enää melkein kuiskauksena. Äänestä kuulee surun. Avuttomuuden. Sen, kun haluaisi auttaa, muttei tiedä miten. 

Syyllisyyden kipu vihlaisee ikävästi rintaani. Tiedän, olen paska tytär. Anteeksi.

Haluaisin kertoa äidille kaiken. Ja isälle. Mutten voi. Miten lapsi voisi kertoa vanhemmilleen, että viiltelee lihaansa, koska vihaa sitä millainen on, sitä millaiseksi on syntynyt. Miten voisin kertoa, että tahdon kuolla. Ei sellaista voi kertoa vanhemmilleen. Ei vain voi. Minä en voi kertoa totuutta vanhemmilleni. Se murtaisi heidät. En voi tehdä sitä heille. En ikinä.

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, lauloi äiti minulle silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Kun ei ollut edes pienintä aavistusta tulevasta. Vai aavistitko sinä äiti jo silloin kaiken? Mutta nyt on minun vuoroni suojella sinua. Minä suojelen sinua totuudelta.

Yritän asettua äidin asemaan. Jos olisin itse äiti, haluaisin kyllä tietää kaiken. Aivan kaiken. Olisi totuus kuinka kipeä tahansa. Tiedän, että äiti haluaa tietää miten todellisuudessa voin. Pakotan äidin elämään arvailuissa ja tiedän, miten epätietoisuus raastaa häntä joka päivä, mutten silti pysty kertomaan. Olen miettinyt kirjeen kirjoittamista, mutten pysty siihenkään. En siihen, että äiti lukisi sen. En pystyisi kohtaamaan äitiä sen jälkeen. En kestäisi nähdä sitä surua ja tuskaa äidin silmissä.

Anna anteeksi, äiti. En olisi ikinä halunnut tehdä tätä sinulle. Se, että oma lapsi masentuu ja tahtoo kuolla. Se on pahinta, mitä vanhemmat saattavat kokea. Kaikkein pahinta. Voi miksi minun vanhempani joutuvat kokemaan sen. Eivät he ole ansainneet sitä. Kukaan ei ole.

Anna anteeksi, äiti.

Eurythmics - I Saved The World Today

Nothing matters

Lauantai ja illanistujaiset tyttöjen kesken. Istun sohvalla ja hörpin siideriä. Musiikki jumputtaa taustalla kasariklassikoita ja minä hymyilen ja naurankin välillä. Minulla on kivaa. Oikeasti kivaa. Mutta kun pitäisi lähteä baariin, en enää jaksakaan. Minulla ei ole enää yhtään voimia jäljellä ja kun muut lähtevät yökerhoon tanssimaan, minä lähden kotiin nukkumaan.

Tekee mieli viiltää. Tekee todella paljon mieli viiltää. Jostain syystä en kuitenkaan viillä. Ehkä olen liian väsynyt siihenkin. Voin kuulla terapeuttini sanat mielessäni. Tosi hyvä, kun et viiltänyt. Samaa sanoisi psykologini. Minulle asia on aivan yhdentekevä. Se ei herätä minussa ylpeyden tunteita saati mitään muitakaan tunteita. Viilsin tai en. Sama se.

Lauantaina minua ensimmäistä kertaa suretti se, että olen masentunut. Suretti, että olen masennuksen takia henkisesti uupunut. Koska minulla oli kivaa ja minäkin olisin halunnut tanssimaan. Tämän yhden illan minä olisin halunnut jaksaa hieman enemmän.

Ei minua enää harmita, ettei minulla ole samoja asioita kuin toisilla. Parisuhdetta, opiskelupaikkaa, valoisaa tulevaisuutta tai onnellista elämää. Ennen harmitti. Enää ei. En ole enää edes katkera tai kateellinen siitä. Tiedän, että minulla olisi mahdollisuus saada kaikki ne samat asiat. Asiat vain ovat muuttuneet masennuksen myötä. Minä en tahdo sellaisia asioita enää. Minä en enää välitä.

