Revival

Aika on kulunut. Varkain ja vaivihkaa niin, etten mä ole edes huomannut sitä. Mä muistin, että se oli viime vuonna kun mä olen viimeksi kirjoittanut tänne... mut se olikin toissa vuonna. Ja mä havahdun huomaamaan, että on mennyt lähes kaksi vuotta. Tuntuu, kuin mä olisin nukkunut niistä ohi tai hukannut ne vuodet jonnekin, matkan varrelle. Mä en ole unessa, mut en täysin hereilläkään. Mä en ole kokonaan täällä, mut mä olen. Täällä. Kuitenkin. Halusittepa tai ette - halusinpa tai en.

Ehkä joku psykologi sanoisi, että on muutos parempaan kun mun ei ole ollut pakko päästä kirjoittamaan traagisesta elämästäni tänne, että mä en ole oikeastaan edes ajatellut sitä.

Mut musta on ihan kiva, että mä olen täällä.

It's good to be alive

Oho. Long time no write. Hups... soriii. Mä en pitkään aikaan edes muistanut tän blogin olemassa oloa. En tiedä. On ollut liian paljon kaikkea, ehkä siksi. Paljon on tapahtunut, mut samalla ei yhtään mitään ja kaikki on niin kuin ennenkin. Maapallo pyörii edelleenkin samalla nopeudella samaan suuntaan ja mulla on diagnooseina syömishäiriö ja masennus. Mut tänään mä muistin tän ja mun oli pakko saada tulla kirjoittamaan. Nyt mä olen täällä. Elossa. Hengitän. Mä olen. Täällä.

Tänään on hyvä päivä olla elossa.

Lauantai, joulukuun 8. päivä. Tänään olis ollut Eevan synttärit. On. Olisi ollut. Mulla oli ostettuna sydänkynttilä, johon mä olin liimannut kaksi pientä, Rafaelin enkeli -tarraa. Mun oli tarkoitus käydä viemässä se pikkujoulu-illanistujaisten jälkeen, mut mulla oli tyttöjen kanssa niin kivaa, etten mä ehtinytkään. Mut mä tiedän, että sä ymmärrät ja oot iloinen mun puolesta, kun mulla oli pitkästä aikaa oikeasti kivaa ja mä jaksoin seurustella ihmisten kanssa. Mä tuon sen kynttilän sulle nyt sunnuntaina.

Mä tulen vielä takaisin.

Mä lupaan.

Let me help you

Perjantai. Päiväpoli. Ei jaksaisi mennä. Ei huvita, ei kiinnosta. NOT INTERESTED. Mä haluan vaan maata sängyssä peiton alla ja kadota sinne... lakata olemasta. Mut mä en voi hyvin ja joku pieni osa mussa haluaa apua... ehkä jopa muutosta. Ja se on ihan uutta mussa.

Joten mä menen. Sitä paitsi mulla on sovittu aika enkä mä ehtisi sitä enää perua ilman, että siitä tulisi lasku. Melkein viiskymppiä. Sillä saisi ostettua vaikka mitä kivaa. Ehkä se on vaan hyvä. Tulee mentyä. On pakko mennä. Ja mä tarviin noi käynnit.

Keskiviikkona oli tutustumiskäynti. Hoitojakso on 2-3 viikkoa ja käynnit vähintään 2 krt/vko, kun harvemmista käynneistä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. Mut niinhän se on. Me sovitaan mulle nyt alkuun ainakin toi kaks käyntiä viikkoon. Hoitoon on sitouduttava. Tuntuu paljolta. Kun sitä jaksamista ei ole.

Viime päiväpoli oli fucking disaster. Ei mua siellä näkynyt. Mun vointi oli silloin aika huono niin en saanut oikein koskaan lähdettyä sinne vaan laitoin aina tekstarin ja peruin käynnin. Eikä mulla ollut oikein motiakaan käydä siellä, kun omahoitajan kanssa ei kemiat kohdanneet, vaikka en tiedä sen mielestä ehkä kohtas ihan hyvinkin, mut mun mielestä juu ei. Ja se vaati aina, että mä viettäisin aikaa polilla, mitä mä en halunnut, joten mä olin että no way josé this ain't gonna work, bitch I'm leaving - sayonara and no hard feelings. Ei toiminut ei.

Nyt saattaa jopa toimia. Omahoitaja tuntuu itse asiassa aika kivaltakin ja musta tuntuu, että se taitaa ehkä jopa ymmärtääkin mua. Mikä on iso juttu. Monet ei ymmärrä tai sitten musta tuntuu, että ne vaan tuomitsee eikä ymmärrä. Mut tää ei tuomitse. Eikä se pakota mua hengaamaan polilla, jos mä en halua, vaan mä saan tulla polille ainoastaan keskusteluihin ja lähteä sitten kotiin, jos mä haluan niin. Mut nyt mä saattaisin voidakin oleilla siellä, kun siihen ei pakoteta ja kun päiväpoli on lisäks muuttanut uusiin, isompiin ja paljon viihtyisämpiin tiloihin.

Me lopetetaan 60 minuutin jälkeen ja se sanoo, että meillä oli hyvä keskustelu. Mä nyökyttelen. Munkin mielestä oli. Se sanoo, että se pitää musta, kun mä sanon asiat suoraan niin kuin ne on ja uskallan sanoa vastaan tai jos mä olen jostain eri mieltä.

Tää voi ehkä auttaakin mua.

EAT ME!

Kurssipäivä. Se kuntoutumis. Mennään läheiselle urheilukentälle potkimaan palloa ja heittelemään frisbeeta. Muilla on kivaa. Mä olen aina pitänyt kaikesta urheilusta. Mullakin pitäisi olla kivaa... mut mulla ei ole. Mä seison keskellä kenttää eikä mua huvita. Masentaa. Taivas on kirkas ja pilvetön, mut alakulo vyöryy massana mun päälle enkä mä voi tehdä sille mitään. Hetken verran mä toivon, että mä olisin niin kuin toiset ja mullakin olis kivaa.

