Empty mind

Vuoden viimeinen terapia.

Minä: Mulla ei ole tänään mitään mielessä.

Terapeutti: Ehkä sinne tulee jotain.

Minä: Ei nyt vaan tule.

T: Ehkä se auttaisi, jos sä katsoisit tänne päin. Jos sulle tulisi vaikka sitten jotain mieleen.

Hiljaisuus.

Minä: Mulla ei ole oikeasti mitään mielessä.

Olet hiljaa. Odotan sinun sanovan jotain. Yritätkö saada minut katsomaan itseäsi? Hiljaisuus jatkuu. Se käy ahdistavaksi. En ymmärrä miksi se ahdistaa minua, sillä olemme tunteneet kuitenkin jo 5 vuotta. Hiljaisuus tekee minut levottomaksi. En kestä sitä. Hiljaisuutta. Minun on pakko rikkoa se.

Minä: Mitä?

Et sano edelleenkään mitään.

Minä: Mikset sä voi auttaa, jos mulla ei ole mitään mielessä? Sä voisit kysyä jotain?

T: Mä en osaa aina kysyä. Sitä paitsi sitten mä ohjaisin keskustelua. Olis hyvä puhua siitä mitä sulla on mielessä.

Mutta kun minulla E-I O-L-E M-I-T-Ä-Ä-N M-I-E-L-E-S-S-Ä. Tavutan lauseen päässäni kirjain kerrallaan.

T: Mitä sä ajattelet?
Minä: En mitään.
T: En usko.
Minä: ...
T: Miltä se tuntuu, kun ei ole mitään mielessä?
Minä: En mä osaa selittää. On vaan sellainen... jumittava olo.
T: Mä kyllä uskon, että sä ajattelet jotain.

Nyt en ainakaan muista mitä äsken ajattelin. Päätän keskittyä. En aio päästää seuraavaa mieleeni tulevaa ajatusta lipumaan ohi. Aion tarttua siihen, pitää siitä kiinni ja vapauttaa sen huoneeseen. Ajattelen kissaani Sepiä.

Minä: No mä ajattelin Sepiä... mut en mä tullut tänne puhumaan kissoista. Ei kissoista puhuminen paranna mua. Tai säästä. Tai mistään muustakaan sellaisesta puhuminen.

Minä: Musta tuntuu, niin kuin mä olisin jo puhunut kaiken. Ettei ole enää mitään puhuttavaa.

Minä: Mut en mä silti voi paremmin, päin vastoin mä menen vaan taaksepäin.

T: Musta näyttää, että sä voit paremmin.

Aikamme on lopussa. Nouset ottamaan kalenterisi pöydältäsi. Sovimme seuraavat ajat. Ensi vuoden ensimmäiset terapia-ajat. Tässä vaiheessa minun kuuluisi lähteä, joten olen nousemassa tuolistani, mutta sinä et nousekaan, joten jään typerästi istumaan tuolini reunalle. Olen kuin juoksukilpailuissa, valmiina pinkaisemaan matkaan heti lähtölaukauksen kajahtaessa. Puristan laukkuni mustia sankoja käsissäni, tuijotan joulunpunaiseksi lakattuja kynsiäni ja odotan mitä sinulla on vielä sanottavana. Toivotat minulle hyvää joulua ja tulevaa vuotta. Kiitän ja toivotan sinulle samaa. Tahtoisin nostaa katseeni ja katsoa sinua silmiin, hymyillä sinulle, mutten pysty. En vain pysty. Kätellessämme vilkaisen sinua nopeasti ennen kuin poistun ovesta ulos.

Seuraavaan terapiaan on 13 päivää. Melkein kaksi viikkoa. Taistelen hajoamisen rajalla, jos terapioiden väliin sattuu viisikin päivää. Entä nyt kun niitä on 13?

Pet Shop Boys - West End Girls

Green eyes

Terapia. Olen juuri astunut sisään huoneeseesi ja olet sulkemassa ovea. Pysähdyt kuitenkin käsi ovenkahvalla.

Terapeutti: Hei siellä olis nyt se iso huone vapaana. Haluatko, että mennään sinne?

Tämä tulee niin yllättäen, etten ole ehtinyt yhtään varautua.

Pudistan kiivaasti päätäni: Ei tänään.

T: Mä olen miettinyt tätä sun katsekontaktin puutetta.
Minä: Onks meidän aina pakko puhua siitä!, tokaisen turhautuneena.