En muista milloin lakkasin välittämästä. Se tuli huomaamatta. Silloin, kun masennusta oli kestänyt jo vuosia. Pikkuhiljaa asiat alkoivat menettää merkitystään. Haaveet ja unelmat lakkasivat merkitsemästä. Samoin tulevaisuus. Asiat menettivät arvonsa. En välittänyt enää. En sellaisistakaan asioista, joista ennen välitin. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Ei edes sillä, olisinko enää koskaan onnellinen.

Silloin, kun ihminen välittää, on vielä toivoa. Kun ihminen on lakannut välittämästä, ovat asiat huonosti. Minä olen lakannut välittämästä. Jo kauan sitten.

Clinic - The Equalizer

C.h.a.l.l.e.n.g.e.

Kiitän TM:ää haasteesta!

Säännöt:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan antamiin 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastettaville.
4. Heidän pitää valita haastettavaksi 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa, ketkä olet haastanut.


11 asiaa minusta:

1. Olen itsepäinen
2. Impulsiivinen
3. Turhamainen
4. Itseinhoinen
5. Kärsimätön
6. Vaativa
7. Riippuvainen
8. Itsekäs
9. Laiska
10. Tyhmä
11. Saamaton


11 haastajan kysymystä:

1. Saavuttamaton unelma, jonka haluat toteuttaa?

- Juosta maraton.

2. Lempi kappaleesi tällä hetkellä?

- Suede: Trash

3. Onko sulla lävistyksiä? mitä?

- Ei oo, mutta on ollut rengas huulessa. Smiley oli pari päivää, mutten pitänyt siitä (se meni kaiken lisäksi väärään kohtaankin).

4. Entäs tatuointeja?

- Oikeassa ranteessa on koi fish ja niskassa rusetti.

5. Onko sinulla ihmisiä, joille voit kertoa kaiken?

- On, terapeuttini... Eikun eipäs olekaan enää. :'(  Ei ole ketään. Paitsi ehkä psykologi, mutten osaa vielä puhua hänelle kaikesta. Ystäviäni en halua vaivata, vanhempiani en halua huolestuttaa.

6. Asia jonka muuttaisit menneisyydestä, jos vain voisit?

- Alkaisin puhumaan aiemmin terapeutilleni enkä valehtelisi ja esittäisi, että kaikki on mukamas hyvin vaikkei ole. Lisäksi estäisin riidan, jonka takia minun ja bestikseni välit menivät lopullisesti poikki vuonna 2007, mutten tiedä auttaisiko riidan estäminen siihen.

7. Lempi näytteliä?

- Leonardo DiCaprio varmaan. Ja Johnny Depp. Ja Brad Pitt. Ja Helena Bonham-Carter on myös hyvä. Äh.

8. Onnellisuus ja terveys loppu elämäksi sinulle ja läheisillesi vai 100000000€ omaan taskuun?

- Onnellisuus ja terveys. Vaikka ottaisin mielelläni rahat ja jakaisin ne läheisteni kesken.

9. Tärkein/ rakkain esine jonka omistat?
- Varmaankin valokuva Eevasta (etten unohda). Myöskin jotkut kirjeet.

10. Millaiseksi kuvittelet maailman 500 vuoden päästä?

- Asumiskelvoton. Ihmiset ovat ahneita, itsekkäitä ja onnettomia.

11. Mikä on parasta mitä sinulle on tapahtunut tällä viikolla?

- Tieto siitä, että saan käydä psykologilla pidempään.

En nyt kuitenkaan haasta ketään, sillä musta tuntuu, että kaikki ovat saaneet tämän haasteen jo niin moneen kertaan.

The Neighbourhood - Sweater Weather

Cut the pain away

Eilen oli aika psykologille.

Psykologi: Miten sulla on nyt mennyt?
Minä: Ihan ok... kai. Kun mä en nyt tunne mitään.
P: Onks se hyvä asia? Kun ei tunne mitään. No ei ainakaan tunne mitään negatiivisia tunteita.
Minä: Se on nyt ihan hyvä asia.

P: Mitä sä teet, jos sua ahdistaa?