Sen jälkeen tehdään hamppareita. Oikeita, kunnon hamppareita. Mä en pysty osallistumaan. Ahdistaa. Mä en pysty syömään. Mä makaan sohvalla ja mua ahdistaa. Mä yritän, että se ahdistus menis pois, mut se ei suostu menemään.

Mä en halua nähdä miten hyviltä ne hampparit näyttää, mut mä en voi olla haistamatta niitä. Ne tuoksuu niin herkullisilta, että mä pystyn melkein maistamaan ne. Mäkin tahtoisin yhden. Mut mä en pysty.

Mä saisin syödä yhden. Saisin - ja en kuitenkaan saisi. Hamppari on kiellettyjen listalla, hamppari on siis ehdoton ei. Ensin se maistuisi hyvältä, ehkä jopa taivaalliselta, mut sitten tulisi morkkis - kovaa ja korkealta. Miksi mä menin syömään sen, miksi? Mä olisin aivan hyvin pärjännyt ilmankin. Miksi mä söin sen? Mulla ei ole yhtään itsekuria. Läski. Läski!

Rytmihäiriöt tulee. Varoittamatta ja voimalla. Sydän hakkaa kovaa, muljahtelee. Tuntuu ilkeältä. Ahdistus pahentaa rytmihäiriöitä ja rytmihäiriöt pahentaa ahdistusta. Kiva noidankehä. Mä yritän hengittää ja saada ne menemään ohi, mut ne ei mee. Mun omaohjaaja kysyy, että pitääkö soittaa jonnekin. Se tarkoittaa varmaan ambulanssia. Ei, ei tartte. Nää menee kyllä ohi. Eikö meekin. On ne aina menneet. Meneehän nää ohi? Meneehän?

Mä makaan edelleenkin mykkyrässä siinä sohvalla. Mä kuuntelen, kun toiset juttelee keskenään, nauraakin. Mä en pysty osallistumaan keskusteluun. Mut musta on ihan kiva kuunnella sitä siinä.

Mulla olis ollut suoraan täältä mun oman kurssiohjaajan kanssa tutustuminen toiseen kuntoutuspaikkaan, jossa mä varmaankin aloitan joskus siinä elokuussa, kun tää kurssikin loppuu ihan kohta. Mut mä en pysty menemään sinne. Me siirretään se ens viikkoon. Mä en mistään pikkujutuista peru sovittuja asioita, etenkin kun tapaamisesta oli sovittu myös tämän toisen paikan ohjaajan kanssa, mut nyt mä en oikeasti pystynyt menemään.

Huomenna on viikon toinen ja viimeinen kurssipäivä ja koko kurssin toiseksi viimeinen päivä. Mä tiedän, että siellä saa olla oma itsensä ja jokaisella siellä on omat haasteensa, mut huomenna mä yritän olla taas iloinen ja positiivinen. Mä päätän niin.

Emergency case

Kello näyttää puoli kolmea. Mulla on kuukauden ensimmäinen keskusteluaika omahoitajalle syömishäiriöpolilla. Verenpaine. Punnitus. Ja mä riisuudun alusvaatteisilleni. Sä olet viiltänyt! Äänessä on suuttumusta. En mä mitenkään paljoa tai pahasti oo, mut mä en osaa sanoa kuin joo. Paino 37,2 kg. Viime kerrasta laskua yli kilon. Hoitaja huokaa. Mä kuulen, miten pettynyt se on.

Me ei ehditä jutella kauaa, mä kerron sille mun viime päivien voinnista ja oireista ja se sanoo, että se soittaa nyt mun lääkärille: Puralla on paino laskenut huomattavasti... aamuisin rytmihäiriöitä... ottanut liikaa laksatiiveja... pyörtynyt tänä aamuna ja lyönyt päänsä... Oikeastaan vaan pikkasen kolautin sen. Mä sanon siitä, mut hoitaja ei korjaa sitä. Lääkärille soitto on huono juttu. Se on aina huono juttu ja se tietää yleensä aina jotain vakavampia seurauksia ja toimenpiteitä. Tää ei tuu tietämään mitään hyvää. Laittaako ne mut tästä osastolle? Mä en mene sinne. En kyllä mene.

Sä lähdet tästä nyt suoraan päivystykseen. Se on suoraviivainen toteamus. Ei kehotus vaan käsky. Me lopetetaan käynti siihen, kesken. Mulla olis ollut vielä 15 minuuttia ja mä olisin halunnut vielä puhua. Sitä paitsi mulla on nyt ihan ok olo. Mut ei ole vaihtoehtoja. Multa ei kysytä. On vaan lähdettävä ja mentävä.

Kävelen päivystykseen. Ei tunnu miltään. Tai tuntuu sittenkin. Epäonnistuneelta. Mä huolestutan taas kaikki. Mua huolestuttaa nyt jopa itseänikin. Mitä jos mun sydän ei enää kestä? Onko mun keho juuri sanomassa itsensä irti, eikö se jaksakaan enää? Pelottaakin ihan vähän.

Mä istun potilassängyn reunalla ja heiluttelen jalkoja. Tuntuu pieneltä, jotenkin lapselta. Lääkäri on mies. Se on ihana. Mä joudun nyt valitettavasti kyllä sotkee sun meikin, se sanoo kun se ultraa mun poskiontelot tulehduksen varalta. Verenpaine, verensokeri, happisaturaatio, sydämen kuuntelu, keuhkot, yleiset labra-arvot - kalium ja natrium ainakin, koska oksentelija. Jos arvot on kunnossa, saan lähteä kotiin, muuten joudun varmaan johonkin tarkkailuun - en tiedä. Verensokeri on vähän matala. Mut kaikki on kunnossa. Vaikka oikeesti mä en oo kunnossa - mikään ei oo kunnossa.