Tämä on ensimmäinen kerta kun näytän terapiassa jotain kielteisiä tunteita. Olen tuntenut joskus ennenkin turhautumista, mutten ole näyttänyt sitä. Olen aina kätkenyt negatiiviset tunteet sisälleni, vaikkei se tarkoita ettetkö sinä olisi ehkä huomannut niitä. Nyt kuitenkin osoitan turhautumiseni suoraan ja se hämmentää minut itseni hetkeksi.

T: On, se on kuitenkin oleellinen asia.
Minä: Mä en vaan pysty. En mä voi sille mitään.
T: Sä voisit yrittää.
Minä: Ei ole helppoa muuttaa sellaista mikä on ollut kauan niin.
T: Mikä siitä tekee vaikeaa? Mä ymmärtäisin, jos tämä olis sun kolmas käyntisi, mutta tämä on sun mones kymmenes tai sadas käynti. Me ollaan jo tuttuja toisillemme.
Minä: En mä vaan tiedä.
T: Mä mietin, että pitäisiköhän sun puhua jollekulle muulle, jos sä et pysty katsomaan mua silmiin, kun se kuitenkin haittaa sun edistymistäsi tässä terapiassa.

Mitä! Järkytyn. Onko tämä niin iso asia, että sinä olisit valmis siirtämään minut jollekulle toiselle sen takia? Onko tämä niin suuri este edistymiselleni? En ole uskoa korviani. En minä halua kenellekään toiselle. Et sinä voi tehdä minulle niin, ethän?

Sitä paitsi minä yritän. Minä yritän joka ikinen terapiatunti katsoa sinua. Käyn uuvuttavaa taistelua itseni kanssa. Häviten joka kerta. Lähden terapiasta joka tunnin jälkeen itseeni pettyneenä. Epäonnistuneena. Itsensä voittaminen on vaikeinta. Mutta minä siitä huolimatta yritän ja minua turhauttaa ettet sinä tunnu ymmärtävän sitä.

T: Onks mussa jotain, mitä sä et halua nähdä?
Minä: Ei.
T: Onks jotain, mitä sä et halua näyttää mulle?
Minä: Ei. Mä en salaile mitään.

Minulle tulee mieleen, ettet sinä ehkä edes tiedä minun silmieni väriä. Sillä minä en koskaan katso sinua. Minulla on vihreät silmät. Hailakan vihreät surusilmät. Ehkä minä pelkään, että satutan sinua, jos katson sinua silmiin. Vai haluanko sittenkin salata jotain tiedostamattani? Olen kertonut sinulle kaiken, jakanut kanssasi kaikki syvimmätkin salaisuuteni. Ovatko silmäni, sieluni peili, se viimeinen asia, jonka haluan säilyttää itselläni?

T: Mitä sä ajattelisit, jos joku sun kaveri ei pystyisi katsomaan sua kun te juttelette?
Minä: Kyllä mä ymmärtäisin, jos se olis sille vaikeaa. En mä loukkaantuisi siitä.
T: En mäkään ole loukkaantunut, musta vaan tuntuu... oudolta. Kun sä olet siinä, mutta niin kuin sä et kuitenkaan ihan kokonaan olisi.

Tulen hyvin surulliseksi. Tavallaan tunnen itseni myös hieman loukatuksi. Ennen kaikkea olen kuitenkin pahoillani puolestasi. Minä tahdon näyttää sinulle. Minä tahdon näyttää sinulle, että pystyn voittamaan itseni ja alkaa katsoa sinua silmiin.

Jack White & Alicia Keys - Another Way To Die

Perfect patient

Terapia. Olen oppinut tunnistamaan askeleesi. Kuulen milloin sinä tulet hakemaan minua odotushuoneesta. Voisin istua silmät kiinni ja silti tietäisin milloin olet saapunut odotushuoneen ovelle. Askeleesi ovat määrätietoiset, mutta samalla pehmeät.

Minä: Mua turhauttaa, kun mä en ole täydellinen potilas.

Terapeutti: Mutta kun tässä elämässä ei voi olla täydellinen.

Minä: No melkein täydellinen sitten edes.

T: Miten sä määrittelisit täydellisen potilaan?

Minä: Sellainen, joka tahtoo parantua ja edistyy ja osaa kuvata tunteitaan ja oivaltaa itsestään asioita terapian edetessä ja osaa muuttaa käytöstään niiden mukaan. Ja pystyy katsomaan puhuessa silmiin.

T: Mistä sä tiedät, että toi on myös mun näkemys täydellisestä potilaasta?

