Pills, pills!

Maanantai. Tapasin uuden lääkärini. Keski-ikäinen mieslääkäri aikuispuolelta. Puhui hiljaisella äänellä ja taivutti kämmentä alaspäin käteltäessä. Lääkkeet ja lääkärit vaihtuu, masennus on ja pysyy. Ei se lähde musta kulumallakaan. Mihinkä lähtisikään?

Kysyttäessä myönsin olevani itsetuhoinen. Mitä sitä salailemaan. Minulle ehdotettiin masennuslääkkeen annostuksen nostoa. Kiskoin paidanhihoja alaspäin viiltoarpien peitoksi ja kohautin olkapäitäni. Samantekevää. Niin kuin kaikki tässä elämässä. Zoloft siis nostettiin 50mg:sta 100mg:aan. Saa nähdä saanko sietämättömät sivuoireet noin isosta annostuksesta. Mutta jos elämästä tulisi vihdoinkin hieman helpompaa. Niin minä aina ajattelen... muttei siitä koskaan tule.

Lisäksi mulla aloitettiin Azona 50mg nukahtamiseen ja masennukseen. Pyysin kauniisti ja melkein polvillani rukoillen Tenoxia, noita ihania bentsoja, joilla saa unen hetkessä eikä aamulla olo ole kuin rekan alle jääneellä. Enhän mä niitä saanut. Enpä tietenkään. Sen mä tiesin jo ennen kuin edes kysyinkään.

Sitten aikamme loppupuolella:

Lääkäri: Sulla on miesystävä!
Minä: Haha, ei mul oo.
Lääkäri (silmäillen tietokoneen näyttöä): No niin täällä lukee!

Mitähän kaikkea siellä oikein lukee musta?

Minä: No ei mul kuitenkaan nyt oo. Kävin vaan treffeillä.
Lääkäri: No näättekö te uudestaan, tuleeko siitä jotain?
Minä: Ehm... en mä tiedä.

Eagle Eye Cherry - Save Tonight

Depressing mood

Lauantai. Kello on kymmenen ja minua masentaa. Ulkona pyryttää lunta ja minä mietin mitä ovat kaikki ne 50 eri nimeä, jotka eskimoilla on lumelle. Huomaan olevani kasassa. Masennus painaa harteita lysyyn ja pilaa ryhdin. Pää on harmaa ja suupielet roikkuvat alaspäin. Olen uupunut. Uupunut nainen. Ja kyllästynyt kaikkeen tähän paskaan.

Olen säälittävä. Surkea olento, rikkinäinen ihmisraunio. Ja olen vasta 22. Olen tullut jo siihen pisteeseen kun kyhjötän lauantai-iltana yksin kotona kissan kanssa ja surkuttelen omaa olemassaoloani. Säälin itseäni enkä tiedä miten päin olisin.

Naapurilla on bileet. Minä tunnen itseni niin kovin pieneksi, surkeaksi ja yksinäiseksi. Maailma on suuri ja elämä ahdistaa. On vaatimuksia ja velvoitteita. On tavoitteita, muiden asettamia ja korkeampia oman itsen asettamia. Jotenkin pitäisi selvitä, mutta voimat eivät riitä. Kaikki voimat menevät tämän raskaan ruumiin kasassa pitämiseen.

Tahdon ryömiä sängyn alle ja lakata olemasta.

White Town - Your Woman

Fucking ballet

Masentaa. Ahdistaa. Turhauttaa. Vituttaa. Saatana. Paska. Paskapaskapaska. Tätä tämä on päivästä toiseen. Väsyttää. Uuvuttaa. Kaikki. En jaksa mitään. Mä olen kyllästynyt tähän saatanan balettiin.

Miksi edes herätä aamulla, kun päivä tulee olemaan samanlainen kuin edellinen. Ja sitä edellinen. Ja sitä edellinen. Samaa harmaata loskapaskaa päivästä toiseen. Miksikä tämä tästä mihinkään muuttuisi. Kynttilöiden lisääntyessä synttärikakkuuni, on pessimistisyyteni lisääntynyt samalla jokaisen kynttilän myötä. Mutta kun ei ihmistä ole luotu kestämään tälläistä päivästä toiseen. Pienemmästäkin sitä jo hajoaa.