Sopiiko, että sä juttelet vielä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ennen kuin sä pääset lähtemään kotiin?

Hoitaja katsoo mua. Sä olet tutunnäköinen, ootko sä ollut osasto ysillä? Oon, mut mä en muista sitä. Olikohan se siellä silloin, kun mä otin sen yliannostuksen ja mut vietiin yöksi tarkkailuosastolle? Siellä oli joku ruskeahiuksinen enkeli, joka laittoi tipan, happisaturaatiolaitteen ja kävi parin tunnin välein varmistamassa, että mä olen vielä elossa. Ehkä se oli se, mut mä en kysy.

Me jutellaan jonkin aikaa. En tiedä kauanko. M1-lähetteelle ei oo nyt perusteita ja mä huokaan helpotuksestako?... kyllä. Mä en halua osastolle. Me sovitaan, että mä soitan huomenna mun omahoitajalle ja juttelen tilanteesta. Päiväpoli olisi ehkä nyt hyväksi sen kuntoutumiskurssin lisäksi. Mustakin tuntuu ehkä siltä. Mä tarvitsen nyt tukea... mä tarvitsen... jotain.

You are not alone

Tänään kuntoutumiskurssilla (en haluu kertoo sen oikeaa nimeä enkä keksi mitään parempaakaan korvaajaa). Koska tiistai. Jonkin aikaa kurssin alun jälkeen mä aloin ihan odottamaan niitä kahta tiettyä päivää viikossa, jolloin kurssi on. Mä viihdyin siellä. Meillä on huippukiva ja tiivis ryhmä ja me aina nauretaan ja vitsaillaan. Mulle tulee siellä olosta aina hyvä mieli. Parempi.

Mut asiat on muuttuneet. Vointi on mennyt huonoksi-huonommaksi-dålig-sämre-sämst ja se vaikuttaa kaikkeen, kivaankin. Mä en enää meinaa päästä sinne paikalle. Ei kiinnosta, ei huvita, ei ole voimia. Mut tänään pääsin kuitenkin sinne, vaikka ahdisti jo ennen lähtöä - mennessä - siellä. Ahdisti. Koko. Päivän. Päivä oli raskas. Niin kovin raskas.

Mä olin viikonloppuna matkustanut Rovaniemelle pääsykokeisiin sunnuntaista maanantaihin. Matkustaminen on mulle tosi rankkaa ja mä olin aivan uupunut, poikki. Ja jos mä olen tosi uupunut, mä myös hajoan herkästi. Lisäksi se kaikenkattava, kaiken tilan vievä ja valtaava, ahdistus. Hajoamisen todennäköisyys kasvoi potenssiin tuhat.

En hajonnut. En antanut itselleni lupaa siihen. En, vaikka toi on kuntoutumiskurssi ja jokaisella on ne omat haasteensa, jollain varmasti samat kuin mulla. Oli niin kovin raskasta pidätellä itkua koko päivä. Mä hoen aina itselleni Et vittu hajoa nyt! Nyt et kyllä hajoa, typerä tyttö, kasaa itsesi, et nyt todellakaan ala itkeä! Enkä mä hajonnut.

Mut on niin rankkaa yrittää selvitä yksin. Miksi mä en vieläkään osaa pyytää apua? Miksi mä en osaa sanoa, että hei, mulla on nyt paha olla, mä en nyt ehkä jaksa. Miksi? Olis niin paljon helpompaa selvitä, jos on joku toinen, joka tietää - joka on siinä tukena jos tarvii eikä tarvitse pärjätä sen kaiken kanssa ihan yksin. Kun ne ohjaajatkin on siellä just sitä varten! Varsinkin mun omaohjaaja. Että saa ja pitää tulla sanomaan. Mut kun ei osaa. Kun ei vaan osaa. Mä opettelen, mut en osaa silti vieläkään.

Päivän loputtua mun omaohjaaja jäi kyselemään mun pääsykokeista. Mä sain siinä sitten samalla kerrottua tästä mun tämänpäiväisestä taistelusta tuulimyllyjä vastaan. Se sanoi, että se näki. Se ja toinen ohjaaja. Toinen ohjaajista kysyikin yhdessä vaiheessa, että jaksanko mä. Mä luulin, että se tarkoitti sillä vaan pääsykoeväsymystä ja sanoin, että joo joo kyl mä, mut se oli tarkoittanut sitä henkistä jaksamista myös. Mut sain ainakin nyt kerrottua. Myöhässä, jälkeenpäin, kun päivä oli jo ohi eikä millään ollut enää merkitystä, ei edes hajoamisella, mut ainakin nyt.

Torstaina taas. Pelottaa. Entä, jos mä en jaksa? Jos mä hajoan. Hajoan, enkä saakaan itkua loppumaan. Kun voi olla, ettei se lopukaan.

Rankkasateessa oli hyvä pyöräillä kotiin. Kukaan ei tajunnut, että mä itkin.

Ana strikes again

Tv 2:lta alkaa iiiihan kohta eli 22.05 dokkari anoreksiasta - Theroux ja anoreksia. Mä olen nähnyt siitä jonkun klipin Youtubessa, mutta nyt on kiva päästä katsomaan toi ihan kokonaan. Dokkari on myös Areenassa ja voit katsoa sen tästä.

It's movie time

Tänään tulee Herolta klo 21.00 (eli ihan kohta!) elokuva Thinspiration a.k.a. Starving in Suburbia (suom. Sairaan hoikka). Ihan siltä varalta, jos joku missasi sen viime kerralla.