Viiltelen. Sano se. Sano. Viil-te-len. En pysty sanomaan sitä. Pystyn. En pysty. Miten yksi sana voi olla niin vaikea sanoa. Yksi ainoa pieni suuri sana. Sekunnit kuluvat hiljaisuudessa ja odotuksessa. Olen taas nypertänyt kynsiäni ja oikean käden peukalonkynnestä on lohkeillut lakkaa housuilleni. Pienet, vaaleanpunaiset muruset erottuvat selkeästi tummaa farkkukangasta vasten. Yritän vaivihkaa pyyhkiä muruja pois, mutta ne ovat takertuneet kankaaseen. Helvetti.

Minä: Mä viiltelen.
P: Mä en ollutkaan tietoinen siitä. Sitä ei lue tuolla sun lähetteessä. Kuinka usein sä viiltelet?
Minä: Se vaihtelee... viimeks kesäkuussa. Kun nyt on ollut matka ja kaikkea niin ei ole voinut.
P: Miksi sä viiltelet?
Minä: Koska se helpottaa oloa.
P: Helpottaako se heti, kun sä viillät?
Minä: Melkein heti.
P: Mitä sä teet, jos sua ahdistaa todella paljon?
Minä: Viiltelen.
P: Entä jos sua ahdistaa vähän?
Minä: Viiltelen.
P: Onko sulla muita keinoja käsitellä ahdistusta?
Minä: Ei.

Erittäin kypsää, tiedän.

P: Oletko sä allerginen kotiläksyille? Mä ajattelin, että mä voisin antaa sulle jotain harjoituksia kotona tehtäväksi.
Minä: Joo voin mä tehdä.
P: Oliks sulla terapiassa kotiläksyjä?
Minä: Ei oikeestaan.

P: Mistä sä tiedät, jos sä heräät jonain päivänä ja olet onnellinen?
Minä: Tunteesta. Mä tuntisin itseni onnelliseksi. Mä söisin mitä mun vaan tekisi mieli syödä ilman huonoa omaatuntoa. Ja mä suunnittelisin mun päivääni, että mitä mä sinä päivänä tekisin enkä vaan makaisi sängyssä. Mulla olisi voimia tehdä asioita. Mä soittaisin jollekin kaverille tapaamisesta.
P: Kelle sä soittaisit?

Eevalle tietysti, ajattelen. Mun bestikselle. Tyhmä kysymys. Paitsi että Eeva on kuollut. Mutta jos Eeva olisi elossa. Ei, se ei ole mahdollista. Eeva ei voi olla elossa mun tulevaisuuden kuvitelmissa. Olen lähellä alkaa itkeä. Sitä paitsi sitä päivää en usko koskaan tulevani näkemään, että olisin jälleen onnellinen. Mutta voinhan minä kuvitella kerta sinä kysyit asiaa.

Minä: En mä tiedä. Jollekin vaan.

Minä: Kauan mun olis niinku tarkoitus käydä täällä? Siis onks tää jotain väliaikaista vai ihan pidempää? Kun jos tää on vaan joku väliaikainen juttu niin en mä osaa oikein kertoa asioistani tai en mä edes viitsisi.
P: Eiks me olla siitäkään puhuttu? No siis kyllä mä ajattelin, että sä vielä vuoden päästä olet täällä. Se on se vähimmäisaika. Paitsi jos susta tuntuu jo aiemmin turhalta käydä. Eli sitten kun sä olet parantunut.
Minä: Eli mä olen täällä koko loppuelämäni.
P: Haha, en mä näe asiaa niin.

Mutta minä näen.

Minä: Mä en olisi ottanut tätä ehkä puheeksi, mutta jos mä aion käydä täällä pidempään niin tota katsekontaktiasiaa pitäisi harjoitella ja niinku nyt kun mä olen vasta alkanut käydä täällä. Kun myöhemmin sille on vaikeampi tehdä enää mitään.
P: Sä voisit katsoa ensin jotain muuta kuin mua. Vaikka tota kaappia seuraavien käyntien ajan.
Minä: Mun terapeutti ehdotti samaa, mut mä en koskaan edes yrittänyt. Kun en mä pystynyt.
P: Mitä tunteita se sussa herättää?
Minä: Ahdistusta.
P: No täällä sä et voi ainakaan viillellä.
Minä: Joo en. Mut se on silti erilaista ahdistusta.