Minä: En mä tiedäkään, mä vaan oletan niin.

T: Niin, kun toi on ainoastaan sun käsitys siitä. Haluatko sä olla täydellinen potilas enemmän itsellesi vai mulle?

Mietin hetken.
Minä: Sulle.

T: Mitä sulla on nyt mielessä?

Minä: Ei oikein mitään. Ei mitään tähdellistä.

T: Mä en tiedä liittyykö toi siihen, kun sä et puhunut mulle aiemmin, mutta sä voisit kertoa kaikesta mitä sun mielessä liikkuu. Ettet sä karsisi ajatuksia pois, koska ajattelet ettei ne ole oleellisia.

Minä: Niin mutta ei niillä ole väliä, kun ei mun paha olo johdu niistä asioista. Mä en tiedä mistä se johtuu.

T: Sen takia sun täytyisikin puhua kaikesta. Ihan kaikesta. Jotta me voitaisiin rakentaa sun minäsi ja saada selville mistä sun paha olo johtuu.

Huokaan. En tiedä miksi olen masentunut. Toivoisin tietäväni. Sillä sitten voisin puhua siitä mikä tekee minut masentuneeksi. Siitä, mikä vetää suupieleni alaspäin ja maalaa päiväni harmaan eri sävyillä. Mutta minä en tiedä mistä masennukseni johtuu. Minun täytyy siis puhua kaikesta. Aivan kaikesta.

Se tarkoittaa, että myös paraneminen vie aikaa. Mutta kuinka kauan? Kuinka kauan vielä? Vuosi? (Ei, olisi yltiöoptimistista olettaa, että olen vuodessa selättänyt vaikean ja pitkäkestoisen masennuksen, joka ei ole vielä tähän mennessä osoittanut minkäänlaisia paranemisen merkkejä). Kaksi vuotta? Viisi vuotta? Entä kuinka kauan minä jaksan vielä ennen kuin romahdan?

Jefferson Starship - Miracles

Happy Birthday, E!

Heräsin tänään säikähtäen. Tänään on sinun syntymäpäiväsi, eikä minulla ole sinulle syntymäpäivälahjaa. Olen unohtanut ostaa sinulle lahjan. Kuinka se on mahdollista? Kuinka saatoin unohtaa? Kunnes muistin.

Siitä on 7 vuotta kun viimeksi näimme. Kun viimeisen kerran näimme. Ennen kuin sinä lähdit Thaimaahan. Lähdit, etkä enää palannutkaan.

Näimme viimeisen kerran näihin aikoihin. Minä tulin teille. En soittanut summeria, sillä tiesin ovikoodin. 4 3 2 1. Olit kertonut sen minulle, jottei sinun tarvitsisi aina tulla painamaan summeria. Kotiovesi oli valmiiksi auki. Sinä istuit keskellä olohuoneen lattiaa avattujen lahjojen ja monenkirjavien lahjapapereiden ympäröimänä paketoimassa paraikaa jättimäistä suihkugeelipulloa takaisin paperiinsa. Hymyillen kerroit saaneesi kaikki lahjat mitä olit toivonutkin. Minä nauroin ja uhkasin kertoa äidillesi.

Mitä muuta me teimme? En muista. Luultavasti pelasimme Crash Bandicootia ja söimme Dr. Oetkerin suklaamoussea. Sitä, jota sinä aina teit minulle. Ja jonka minä luulin sinun tekevän alusta asti itse, vaikka se oli sellainen lisää-vain-vesi -juttu. Mutta sinä olisit voinut tehdä sen aivan hyvin itsekin. Sinä kun olit niin hyvä leipomaan. Minä muuten ostin sitä yksi päivä. Sitä samaa suklaamoussea. Sitä myydään vieläkin. Mutta ei se ollut enää yhtä hyvää. Koska sinä et ollut tekemässä sitä minulle.

Sinä totesit, ettet tahdo lähteä Thaimaahan. Minä katsoin sinua pitkään ja kysyin syytä haluttomuuteesi. En muista mitä vastasit. Sanoin sinua höpsöksi. Miksi et tahdo lähteä paratiisiin vaan jäisit mieluummin hyisen kylmään ja lumiseen Suomeen? Emme puhuneet asiasta enää myöhemmin. Tapasin silloin myös siskosi viimeisen kerran. Siskosi kertoi, ettei Thaimaassa saa rypistää seteleitä, koska niissä on kuninkaan kuva. Se on viimeinen asia, jonka muistan hänen sanoneen.