Hello from the dark side

On ollut niin paljon kaikkea tehtävää, etten ole millään ehtinyt tai jaksanut tulla kirjoittamaan. Mutta katotaan, jos taas jossain vaiheessa pääsisin tännekin kertomaan kuulumisia. Vieläkin on paljon kaikkea mitä pitäisi saada tehtyä ja oon siksi aika väsynyt, mut muuten menee ihan ok. Täällä ollaan vielä.

DARK

It's dark and I want to die.

Ulkona on pimää ja mä haluan kuolla. Ei ole sanoja. On vain kaiken täyttävä ahdistus.

Ei tätä voi kukaan muu ymmärtää. Miltä se tuntuu, kun haluaa vain kuolla? Ei sitä voi selittää. Tämän ymmärtää vain toinen, joka tuntee samoin. Tekee mieli viiltää, tekee mieli ottaa yliannostus... tekee mieli hypätä. Mä olen niin väsynyt tähän. Millä tämän saa loppumaan ilman että lakkaa siinä samalla itse olemasta? Kuka tän voi poistaa.

Kuka voi mua auttaa? Kuka voi mut pelastaa?

RECOVER

Tänään kuntoutumista. Tai no jokainen päivähän on kuntoutumista. Recovery doesn't have a day off. Aloitin tammikuussa uudessa kuntoutumispaikassa. En halua tarkemmin kertoa paikan nimeä tai edes muuta, vaikka asunkin isommassa kaupungissa ja täällä on useampikin toimintapaikka mielenterveyskuntoutujille.

Käyn siellä kahdesti viikossa avopolin lisäksi, jotta mun päivissä olisi tekemistä ja lähtisin kotoa ulos. Jotta kuntoutuisin. Siellä tehdään vähän kaikenlaista: suunnitellaan tulevaisuutta - jatko-opintoja tai työllistymistä, kokkaillaan, askarrellaan, tutustutaan erilaisiin harrastuksiin tai lajeihin ym. Vähän kaikkea siis. Harjoitellaan, mikä kellekin on hankalaa: kotoa lähteminen, vuorovaikutustaidot, sosiaalisuus, uusien asioiden kokeilu, normaali vuorokausirytmi...

Mä oon tykännyt kyllä käydä siellä, vaikka välillä on vaikea lähteä sinne heti aamusta ja jaksaa olla siellä. Jaksaa olla useampi tunti. Mut yritän kuitenkin käydä siellä. Että mä tekisin edes jotain. Että mä edes yrittäisin. Teen sen, mihin tässä kunnossa kykenen ja mitä multa odotetaan. Mut kyllä mä olen huomannut, että mä voin ja jaksan paremmin, kun mä menen sinne.

Siellä voi myös syödä aamupalan ilmaiseksi. Mä en ole syönyt kertaakaan. En mä ole pystynyt. Syömään ison pöydän ääressä yhdessä muiden kanssa, kun muutenkin vaan tosi harva syö. Kaikki vaan kattoisi, että Läski se siinä vaan syö... ei pitäis kyllä noin läskin syödä, ei ja noin paljon vielä. Mä tiedän, ettei toi ole totta. Todellisuudessa kukaan ei katsoisi, kukaan ei ajattelisi yhtään mitään, mutta silti mä voin kuulla noi sanat mun päässäni. Läski syö. Kattokaa, siinä se läski pupeltaa menemään.

Mutta tänään mä söin siellä ekaa kertaa aamupalan! Olin puhunut ohjaajien kanssa, että on vaikea jaksaa päivää ja usein alkaa heikottaa kun ei syö, mutta en vaan pysty syömään toisten nähden. Saan siis syödä yksin toisessa huoneessa. Se kiinnittää varmaan enemmän huomiota kuin yhdessä toisten kanssa syöminen, mutta kun en yksinkertaisesti vaan kykene siihen. Mut ainakin saan nyt syötyä ja jaksan eikä mun tarvitse miettiä toisten ajatuksia. Mutta ehkä jonain aamuna yritän syödä yhteisessä tilassa... ehkä.

Tänään siis siellä, huomenna polipäivä.

Sucked into the Black Hole

Kaikenkattava, kaikkialle ulottuva, mitäänsanomaton tyhjyys. Sanoja ei ole. Mitään muuta ei ole. On vain tyhjyys. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, tunnista toiseen tämä on tätä samaa. Mä luulin, että tähän voi turtua, mut mä en ole siitäkään enää varma.

Mä olen jo kuollut. Vaikken kuitenkaan ole. Mä olen pelkkä tyhjä kuori ajan virrassa. Miten tästä enää muututaan takaisin eläväksi ihmiseksi? Mä en todellakaan tiedä.

Miten olla onnellinen, jos ei osaa olla? Mä yritän. Yritän, yritän, yritän niin kovasti, mut mä en vaan osaa. Mä annan elämälle aina uuden mahdollisuuden vaan huomatakseni, että se kaikki on ihan turhaa. Mikään ei muutu. Mikään ei tunnu enää miltään. Ei hyvässä eikä pahassa. Mistään en saa enää iloa. En, vaikka kuinka yritän. Kaikki on harmaata ja yhdentekevää. Mulla ei ole edes sanoja kuvaamaan tätä. Tää on ja samalla ei ole yhtään mitään.

Maailma pyörii, mut mä olen ja pysyn paikallani. Mä en liiku suuntaan enkä toiseen, mä olen jumittunut tähän. Mä haluan joko päästä elämässä eteenpäin tai sitten kuolla. Mä en voi jatkaa enää näin.

Musta tuntuu, että osastojakso voisi olla mulle tässä vaiheessa hyväksi, mut mä en tiedä, ottaako kukaan mua sinne. Sä tulet tänne vaan vuosi toisensa jälkeen uudestaan ja taas uudestaan. Sun pitäis tehdä sun elämälles jotain. Ehkä mä en enää jaksa tehdä mitään. Mä olen niin kovin väsynyt.