Song of the day: LAB - When Heaven Gets Dirty

Too tired to speak

Perjantai. Psykologi on tänään täsmällinen kutsuessaan minut huoneeseensa. Istuudun vaaleansiniseen nojatuoliin ja tunnen kuinka väsymys yllättäen valuu mahlan tavoin kehooni ja tekee oloni raskaaksi. Olen yhtäkkiä hyvin väsynyt. En tiedä, jaksanko puhua ollenkaan. En jaksa kertoa mitään. Kysymyksiin jaksan vaivoin vastata. Tuntuu kuin jokainen sana vaatisi hirveästi voimia tullakseen sanotuksi. Vastailen lyhyesti.

Psykologi pyytää minua kertomaan vanhemmistani. En tiedä mitä heistä kertoisin. Yritän kuvailla heitä jotenkin, mutten tahdo löytää oikeita sanoja kuvaamaan heitä. Minusta tuntuu, että psykologi saa heistä aivan väärän kuvan. Joka suuntaan liian kärjistetyn. Mutta olen liian väsynyt korjatakseni asiaa. Täytyy ottaa asia puheeksi seuraavalla kerralla. Ehkä en ole silloin näin uupunut.

Mä en aio nyt pakottaa sua katsomaan tai mitenkään muutenkaan harjoituttaa sulla tätä katsekontaktiasiaa, mutta jossain välissä meidän täytyy kyllä harjoitella sitä. Olen sanomassa, että sitä pitäisi harjoitella nyt kun olen vasta aloittanut käynnit täällä eikä myöhemmin, koska mitä kauemmin asian antaa olla, sitä pahemmaksi se vain menee ja sitä vaikempaa siitä on päästä eroon. Mutta minä en sano, sillä nyt minä en jaksa mitään harjoituksia. Minulla ei ole nyt tarpeeksi voimia siihen.

Niin mun terapeuttikin sanoi, vastaan erääseen psykologin oletukseen. Mun terapeutti. Oikeammin ex-terapeutti. Miten minun pitäisi sinua kutsua? Ethän sinä ole enää minun terapeuttini. Tieto tuntuu yhtäkkiä hirveän kovalta iskulta saavuttaessaan tietoisuuteni. Et ole enää terapeuttini. Tulen hyvin surulliseksi.

Vaivun väsymyksessäni jonkinlaiseen uneliaaseen valvetilaan, jossa en edes ajattele mitään ja havahdun pian siihen, että minulle on esitetty kysymys, joka on mennyt minulta täysin ohi. Tämähän menee lupaavasti.

Viime kerrallahan me puhuttiin siitä, miten sun anoreksia alkoi. Olisko sulla jotain, mistä sä haluaisit tänään puhua? On. On minulla. Mutten jostain syystä saa sanottua niitä. Tilanne oli sama palatessani terapiaan 1. lopetuksen jälkeen. Silloin, kun halusin todella alkaa puhua asioistani. Vaikeat asiat olivat käynnistä toiseen kielen päällä, mutta ulos niitä ei suusta saanut. Ne eivät vain suostuneet tulemaan. Ei, vaikka kuinka yritti. Silloin tyydyin aina sanomaan, ettei minulla ole mitään erityistä puhuttavaa. Vaikka todellisuudessa oli. Kannoin asiat terapiahuoneesta takaisin kotiin ja mukanani jälleen seuraavalle käynnille. Ja toisinaan sitäkin seuraavalle kunnes minulla oli tarpeeksi rohkeutta laskea ne huoneeseen.

Tilanne on sama. Olen vasta aloittanut käynnit uuden ihmisen luona eikä minulla ole vielä tarpeeksi rohkeutta kertoa hänelle kaikkea. Minun on ensin vielä kosketeltava kepillä jäätä ja tutustuttava paremmin tuohon uuteen ihmiseen. En osaa vielä luottaa häneen tarpeeksi. Toisaalta on raskasta pyöritellä ja pallotella yksin kaikkien näiden asioiden kanssa, jotka olisi saatava jakaa jonkun kanssa. Mitä pikimmin.

Huomenna on seuraava käynti. Ehkä silloin.

Sin Cos Tan - Bittersweet