Kävin viemässä sinulle kynttilän. Hautausmaalla ei ollut muita kuin minä ja pelokas rusakko, joka pinkoi karkuun heti askeleeni kuullessaan. Sen turkki ei ollut vielä vaalennut talviväritykseensä, vaikka lumi oli jo maassa. 6 vuotta sitten sinun ja siskosi hauta oli reunimmainen. Nyt siinä oli 19 uutta. Kynttilä ei meinannut syttyä. Minua alkoi itkettää.

Jos sinä olisit täällä. Ajattelin sitä tänään. Voisimme juhlia sinun syntymäpäivääsi. Sinä täyttäisit 21 vuotta ja näyttäisit uskomattoman kauniilta kimaltelevassa paljettitopissa, pitkät, vaaleat hiuksesi kiharrettuina (nyt voin melkein kuvitella sinut nyrpistämässä nenääsi sinulle ominaiseen tapaasi ja sanomassa ettet pidä paljeteista). Tekisimme jotain, mistä sinä pitäisit. Ehkä poksauttaisimme kuoharin ja katsoisimme jonkun Johnny Deppin uusimmista elokuvista. Jonkun Pirates Of The Caribbean -elokuvan. Tai Liisa Ihmemaassa. Sinä pitäisit siitä varmasti. Tai me voisimme kuunnella Maroon 5:a ja syödä Fazerin keksisuklaata. Sitä, josta sinä pidit.

Antaisin mitä tahansa, jos saisin viettää vielä edes yhden päivän kanssasi. Edes yhden tunnin. Edes hetken. Edes yhden pienen hetken. Vaikka surutyön on käynyt läpi, vaikka surunsa on surrut, jää silti pieni palanen surua pysyvästi sydämeen. Se ei poistu sieltä koskaan. Eikä sen tarvitsekaan. Se ei satuta. Se ei tee kipeää. Sen olemassaolon huomaa vain näinä tiettyinä merkityksellisinä päivinä, jolloin se muistuttaa menetetystä rakkaasta.

Song of the day: Maroon 5 - Sweetest Goodbye (from your favorite band) 

Don't leave me

Terapia. Olit sytyttänyt kynttilän. Se paloi kauniisti punasävyisessä tuikkulyhdyssä pöydälläsi.

Minä: Kauanko mä saan jatkaa täällä? Tai siis onko mun siirryttävä aikuispuolelle jossain vaiheessa?

Terapeutti: No ei tässä ole mitään päivämäärää päätetty. Riippuu tietysti sun paranemisesta, mutta et sä nyt tietenkään voi täällä nuorisopsykiatriassa olla loputtomiin asti.

Miksen voi, minä ajattelen. Ei ole päätetty päivämäärää. Ei tarkkaa päivää, mutta jotain ajankohtaa on mietitty, niinkö? En pidä tästä yhtään.

T: Sun hoito lopetetaan sitten totta kai hiljalleen. Käyntejä vähennetään asteittain ja asennoidutaan hoidon loppumiseen tai jatkumiseen muualla. En mä aio jollain kerralla vain sanoa että tämä oli sitten viimeinen käynti.

Kyllä minä sen tiedän. Huoleni onkin se, etten tahdo siirtyä muualle. En tahdo kenellekään toiselle. Mä en aio puhua kellekään muulle, olen aikeissa sanoa, mutta päätän jättää sanomatta. Se kuulostaisi liikaa kiristykseltä.



Ikäni puolesta minun olisi kuulunut siirtyä aikuispuolelle kolme vuotta sitten, mutta koska terapia on aloitettu ollessani alaikäinen, sain jatkaa nuorisopolilla. Tällainen järjestely on siis potilaan kannalta parempi, kun ei tarvitse lopettaa hoitosuhdetta tutun terapeutin kanssa ja aloittaa uudestaan vieraan kanssa, joka ei tunne sinua ja jolle kaikki pitää kertoa uudestaan.

Se on yksi syy, miksen tahdo toiselle terapeutille. En jaksaisi kertoa kaikkea alusta. Se turhauttaisi suunnattomasti. Se veisi loputkin voimani. Sitä paitsi sinä tunnet minut parhaiten. Olet tuntenut minut lähes koko sairauteni ajan. Tunnet minut luonteeltani ja ajattelutavoiltani, tunnet minut ihmisenä. Ennen kaikkea tunnen, että sinä ymmärrät minua ja välität minusta aidosti, vaikka minä olenkin vain osa työtäsi. Siis älä jätä minua!

Civil Twilight - Letters From The Sky