Mutta mitä mä halusin tulla teille kertomaan, on että tänään lauantaina tulee anoreksiaelokuva Thinspiration a.k.a. Starving in Suburbia (2014) Herolta klo 21.00! Nimi on tuttu, mutta mä en muista nähneeni elokuvaa, joten ainakin mä aion sen tänään katsoa.

Oh no, not today!

Polipäivä. Mä en ajatellut, että tänään olisi punnitus. Aina se on ollut maanantaisin, että eihän se nyt tänään ole. Ja se on just tänään ja mulla on päällä just sellaiset kulahtaneet pidän-näitä-vielä-pari-kertaa-ja-heitän-sitten-pois -kotialkkarit, joissa on kaiken lisäksi jotain pikkuisia alieneita. Voi luoja, että pitikin sattua. En tiedä, pitäiskö kuolla häpeästä vaimnauraa.

Mut eipä se hoitaja mun alusvaatteita kato. Ei sitä kiinnosta. Sitä kiinnostaa paino. Ja koska ne tietää, että mä olen viiltelijä niin se katsoo ehkä että onko mulla uusia viiltojälkiä jaloissa tai vaikka vatsassa, koska ne on helpompi piilottaa kuin käsiin tehdyt. Tai sitten se katsoo, että olenko mä ulkoisesti laihtunut, koska vaa'an lukemaa on niin helppo huijata nestetankkauksella, jota anorektikot tekee. Jotkut ainakin.

Mäkin tein kerran. Osastolla. Mä sain luvan lähteä päivällä osastokaverin kanssa uimahalliin, mut ehtona oli, että mun paino ei saa olla laskenut. Ja sehän oli, koska mä oksensin ruokaa ja kävin puolisalaa lenkillä. Joten aamulla huoneessani ennen punnitusta mä tankkasin vettä niin paljon, että mä olin haljeta. Mä olin kuin yksi vesi-ilmapallo. Eikä se sitten riittänytkään, kun en saanut tankattua tarpeeksi enkä päässyt uimaan. Vitutti. Mut sen jälkeen en oo ainakaan muistaakseni tankannut. En mä enää edes pystyisi siihen, koska jos mä tankkaisin painon parikin kiloa ylemmäksi niin mä heti kuitenkin paljastaisin huijauksen, ettei muut muuten luulisi, että mä olisin oikeasti niin "läski" kuin mitä vaaka näyttää. Että joo. Tosi tervettä.

Aamupalalla mä en pysty syömään ihan kaikkea. Vähän jää. Silti ahdistaa. Lounaan jälkeen ahdistaa. Aina ahdistaa, vaikka ateriasuunnitelmaan ei ole edes lisätty mitään aikoihin. Mut pelaaminen, palapelien teko, värittäminen - kaikenlainen tekeminen auttaa aina ruokailun jälkeiseen ahdistukseen. Ja oksentaminen. Mut se nyt ei oo kovin tervettä (enkä mä itsekään halua sitä enää käyttää) ja siksi mulla on joka ruokailun jälkeen puolen tunnin seuranta. Just että mä en pääse oksentamaan. Hoitaja pelaa mun kanssa Blokusta. Se on muutenkin ihan huippukiva peli. Ja mä voitin.

Iltapäivällä on taitoharjoitteluryhmä. 12 kerran ryhmä, jossa opetellaan uusia, järkeviä taitoja haitallisten keinojen (esim. viiltely, oksentaminen) tilalle ja taitoja sietää ahdistusta ja muita vaikeita tunteita. Mä en millään jaksaisi osallistua koko ryhmään. Blaah. Ei vaan tänään vaan ylipäätään. 2. osastojaksolla mä osallistuin tohon samaiseen ryhmään, mut silloin se jäi mulla kesken, joten nyt mä päätän yrittää käydä se loppuun. Jotenkin tuntuu, että mun olis vähän pakkokin sen käydä. Jotta mä näytän, että mä todella yritän tehdä jotain kuntoutumisen eteen. Ehkä toi ryhmä on kuitenkin ihan hyväks mulle.

Stuffed

Polipäivä. Aamupalalla ruokalassa soi Aki Sirkesalo. Enkeleitä, onko heitä. Mä en ole enää oikeastaan kuunnellut Akia. Just nyt mä olisin halunnut sitä kuitenkin kuunnella, mutta biisi loppuu juuri, kun mä olen aloittamassa aamupalaa. Höh.

Aamupalalla mulla on aina lautasellinen puuroa (pikapuuropussi), 1 dl mehukeittoa ja kaakao tai jogurtti. Otan yleensä kaakaon, veteen tehtynä totta kai, koska maidosta tulis ylimääräiset 32 kcal. Lisäks saisin ottaa kahvia tai teetä, mutta noidenkin syöminen tekee tiukkaa, joten en mitenkään jaksa, vaikka haluaisinkin ottaa aina kahvia. Mä tarvitsen kahvia.

Tämä aamu ja kaakaopussit on loppu. Niitä tulee ens viikolla, keittäjä sanoo. Mulla on ollut tapana ottaa aina kaakao ja nyt mä en voikaan. Paniikki nousee sekunneissa nollasta sataan, kun mun tuttu ja turvallinen, aina sama rutiini, onkin nyt toteuttamattomissa. SOS! PANIC ATTACK! HELP!!! Pakko siis ottaa jogurtti.

Enkä pysty millään syömään kaikkea. Jogurttia jää yli puolet, samoin mehukeittoa. Hoitaja maanittelee, suostuttelee ja lopulta yrittää pakottaa. Kysyy mitä mä käyn mielessäni. Mulla soi päässä vaan repeatilla en pysty en pysty en pysty en PYSTY!!! Vatsa on ihan täynnä ja musta tuntuu, että jos mä yritän syödä lusikallistakaan jogurttia niin mä halkean tai vaihtoehtoisesti oksennan kaiken siihen tarjottimelle. Kumpikaan ei olis kauheen kiva asia.