Kävin kääntymässä päiväpolilla. Ei ollut mitään mieltä jäädä koko päiväksi, kerta minulle ei ollut tilattu vielä lounastakaan. Maanantaina pitäisi mennä seuraavan kerran. Ja keskiviikkona. Ja perjantaina. En jaksa.

Ostin tänään dosetin. Koska minulla on impulsiivisuutta lääkkeisiin, Zoloftini ja Zyprexani pidetään päiväpolilla, jossa minulle jaetaan aina viikon annos kerrallaan. Näin ehkäistään etten jonain iltana nappaa kaikkia nappeja kerralla. Nyt mulla on sitten mummodosetti. Jee.

Alone

Torstai. Osastolla olisi ollut tänään siivouspäivä. Lakanoiden vaihto, pölyjen pyyhintä, imurointi ja lattian pesu. Mutta minä olen kotona. Enkä ole tehnyt mitään. Olen puolet päivästä maannut sängyssä, puolet viettänyt koneella.

Tuntuu oudolta olla kotona. Samoin kuin aluksi tuntui oudolta olla osastolla. Se tuntui vähän kuin kesäleiriltä. Sellaiselta, joissa nuorena kävin. Jaoin huoneeni ikäiseni tytön kanssa jonka kanssa juttelin, nauroin ja kasasin palapelejä (teimme yhtä vaille kaikki osaston noin 12 palapeliä). Ruokailin yhdessä toisten potilaiden kanssa. Aina puoli kahdeksalta keräännyimme yhteisöön katsomaan Salkkareita. Hoitajat olivat niin kuin leirin ohjaajia, jotka tekivät huonekiertoja ja pelasivat meidän kanssamme korttia. Jos ahdisti, juttelimme heidän kanssaan.

Osastolla olisi nyt iltapala. Kissa makaa sylissäni ja hyrisee hiljaa. Teemuki höyryää pöydällä ja minulla on ikävä osastoa. On niin hiljaista. Ja yksinäistä.

Huomisesta lähtien minun pitäisi alkaa käydä taas päiväpolilla. En jaksaisi. Vaikka on kai parempi viettää päivät siellä kuin yksin kotona.

P.S. Kiitos kaikille kyselyyn vastanneille. Otan toiveenne huomioon tulevia postauksia tehdessäni.

Balthazar - The Oldest Of Sisters

Objects in the mirror are closer than they appear

Musta on koko ajan tuntunut siltä, että enhän mä nyt niin laiha ole. Mä olen ihan normaali. Hirveästi vaan hössötetään, mut enhän mä oo edes mikään anorektikko. Väärin. Olen mä. Peilistä tuijottaa joka aamu se sama pullukka. Peilin pitäis kertoa totuus. Mut ei se kerro.

Valokuvat kertoo. Mä satuin kattelemaan jouluaattona otettuja kuvia ja mä säikähdin miten laihalta mä näytän. Mun kädet on kaks tikkua ja solisluut törröttää näkyvästi. Mä muistan, miten mummi joskus huomautteli siitä. Mä olen miltei luiseva. Luuranko. En mä halua näyttää luurangolta. Mä ajattelin, että laihduttamalla musta tulee kaunis. Mut ei se meekään niin.

Jos mä oppisin rakastamaan itseäni tai edes pitämään itsestäni niin tää elämäkin vois olla piirun verran helpompaa. Mutta kun mä en pidä. Mä en pidä siitä mitä mä näen peilistä. Joku muu vois pitää, mut mä en. Mä vihaan itseäni.

Onko tämä oman laihuuden huomaaminen nyt sellainen käännekohta elämässä, että tästä alkaa paraneminen anoreksiasta? Vai jatkuuko kaikki samanlaisena ja tämä on vain yksi etappi matkalla kohti sairaalloista alipainoa? Minä en tiedä. Vielä.

Major Lazer - Get Free