Goodbye

Uusi tyttö itkee viereisessä huoneessa. Hänen lohduton itkunsa kantautuu tuuletuskanavia pitkin huoneeseeni. Minun tekisi mieli mennä halaamaan häntä ja lohduttaa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ensimmäiset päivät osastolla ovat aina ne vaikeimmat. Silloin vahvimmatkin murtuvat. Mutta kyllä se siitä ajan kanssa helpottuu.

Muistan ensimmäisen osastopäiväni kuin eilisen. Minä tosin en itkenyt, mutta olin ahdistunut ja kiukkuinen. Soitin äidilleni ja yritin saada hänet keinottelemaan minut pois osastolta. Sä oot mun äiti, kyl sä jotain keksit. Sanot niille jotain. Ihan mitä vaan, mut hommaa mut pois täältä! Äiti ei hommannut. Hyvä niin.

Lunta hipsuttelee hiljalleen maahan ja linnut laulavat. Vedin aamukokouksen viimeistä kertaa ja maistoin viimeinkin aamiaisella sairaalan kuuluisaa kauravelliä. Se oli hyvää. Tämä on viimeinen päiväni osastolla. Kolme tuntia ja sitten jätän osaston taakseni. Tavarat on pakattu. Niitä on yhteensä viisi kassillista. On vähän haikea olo. Tavallaan haluan lähteä, tavallaan en. Minusta on tullut jo osa tätä osastoa. On mukava, kun voi jutella ja nauraa toisten potilaiden kanssa. Kotona ei ole ketään.

Cut

Istun huoneen numero 11 kylpyhuoneen lattialla. Kello lähenee puolta yhtätoista sunnuntai-iltana ja minua ahdistaa. Viiltelen vasempaa käsivarttani osastolle salakuljettamallani höylällä. Viilto. Toinen. Kolmas. One two three one two three. Terä rikkoo ihon ja viiltokohta värjäytyy huutavan kirkkaanpunaiseksi. Teen lisää viiltoja ja katselen kuinka verivana valuu vuolaana käsivarttani pitkin alas kohti rannetta ja siitä alas lattialle. Tip tip tip tippuvat veripisarat lattialle. Euforia kohisee päähäni ja huokaan mielihyvästä. Ummistan silmäni ja nojaan päätäni seinään. Mikä ihana olotila.

En olisi saanut tehdä sitä. En olisi. Tein silti. Minä en voi elää ilman sitä. En vain voi. Viiltojäljet tykyttävät käsivarressani ja minä hymyilen.

Johnny Cash - Hurt

I hurt myself today

To see if I still feel

I focus on the pain

The only thing that's real

The needle tears a hole
The old familiar sting

Try to kill it all away

But I remember everything

Some privacy, please

Olen miettinyt viime päivinä paljon blogiani ja sen laittamista salaiseksi, vain minulle näkyväksi. Viime päivinä ajatus vain itselle kirjoittamisesta on tuntunut paremmalta kuin jatkuva julkinen kirjoittaminen. Aion siis laittaa blogini salaiseksi. Voi olla, että palaan takaisin parin päivän päästä, voi olla etten palaa takaisin koskaan. Nyt tuntuu vain, että tarvitsen hieman yksityisyyttä. On aika kaivaa esiin pahvikantinen päiväkirja. Kiitos kaikista kommenteista ja kaikesta muustakin, kaikki te ihanat lukijani! ♥ Näkyillään, ehkä. Joskus.

???

Kello lähenee puolta kymmentä ja minua masentaa. Palasin illalla takaisin osastolle, mutta se ei ole syynä surkeaan olooni. Eläminen minua masentaa. Oleminen itsessään. Unohdin meikinpoistoaineen kotiin. Näytän huomenna varmaan pandalta. Onnettomalta pandalta.

On sekava olo. En oikein muista mitään lähipäivien tapahtumia. Tuntuu kuin osastollaolostani on ikuisuus, vaikka siitä on vain kolme päivää. Olin välipäivät osastolla, mutten muista niistä mitään.

Olen mennyt sekaisin, vaikkei lääkkeiden annostuksiakaan ole nostettu. Olen sekava. Vinoon vinksahtanut. Kaikkeen tekemiseen, mukaan lukien syömiseen ja kävelemiseen täytyy keskittyä kunnolla, jotta ne hoituisivat niin kuin niiden kuuluukin. Päiväkirjaan kirjoittaminen on hankalaa, koska en tahdo hahmottaa etäisyyksiä ja pitkää matkaa kävellessä näkö sumenee ja pelkään kompastuvani omiin jalkoihini. Tämän on pakko johtua läkkeistä. Mistä muustakaan tämä johtuisi? En pidä tästä yhtään.

Huomenna täytyy pestä pyykkiä.

Another year in hell

Istun sohvalla ja mietin viime vuotta. Paska vuosi. Pelkkää mustaa ja harmaata. Harmaata ja mustaa. Ei yhtään valkoista. Uusi vuosi vaihtui juuri eikä se näytä yhtään sen valoisammalta kuin edellinenkään. Päin vastoin.

Juon siideriä vaikken saisi, mutta hittoako minä enää välitän ja käännän musiikkia kovemmalle. Annan sen täyttää minut ja työntää tieltään olemisen sietämätöntä raskautta.

Viime vuodessa ei ole mitään muistamisen arvoista. Sain aikaiseksi muutaman opintopisteen, ulkomaanmatkan, hommattua paikan osastolta ja kymmeniä arpeutuneita viiltohaavoja. Ei mitään mainitsemisen arvoista jälkipolville kerrottavaksi. Tulin vuoden myötä vain vanhemmaksi, väsyneemmäksi ja katkerammaksi.

Joskus mietin olenko tehnyt oikeita valintoja elämässäni. Mutta onko olemassa oikeita ja vääriä valintoja? Ehkä on vain valintoja, jotka kaikki johtavat samaan lopputulokseen, eri polkuja vain. Parempaa alkanutta vuotta teille.

Huomatkaa kysely sivun oikeassa ylälaidassa. Tein sen näin uuden vuoden kunniaksi teitä lukjoita varten ja vaikka kirjoitankin tätä blogia vain itseäni varten niin saan vähän osviittaa, mikä teitä lukijoita kiinnostaa ja mistä aiheista voisin jatkossa kirjoitella enemmän.

Edit// Enpä tietenkään muistanut laittaa kyselyyn osastohoitoa (eikä kyselyä voi enää muokata), mutta lupaan kirjoitella siitä kyllä.

Beirut - Port Of Call