Mä nojaan taaksepäin tuolillani, että mähän en syö enää. Piste. Hoitaja yrittää edes sitä yhtä lusikallista. Me istutaan siinä melkein 40 minuuttia. Hoitaja katsoo puhelintaan ja sanoo, että sillä on kymmeneltä menoa, joten mä tiedän, että silloin sen on pakko luovuttaa. Ei olis kannattanut sanoa. Se ei voi pakottaa mua syömään, kun sillä loppuu aika kesken. Kyllä mä tiedän miten tätä peliä pelataan. Mä hymyilen salaa. Mä voitan tämän erän. Se luovuttaa.

Mä voitin, mutta vielä pitäisi syödä ateriasuunnitelman mukaiset lounas yhdeltätoista ja välipala kahdelta. Ahdistaa. Tulee sellainen olo kuin olisi yksi syöttöporsas, jota vaan syötetään ja syötetään ja syötetään. Ruokaa ruokaa, koko ajan ruokaa. Sillä kun mä en haluaisi syödä yhtään mitään. En yhtikäs mitään. Ingenting. Nichts. Nada. Mä haluan laihtua enkä lihoa.

Mutta paino 38,2 kg! Ja nyt mä en ainakaan halua syödä mitään.

New year - same diagnoses

Uusi vuosi - samat vanhat ongelmat.

Vuosi vaihtui. Taas. Tuntuu, että aika menee kauhean nopeasti enkä mä oikein tahdo pysyä mukana. Pitäisi tehdä, saada aikaiseksi ja saavuttaa niin paljon asioita - tai oikeammin olla jo tehnyt, saanut ja saavuttanut. Mut mä vaan oon ja roikun pysyäkseni mukana. Tosiaan, vuosi vaihtui eikä musta tunnu se miltään. Vähän niin kuin että Jahas, täällä vielä ollaan. Mut jospa blogin saisi taas herätettyä eloon niin kuin uuden vuoden kunniaksi.

Tää on nyt hyvä aika kerrata viime vuosi. Mä en ole edes kertonut kaikkea, kun kirjoittaminen jäi niin vähälle.

Helmikuussa mä hiihdin Finlandia-hiihdon (tosin sen lyhyemmän matkan, 32 km). Mä oon jo pitkään halunnut sen hiihtää ja kerran oon yrittänyt, mut jouduin keskeyttämään. Nyt mä sitten hiihdin sen ja sain sen haluamani mitalin (kaikki ajoissa maaliinpäässeet saa). Voi olla pikkujuttu, mut mulle tää oli yks viime vuoden saavutus, koska mun tän hetkisellä kunnolla se oli rankka suoritus ja jouduin oikeasti taistelemaan, että pääsen maaliin. Mut tuntui, että oikeasti saavutin jotain ja oon ylpeä itsestäni.

Keväällä oli yhteishaku ja hain taas kerran yliopistoihin, mut en taaskaan tullut valituksi. En kyllä varmaan olis ollut millään muotoa edes opiskelukunnossa, mut olis ollut hienoa tulla valituksi ja edes yrittää opiskelua ja valmistumista opettajaksi. Ei tuntisi itsensä niin turhaksi.

Kävin myös vihdoin autokoulun. Oon siis 27 ja sain kortin vasta nyt. Ihan vaan koska silloin 18-vuotiaana ajattelin, etten kuitenkaan tuu kauaa enää täällä olemaan ja olis turhaa ajaa kallis kortti, jos ehtisin ajella vaan vähän aikaa. No tosiasiassahan mä olisin ehtinyt ajella jo 9 vuotta. Että niin... Mut nyt on kortti ja on ollut kivaa päästä ajelemaan.

Syksyllä kävin yo-kirjoituksissa korottamassa arvosanoja ja kävin aikuislukiossa yhden kemman kurssin. Se oli sellainen ajatus, että tulisi lähdettyä kotoa ulos ja tehtyä jotain jäkevää. Tykkäsin käydä siellä, koska oon aina viihtynyt koulussa, mut enempää en harmillisesti ehtinyt siellä opiskella, kun aloitin marraskuun lopussa käynnit Tepolissa eikä mun vointini olisi riittänyt millään molempiin.

Syksyllä oli myös Mallorcan ja Lontoon matkat. Enemmänkin olisin halunnut matkustella, mutta kun se vointi ei vaan riitä. Kävin myös ottamassa vuoden aikana parit uudet lävistykset, bridgen ja smileyn, mut bridgeä mulla ei enää ole, kun ei se musta sopinutkaan mulle. Nyt on jo suunnitelmissa yhdet uudet lävistykset, mut näätte ehkä sitten...

Muuten vuosi on mennyt syömishäiriöpolilla käydessä ja kuntoutusohjaajaa tavatessa. Peruskauraa. Ja paino? En edes muista, mitä alkuvuodesta painoin, varmaan jotain 40 kg ehkä välillä jopa 42 kg. Nyt se on ollut väliä 38,5-39,4 kg, juurikin ton 39,4 kg kiitos joulun ja kaikkien jouluruokien.

Mut huippukivaa alkanutta vuotta kaikille lukijoille ja ihanaa, kun ootte jaksaneet pysyä matkassa mukana!

Anxiety strikes again

Pura täällä taas moi. Pitkästä aikaa. Viime politapaamisessa sairaanhoitajan kanssa oli mukana myös hoitaja Tepolista eli tehostetun hoidon polilta. Tuttu hoitaja osasto ysiltä. Mulle oli puhuttu käyntien aloittamisesta siellä ja nyt kun sieltä tuli hoitaja tapaamiseen, tarkoitti se sitä, että siellä on paikka mulle. Hurraa... tai jotain.

Kolme kertaa viikossa, aamupalasta välipalaan. Tuntuu paljolta... ja kamalalta. Hirvittää, sillä mun pitää syödä siellä. Kolme ateriaa päivässä. Mä en tahdo. Mä en tahtoisi. Mut mä tahdon kuitenkin saada ahmimisen ja oksentamisen loppumaan. Kyllä mä tiedän, että toi tulee olemaan mulle hyväksi. Että saisi vuorokausirytmin kuntoon, tulisi lähdettyä kotoa liikkeelle eikä vain maattua sängyssä ja saisi vähän energiaa kun tulisi syötyä edes jotain.

Torstaina ensimmäinen käynti. Polilla pitää olla klo 9.00 paikalla, mut onneksi mulla ei ole sinne pitkä matka. On vaikea herätä ja lähteä. Mä en jaksaisi, mut ehkä tää voisi muuttaa jotain parempaan.

Poli on kuin mikä tahansa poli. Käytävä, jonka varrella on hoitajien ja psykologien huoneita, kanslia ja yhteisö, jonka yhteydessä on keittiötila. Tää on avopoli. Täällä ollaan siis päivällä ja yöksi mennään kotiin.

Täällä on paljon tuttuja hoitajia ysiltä. Mua on kuitenkin vastassa joku uusi hoitaja. Lähdetään aamupalalle ruokalaan.

Mä istun aamupalatarjotin edessäni ja mua ahdistaa. Ahdistaa niin kamalan paljon, että mä melkein hajoan palasiksi siihen paikkaan. Musta tuntuu, että mä en pysty liikkumaan - en pysty viemään lusikkaa suuhun tai edes hörppäämään kahvimukista. Mut miks mä en sano mitään? Miks mä haluan taas painia ja taistella yksin kaiken tän kanssa, kun mä voisin sanoa, että Mä en pysty. Mua ahdistaa. Se hoitaja on siinä just sitä varten. Mua varten.

Mut ei, mä en taaskaan osaa pyytää apua. Mä en tajua. Mun on todella vaikeaa pyytää apua, kun mä haluaisin aina vaan olla vahva ja pärjätä yksin, mut entäs sitten kun aina ei voi olla vahva. Joskus tarvitsee apua. On niin vaikeaa pyytää apua, mut sen jälkeen olis vaan niin paljon helpompaa. Mut mä en vaan osaa.

Aamupalan jälkeen hoitaja näyttää polin tiloja ja me jutellaan mun tilanteesta ja hoitaja kertoo polin käytännöistä. Lounaan jälkeen mua ahdistaa jälleen, joten me pelataan laivanupotusta, että mä saan ajatuksia muualle. Täällä on hiljaista.

Musta olis ollut kauhean kiva tehdä tänä vuonna blogiin joulukalenteri, mut se olis ollut aivan liian kunnianhimoista mun tämänhetkiseen vointiini nähden. Mut polikäynneistä tuun kirjoittelemaan kuulumisia ja muutenkin on paljon kerrottavaa, että pääsette taas ajan tasalle kuulumisista.

Donut candy chocolate chips

Maanantai omar-munkki ja pussillinen kirpeitä TV-Mixejä, tiistai lakritsimunkki ja irttareita keskiviikko ananasviineri ja irttareita torstai lakritsimunkki ja irttareita. Ahmin - oksennan, ahmin - oksennan, ahmin - oksennan... yhä uudestaan... ja uudestaan... kerta... toisensa... jälkeen. Ja jos ahmii niin sitten ne on kanssa oksennettavakin. Ei niitä voi sisällekään jättää kerryttämään läskiä. Ja joka kerran jälkeen mä oon niin vihainen itselleni, että mun tekis mieli lyödä itseäni ja mä päätän Ei enää ikinä, kunnes mä sorrun jälleen seuraavana päivänä.

Myöhemmin mä syön tavallista ruokaa. Sallittua ruokaa. Mut sitten sekin alkaa ahdistaa ikävästi vatsassa ja mun on ihan pakko oksentaa sekin. Minkä jälkeen mun vatsa on taas täysin tyhjä ja mulle tulee vähän ajan päästä uudestaan nälkä, jolloin mä joudun syömään uudelleen.

Niin kun tässä touhussa ei oo enää yhtään mitään järkeä. Siis ei yhtään mitään. Mut eihän tässä voikaan olla. Tää on sairaus. En mä tätä haluaisi tehdä. En mä halua tätä. Mä oon niin täynnä tätä, että mä en jaksa enää soutaa ja huovata tän kanssa. Ihan oikeasti mä oon niin kyllästynyt tähän.

Miks tän piti edes tulla mulle? En mä oo koko syömishäiriöaikaa bulimioinut. Se tuli kuvioihin vasta myöhemmin. Mut voi miks sen piti edes tulla. Mihin katosi mun täydellisen anorektinen itsehilllintä ja syömättömyys, kyky kieltäytyä kaikesta makeasta. Mihin?

Paino 39,6 kg. Se on pitkään ollut jumissa 40,2 kg ja mä luulin, etten mä enää ikinä saa sitä alas, mut nyt se taitaa olla vihdoinkin laskussa. Alle 40 ja mä olen jo heti paljon tyytyväisempi. Ei ahdista enää niin paljon. Enkä mä valehtele.

We're all afraid of something

What are you afraid of?

Mä mietin, että kiinnostaisiko teitä osastopostaus? Musta olisi ehkä kiva kirjoittaa sellainen, mut koska en ole siellä tällä hetkellä (enkä menossa) niin mulla ei ole siitä oikein sisältöä. Joten jos teillä on jotain kysymyksiä osastoon liittyen tai haluatte, että mä kertoisin jotain osastohoidosta niin niitä voi laittaa kommentteina tähän niin voin sitten vastailla niihin.

Ready to try

HONE keskiviikkona. Mä meinaan aina unohtaa, että ei-sairaita varten olis varmaan hyvä aina kääntää lyhennökset. Sillä niitähän riittää: hone, sk, uk, syhä, as, rt, pt tai perhet, sostt, vk... mä en varmaan edes muista kaikkia. Monet kyllä lähinnä osastohoitoon liittyen.

Mut siis hoitoneuvottelu. Paikalla lääkäri, mun omahoitaja, kuntoutumisenohjaaja, sosiaalityöntekijä ja minä. Aluksi tuntui aina kamalan kiusalliselta, kun oli niin paljon ihmisiä ja kaikki puhumassa musta ja mun asioista ja vieläpä mun ollessa paikalla. Tai se kun vastaat jotain ja kaikki tuijottaa sua. Mut kaikkeen tottuu.

Mennään lääkärin huoneeseen. Honet ja perhetapaamiset on aina siellä, koska se on isoin huone. Sosiaalityöntekijä menee istumaan mun vakkaripaikalle. Höh, mihin mä nyt istun?

Käydään läpi mun tilannetta. Sovitaan, että hoitoa jatketaan vielä ainakin jonkin aikaa. Mä saan tehtäväksi kirjata ylös seuraavaksi polikerraksi mun motivaatioita kuntoumisen eri osa-alueita kohtaan.

Mietitään myös uuden masennuslääkkeen aloittamista. Brintellix. Melko uusi lääke, josta ei taida olla vielä ihan hirveästi tietoa. Vähän kalliimpikin, mut auttaisi kognitiivisiin toimintoihin ja on kuulemma auttanut monilla keillä ei tavalliset ssri-lääkkeet ole auttaneet. Oon halukas kokeilemaan. Etenkin toimivuus kognition osalta kiinnostaa. Jos sais pään toimimaan. Vielä vaan ei voi aloittaa, koska täytyy ajaa Seronil ensin alas. Mut kahden viikon päästä.

I'm ready to die try.

L is for Loser

Maanantai. Koulu alkoi. Iltalukio ja siellä kemia ja maantieto. Mä täytin just 27 ja mä menin takaisin lukioon. Vähän säälittävää. Sillä kun mä kuitenkin oon jo ylioppilas vm. -09 ja mun pitäisi olla täyttä päätä opiskelemassa... tai melkeinpä olla jo valmistunut. Mut mä oonkin sairas.

Mä hain keväällä lukemaan manttua sekä luokanopettajuutta yliopistoon, että musta tulis se bilsan- ja mantunope, joka mä haluaisin olla. Mua ei kuitenkaan taaskaan valittu. Hakijalla ei ole edellytyksiä suoriutua opinnoista. Kiva, niiku kiitti vaan. Vaikka tottahan se on. En tiedä, näkeekö ne aina jotenkin, että mä olen sairas. Kun enhän mä sitä niille kerro.

Mä haen ja haen, mut minään vuonna mua ei vaan valita. Ihan realistisesti niin en mä edes taida olla opiskelukykyinen tai pystyisi suoriutumaan niistä opinnoista. Sitä mun lääkäritkin sanoo. Opiskelu- ja työkyvytön, kuntoutustuella. Mut mä haluan kuitenkin joka kevät hakea. Mä haluan edes yrittää edetä elämässä, mennä eteenpäin, olla normaali... niin kuin muutkin. Mä haluan näyttää, että mä kuitenkin yritän, että Hei, mä olen nyt turha ja hyödytön tälle yhteiskunnalle, mut mä silti hei yritän, ihan oikeesti hei teen kaikkeni ja yritän.

Mä en tiedä, ajatteleeko joku, että mun arki on tällä hetkellä niin kivaa ja helppoa, kun mulla ei ole mitään velvollisuuksia ja mä voin tehdä mitä mua huvittaa. Mut tää ei oo kivaa. Tuntea olevansa hyödytön, luuseri, taakka, toisten verorahoilla eläjä. Ihan sama, vaikka mulla onkin mahdollisuus tehdä mitä vaan kivaa niin mä en jaksa tehdä mitään tai mikään ei tunnu enää kivalta. En mä tätä halunnut. Mä haluaisin vaan olla niin kuin muutkin. Tavallinen.

Toissa viikolla oli tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa mun tulevaisuuden suunnitelmista ja kuntoutumisesta. Se ehdotti kaikkea sellaista kuin Ohjaamo, Vamos ja arjenhallintataitoryhmä. Mä itse asiassa hain sinne taitoryhmään, mut jäin varasijalle, kun hakijoita oli niin paljon ja totta kai ne valitaan, ketkä sitä eniten tarvitsee. Eikä se nyt oikeammin haittaa. Noi muutkin kuntoutumistoiminnat olis mulle varmaan ihan hyviä, mut eniten halusin kuitenkin palata aineopiskelijaksi lukioon. Siellä opiskeluun mulla on oikeesti nyt motivaatiotakin. Ja lähinnä se on ihan sama, mitä mä teen, kunhan mä teen jotain, mikä saa mut päivisin poistumaan kotoa ja tukee kuntoutumista, etten mä vaan päivästä toiseen makaa sängyssä.

Koulua on kaks tuntia päivässä, maanantaista torstaihin. Sos.tt. sanoi, että mun pitäisi ottaa alkuun vaan yksi kurssi, mut mä halusin ottaa sekä mantun että kemian. Lukiossa mä luin fyssaa ja kemmaa (kaikki kurssit LOL), mut mun vointi ei riittänyt oikein niihin, kun oli niin paljon kaikkea muuta pakollista mitä piti suorittaa. Mut nyt mulla on aikaa ja ehkä jopa jaksamistakin. Tänään oli eka kemman tunti ja mä oon oikeesti innoissani siitä. Lisäks mä aion ottaa manttua (ja ehkä bilsaakin), joka valmentais mua kevään pääsykokeisiin.